Pitääkö kirjallisuustieteiden aina viedä pois fyysisestä maailmasta eikä koskaan sitä kohti? Liian usein kirjallisuudentutkimuksessa maailma on ymmärretty synonyymiksi yhteiskunnalle, ja näin kulttuurin ja fyysisen maailman vuorovaikutus on jäänyt vaille huomiota. Alkaneen vuosituhannen – joka on jo ehditty nimeämään ympäristön aikakaudeksi – aikana kiinnostus kirjallisuuden ja ympäristön välisiä suhteita kohtaan on kasvanut, ja kirjallisuustieteellinen näkökulma on löytänyt myös ei-inhimillisen kontekstin. Ekokritiikiksi kutsuttu tutkimussuuntaus, joka keskittyy kirjallisuuden ympäristöllisiin merkityksiin, onkin noussut viime vuosina nopeasti anglosaksisen kirjallisuudentutkimuksen marginaalista lähemmäksi valtavirtaa.

Luonnon merkitykset

Aikamme suuria virhekäsityksiä on ollut ymmärtää yhteiskunta monimutkaisena ja luonto yksinkertaisena asiana. Kirjallisuudentutkimuksen painopisteet ovat näin olleet selkeät: luonto ei ole herättänyt kiinnostusta, yhteiskunnalliset suhteet ovat olleet hienostuneempia ja kiehtovampia aiheita. Kulttuurintutkija Raymond Williams kuitenkin ehdottaa klassisessa sanakirjassaan Keywords for Popular Culture (1981) luontoa (engl. nature) koko länsimaisen kulttuurin monimutkaisimmaksi sanaksi. Luonnolla viitataan miltei sattumanvaraisesti jonkin asian laatuun tai luonteeseen, luontaiseen voimaan, joka hallitsee maailmaa tai ihmisiä tai molempia tai materiaaliseen maailmaan, jonka merkityksen piiriin ihminen toisinaan luetaan ja toisinaan ei. Luonnon merkitykset ovat siis ristiriitaisemmat kuin usein arkiajattelussa huomaamme.

Muun muassa kirjallisuuden lukemattomat eläinvertaukset ja -tarinat paljastavat näitä ajattelumme vastakkaisuuksia. Eläimet ovat kenties vanhin metafora, jolla ihmisyyttä tai inhimillisyyttä on kuvattu. Merkitykset voivat vaihdella aina pyhästä petomaiseen, mutta yleensä eläinvertaukset toimivat varoittavina esimerkkeinä. Eläimellisyys määritellään joko ihmisen kuulumisena eläinkuntaan tai ominaisuutena, joka on ihmisyydelle tai inhimillisyydelle vastakkainen. Koko länsimaisen sivistyksen historia on toisinaan nähty kamppailuna eläimellisyyttä vastaan, eläimellisen (ruumiillisen) sekä ihmisyyden (henkisyyden) taistona.

Käsityksemme luonnosta peilaavat usein ymmärrystä itsestämme; luontokäsitykset ovat luontoon heijastettuja käsityksiä ihmisistä. Mitä kertovat esimerkiksi metaforat inhimillistetystä ja sukupuolitetusta luonnosta hoivaavana äitinä, suojelua kaipaavana neitsyenä tai jopa piittaamattomana porttona? Toisinaan luonto suojelee meitä omalta pahuudeltamme (eli luonnoltamme?) ja toisinaan se kostaa meille tekemämme vääryydet. Vahingollisin ristiriita on tietenkin se, että ihmiset asettavat luonnon vastakkain itsensä ja etujensa kanssa.

Ekologinen lukutaito

Modernin ympäristöliikkeen katsotaan alkaneen Rachel Carsonin teoksesta Äänetön kevät (1962), jossa maailmanloppu esitetään ensimmäistä kertaa eräänlaisena ympäristöllisenä kansanmurhana. Ympäristömyrkkyjen vaientamasta lintukannasta tuli 1960-luvun ympäristöherätyksen tunnetuimpia kielikuvia, joka levisi nopeasti kaunokirjallisuuteen. Apokalypsit kertovat aina aikansa puhetavoista sekä yhteiskunnan ja luonnon muutoksista: 2000-luvulla lintuinfluenssa tartutti lintuun kuolemansairauden symboliikan, kuten kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa huomautti hiljan Helsingin Sanomissa.

Maailmanlaajuinen ekokatastrofi on nykyään kirjallisuuden kenties keskeisin tuhokuva ja konkreettinen uhka, josta juontuvat kulttuuriset ja poliittiset kysymykset ovat ekokritiikin lähtökohta. Äänetön kevät oli sekä kaunokirjallinen että tieteellinen esitys, joka käänsi ekologisen ongelman luonnontiedettä laajemmaksi ilmiöksi: ympäristökysymys levisi politiikkaan, lainsäädäntöön, tiedotusvälineisiin ja populaarikulttuuriin. Kirjallisuudentutkijat eivät kykene osallistumaan luonnontieteellisiin keskusteluihin, mutta ekokriittinen kirjallisuudentutkimus voi tuottaa hyödyllistä tietoa siitä, kuinka kulttuurisia tekstejä luonnosta tuotetaan ja rakennetaan ja kuinka luonto niissä ymmärretään.

Ekokriittisen tulkinnan tavoite on siis kehittää kykyämme havaita ja tunnistaa luontoon kohdistuvia tuhoisia asenteita, opettaa eräänlaista ekologista lukutaitoa. Esimerkiksi metaforat eivät ole ainoastaan poeettisen kielenkäytön tai retoriikan ilmiöitä, vaan ne ovat läsnä kaikkialla arkisessa kielessämme, ajattelussamme ja toiminnassamme. Kyse on arvoista ja asenteista: kuinka metaforamme luonnosta vaikuttavat tapaamme kohdella ympäröivää?

Opetellaan lukemaan

Suomen kirjallisuuden suuren tradition on sanottu alkaneen metsästä, ja luonto esiintyy monien suomalaisten kirjailijoiden tuotannossa usein jopa päähenkilöiden veroisena hahmona, ystävänä tai vihollisena. Luonto on osa kansallista ja kirjallista identiteettiämme, mutta samalla se on ihmiselle Toinen, vieras. Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Juhani Aho tai edes F. E. Sillanpää eivät kuitenkaan ole vielä kirvoittaneet ekokriitikoilta ainuttakaan vihreää tulkintaa siitä, minkälaisille luontokäsityksille kirjallisuutemme perinne ja luontokuva on kasvanut – joskin Reino Rinteen tuotannon ympäristöteemoista ilmestyi juuri Pertti Sillanpään väitöskirja Aatos, eetos ja paatos (2006). Myös sellainen nykykirjallisuus kuten Risto Isomäen ekologinen trilleri Sarasvatin hiekkaa (2005) suorastaan kutsuu ekokriittiseen luentaan.

Kirjallisuuden opetuksessa ja tutkimuksessa luonnosta pitäisi tehdä luokan, sukupuolen tai rodun kaltainen kategoria, jonka avulla tarkastellaan kaunokirjallisten tekstien sisältöjä. Samalla voitaisiin pyrkiä kanonisoimaan teoksia, joissa ihmisen vastuu luontoa kohtaan on osa tekstin etiikkaa. Purkamalla dualistisia ajatusmalleja, kuten mieli–materia tai subjekti–objekti, voi kirjallisuudentutkimus osaltaan pyrkiä neuvottelemaan luonnon merkityksistä ja omasta tulevaisuudestamme.