Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kriitikkoa koetellaan – ja se on oikein

Ville Hämäläinen, 21.10.2020

 

Vaikka tietäisin maailman loppuvan huomenna, menisin vielä tänään kriitikkokurssille. Tai sitten en.

Olen tänä syksynä osallistunut Nuoren Voiman järjestämälle kriitikkokurssille, vaikka uusi työ Kiiltomato-Lysmaskenin päätoimittajana tarkoittaa sitä, että kirjoitan kritiikkejä itse vähemmän. Olen ollut kriitikko jo useamman vuoden, mutta kurssi on ollut hyödyllinen. Eniten olen tehnyt muistiinpanoja perusasioista. Haluan hyödyntää niitä Kiiltomadon avustajakuntaa kohdatessa. Moni myös tulee kriitkoksi Kiiltomadossa aloittamalla.

Kun viime keväänä rustasin hakemusta päätoimittajaksi lehteen, jota en ollut aiemmin avustanut, en heti osannut sanoa, mitä tekisin Kiiltomadossa toisin tai paremmin. Kaksikymmentä vuotta ”kirjallisuuden merellä kuin Theseuksen laiva” (Jari Olavi Hiltusen sanoin) seilannut ja paikkansa vakiinnuttanut verkkolehti tuntui linjansa löytäneeltä ja valmiilta. Pysähtyessäni lukemaan Kiiltomadonkritiikkejä tarkemmin huomasin niiden tarjoavan usein erinomaisen kokonaisanalyysin. Jäikö jotain silti puuttumaan?

Kriitikkokurssin toisella kerralla vetäjät Maaria Ylikangas ja Vesa Rantama muistelivat kritiikin rakenteen perusohjetta, johon todennäköisesti moni aloitteleva kriitikko on törmännyt niin opaskirjoissa kuin internetistä apua googlatessa: esittely–analyysi–arvottaminen. Tällainen rakenne on tuttu myös Kiiltomadon lukijalle ja tekstejä editoivalle päätoimittajalle. Rakenteen tarkka seuraaminen uhkaa hukata kriitikon taidekokemuksen: se kun ei ole teoksen esittelyssä olennaisin asia, ei oikein analyysiakaan, eikä se välttämättä arvota.

Teoksen juonesta ja henkilöhahmoista voi tehdä samat päätelmät kuka vain, mutta se, miltä teos tuntuu ja mitä se saa liikkeelle, vaihtelee. Vaikka kirjoittaisi kritiikin teoksesta, josta on kymmeniä muitakin kritiikkejä (tai vaikka klassikosta), yhden ihmisen taidekokemus tekee kustakin kritiikistä ainutkertaisen.

Kritiikki tulee ymmärtää kulttuurijournalismiksi. Kritiikki edustaa sellaista kulttuurijournalismia, joka on vastustuskykyisintä taiteen henkilöitymiselle.

Miten nämä periaatteet voisivat näkyä jatkossa myös Kiiltomadon kritiikeissä? Esitän seuraavaksi pienen muistilistan, olit sitten aloitteleva, kokenut – tai erityisesti tämän lehden kriitikko:

Näkökulma. Kritiikin ei tarvitse sanoa teoksesta kaikkea. Kriitikon ei tarvitse. Jos näkökulman keksiminen on vaikeaa, lähde liikkeelle taidekokemuksestasi. Mikä sinua puhutteli, mikä teema vahvistui teosta lukiessa? Jos se on sinusta ollut kiinnostavaa, se on sitä todennäköisesti lukijastakin. Oli näkökulmasi mikä hyvänsä, aloita sillä. Lukija ei välttämättä jää koukkuun teosesittelyyn, jonka hän saa lukea jokaisesta muustakin kritiikistä. Jos menet suoraan siihen, mikä sinua kosketti, lukija kiinnostuu lukemaan myös pikkutarkan analyysisi (ainakin jos kirjoitat sen puoliksikaan niin hyvin kuin Kiiltomadon kriitikot yleensä). Näkökulmaa ei pidä ajatella rajaavana, vaan kirjoitusta ohjaavana. Tarkastele asioita sen valossa. Samalla koettelet valitsemasi näkökulman: Saako sen avulla teoksen käsiteltyä riittävällä tavalla?

Koettelu. Jokainen kriitikko lähestyy teosta jostain hypoteesista käsin. Kirjailija on tuttu, ja odotan hänen teostaan. Miten tämän ulkomaalaisen klassikkorunoilijan käännös onnistuu suomeksi? Kritiikissä ensimmäinen koettelun askel on usein ennakko-odotuksen koettelu.

Teos koettelee kriitikkoaan. Englannin kielen experienceexperiment on kuvaava. Molempien taustalla on latinan kokeilua, koettelua ja kokemista tarkoittava verbi experiri. Samoin suomen kielessä kokea on koettelun, kokeilun ja kokemuksen taustalla. Kauneimmillaan sana on silloin, kun pyydyksiä tai katiskoja koetaan: mitä on tarttunut saaliiksi?

Lukukokemus tarkoittaa kokemusta luetusta kirjasta. Se paljastaa, osuivatko ennakko-odotukset oikeaan, mitkä tekijän valinnat vakuuttivat ja mitkä eivät. Lukukokemuksessa yhdistyvät lukijan teoksen etenemisen aikana muuttuneet oletukset, kirjan herättämät tuntemukset ja se, miten lukijan ja teoksen arvot kohtaavat tai haastavat toisiaan.

Myös kritiikin julkaisu on tietynlainen koettelun hetki. Lukijat koettelevat kriitikkoa, valittua näkökulmaa, tulkinnan onnistuneisuutta ja sitä, jääkö lukijallakin jotain sanottavaa. Kritiikin tarkoitus ei ole selittää kirjaa niin puhki, että lukija ei enää jaksa siihen tarttua. Hyvä kritiikki ohjaa kirjan ääreen: joko niin, että kirjan herättämä innostus tarttuu kritiikin lukijaan, tai niin, että lukija haluaa selvittää, onko kriitikon penseys perusteltua – näin ainakin ideaalitilanteessa.

Kritiikki on kirjallisuuskeskustelun osa. Se on valistunutta vastaanottoa. Sitä tarvitaan, eikä vähiten siksi, että kirjallisen julkisuuden tila kaventuu ja monologisoituu. Nykyinen päivälehtitason kirjallinen julkisuus keskittyy kahden asian ympärille: tekijän ja aiheen.

Kirjailijan kirjoittama kertomus ei kiinnosta, vaan kirjailijan elämäntarina. Tapahtui todellisuudessa: Helsingin Sanomat julkaisi kolmen viikon sisään kaksi henkilöhaastattelua, joissa kirjailija oli saanut aivoinfarktin, oivaltanut mikä elämässä on tärkeää ja kirjoittanut siitä kirjan. Tässä ei ole mitään pahaa sinällään, mutta jos sama epifanian varaan rakentuva mallitarina toistuu, se muuttuu banaaliksi. Kun aihe ratkaisee, kirjailijasta tulee (kokemus)asiantuntija. Hän korvaa kuivakan historioitsijan, kun tarvitaan joku kommentoimaan Lapin sotaa.

Kritiikki ymmärretään helposti vain kirjallisuuskeskusteluksi, joksikin yksityisen lukukokemuksen ja taiteentutkimuksen väliin sijoittuvaksi. Kritiikki tulee ymmärtää kulttuurijournalismiksi. Kritiikki edustaa sellaista kulttuurijournalismia, joka on vastustuskykyisintä taiteen henkilöitymiselle. Mikään muu kulttuurijournalismin muoto ei edellytä teokseen perehtymistä yhtä huolella kuin kritiikki.

Minulta on ehditty moneen otteeseen kysyä, mikä on päätoimittajana linjani Kiiltomadossa. Se on kirjoitettu auki edellä. Jotta se myös toteutuu, on tarpeen pohtia kritiikin muotoja. Voisiko dialogikritiikki, jossa kaksi kriitikkoa arvioi teosta vuoron perään, valottaa teosta eri kriitikkopositioista ja taidekokemuksista? Mitä jos kritiikin lähtökohtana olisikin vahvemmin taidekokemus teoksen äärellä? Nämä yhdistyvät viimeisessä vinkissäni kriitikolle.

Suomen kielessä kokea on koettelun, kokeilun ja kokemuksen taustalla. Kauneimmillaan sana on silloin, kun pyydyksiä tai katiskoja koetaan: mitä on tarttunut saaliiksi?

Kriittinen ajattelu. Kritiikki ei ole vain arvostelu, yksittäinen arvostelma teoksesta. Kritiikki edustaa kriittistä ajattelua. Se taas voi saada muotonsa muussakin tekstilajissa kuin kritiikissä. Pahimmassa tapauksessa kritiikki ei edes sisällä kriittistä ajattelua, vaan huolimattomasti heiteltyjä mielipiteitä. Kriittisen ajattelun tunnistaa loppujen viimein siitä, kykeneekö teksti kyseenalaistamaan ja koettelemaan omia arvostelmiaan, ennakkokäsityksiään ja kirjoittajansa positiota.

Tätä keskustelua on ilo jatkaa Kiiltomadon päätoimittajana, sillä lehti on nämä vuodet ollut paikka kriittiselle ajattelulle. Päätoimittajana tavoitteeni on kirkastaa tätä näkökulmaa entisestään ja auttaa kriitikkoja huomaamaan tekstilajinsa monet mahdollisuudet.

Ville Hämäläinen
Kirjoittaja on Kiiltomato-Lysmaskenin uusi päätoimittaja (2020–2024).