Den nya ledaren publiceras även på Lysmask-sidorna.

Sanomalehtiä lukevat kansalaiset ovat yhä useammin huomanneet, että sama uutuuskirjan kritiikki saattaa yllättäen tulla vastaa parissakin eri lehdessä. Onko niin, että kriitikot leipäänsä leventääkseen kauppaavat saman tekstin eri alueiden lehtiin?

Harvoin. Sen sijaan sanomalehtien talousjohto on niitä kuuluisia löysiä poistaessaan päättänyt ryhtyä yhä laajempaan samojen juttujen hyödyntämiseen. Eri alojen kritiikki on katsottu sellaiseksi tuotteeksi, jota on erityisen helppo kompostoida ja kierrättää.

Aamulehti perusti jo 1996 tv-aineistoa tarjoavan Treffi-liitteen, johon lähti mukaan 17 lehteä. Sen ohjelma-arviot tuotetaan keskitetysti, samoin paljon rutiinityötä vaativat ohjelmatiedot. Tuolloinen yhtymän toimitusjohtaja Matti Packalén lohdutteli Helsingin Sanomien haastattelussa, että lehtien yhdenmukaistuminen ei ole suuri vaara, koska sanomalehtien ydin on paikallinen aineisto.

Kritiikki ei tätä paikallista aineistoa enää joka lehden mielestä ole, ainakaan sellaisten tuotteiden kritiikki, jotka julkistetaan valtakunnallisesti kuten tv-ohjelmat ja kirjallisuus. Sanomalehtien omistuksen keskittyminen Alma Median ja Sanoma-WSOY:n käsiin lisää aineiston ketjuttamisen mahdollisuutta. Näiden vastapainoksi myös viisi maakuntalehteä on ryhmittynyt julkaisemaan omaa Sunnuntaisuomalainen-liitettä.

Suomalaisten lehtien yhteis- ja vaihtosivujen tai vaihdettavien juttujen verkosto alkaa jo muistuttaa hämähäkinverkkoa. Yhteisten liitteiden lisäksi niillä on kahden- tai monenkeskeisiä vaihtosopimuksia..

Kirjallisuuskritiikki ei liiku vielä kovin liukkaasti sanomalehdestä toiseen. Sitä tekee monessa lehdessä pitkään toiminut, arvostelijoiksi profiloitunut kirjoittajakaarti. Joukossa on monia paikallista tai valtakunnallistakin nimeä hankkineita kirjoittajia. Heidän syrjäyttämisensä on vaikeampaa kuin usein nuoren tv-ohjelmien arvostelijoiden joukon.

Tosiasia on kuitenkin myös kritiikin aseman muutos. Jotkin lehdet eivät enää kaipaa omia paikallisia kriitikkoja omine profiileineen ja lukijakuntineen, niille riittää, kunhan sivuilla on arvosteluja, mieluummin halvalla saatuja.

Kirjoittaja itsekin saattaa antaa saman arvostelun eri julkaisuihin. Arvostelujen palkkiot ovat pieniä, ja monissa kulttuurilehdissä niitä ei makseta lainkaan. Jonkinlaisen korvauksen saamiseksi pari julkaisua on monesti tarpeen. Jos työ luovutetaan kokonaan ilmaiseksi, niin yksinoikeuden vaatiminen kuulostaa melko kohtuuttomalta.

Kaikki meille, heti ja ilmaiseksi!

Arvostelija myy tekijänoikeutta teokseensa – kirjoittamaansa arvosteluun. Tekijänoikeus ei ole vain abstrakti moraalinen prinsiippi vaan kovaa kauppatavaraa. Sitä voidaan myydä palana tai siivuina, hinnan tulisi riippua siitä, ostaako kustantaja sen yhteen lehteen kerran julkaistavaksi vai julkaistakseen monissa eri lehdissä.

Perinteinen tapa lehtimaailmassamme on myydä juttunsa kertajulkaisuoikeudella, mutta tämä malli on murtumassa. Digitalisoinnin hurma ja lehtien omistuksen myllerrys sai monen lehtitalon vaatimaan entistä laajempia oikeuksia arvostelijan työhön, oikeutta käyttää samaa juttua uudelleen omassa lehdessä, omassa konsernissa tai ääritapauksessa, miten ja missä vain haluavat.

Moni talo edellyttää nykyään vakiintuneilta avustajiltaan erillistä pysyvää avustajasopimusta. Niiden sisältö vaihtelee, mutta useimpien tarkoitus on saada kirjoittajat luovuttamaan tekijänoikeutensa, yleensä vastikkeetta.

Korkealaatuista kulttuuriosastoa julkaiseva Kaleva edellytti jokin vuosi sitten, että sen avustajat – siis myös arvostelijat – lahjoittavat työnsä oikeudet sille. Sen avustajiltaan edellyttämä sopimus sanoi näin: ”Aineisto voidaan julkaista Kalevassa tai missä tahansa julkaisussa ja arkistossa, johon Kaleva luovuttaa aineistoja.”

Käytännössä se tarkoittaa, että arvostelun tai muun jutun lehteen kirjoittanut tekijä antaa kustantajalle oikeudet vaikka syndikoida eli myydä työtään koko maan lehtiin.

Samanlaisen paperin saivat eteensä viime kesänä Savon Sanomien avustajat. Lehti vaati, että tekijä \“luovuttaa kustantajalle kaikki tekijänoikeuden taloudelliset oikeudet teoksiin, jotka syntyvät tässä avustajasuhteessa. Luovutus koskee myös Savon Sanomissa aikaisemmin julkaistuja ja arkistoituja teoksia.\“

Vaade on huikea mutta röyhkeydessään kuvaava. Kriitikko, jonka kauppatavara on hänen työnsä ja sen tekijänoikeudet, joutuisi sopimuksen allekirjoittaessaan luovuttamaan ne kustantajalle kerrasta ja takautuvasti vaikka 15 vuoden ajalta. Iankaikkisesti. Amen.

Jos allekirjoittaisin moisen sopimuksen, niin halutessani julkaista kirjan arvosteluistani, joutuisin ostamaan omat juttuni Savon Sanomilta. Siis samat jutut, jotka lehti on vastikkeetta sopimuksellaan saanut. Sama kohtalon kokisi lehteen joulunovellin kirjoittanut kirjailija, joka haluaisi tarinan mukaan tulevaan kirjaansa.

Sopimuksen saatekirje totesi, että aikomus on perustaa juttupankki, josta voitaisiin myydä tekstiä ulos. Normaaleissa syndikointi- eli levityssopimuksissa tekijä saa oman osuutensa tuotosta, Savon Sanomien mallissa ei mitään. Sopimuksissa on yleensä myös määräaika ja irtisanomismahdollisuus, tässä ei.

Kuten hyvään neuvottelutapaan kuuluu, sopimuksen allekirjoittamista höystettiin uhkauksella. Jos et tätä allekirjoita, et tee enää meille töitä.

Kriitikosta sisällöntuottajaksi – ja oikeudet koko universumille

Tässä todellisuudessa kriitikko elää. Hänen työnsä on osa sitä laajaa sisällöntuotantoa, jota kerätään juttupankkeihin ja varastoidaan digitaalisiin holveihin mahdollisimman laajaa kierrätystä ja uudelleenkäyttöä varten. Siinä juoksussa uutuusromaanin vastaanoton laatu jää sivuseikaksi.

Suomen lehdet sentään ovat vielä askeleen jäljessä Yhdysvalloista. Kirjoittaessani Hollywoodissa ilmestyvään lehteen he vaativat \“all rights of every kind or character whatsoever, throughout the world\“. Jämptisti muotoiltu.

Disney-yhtymällä on enemmän kunnianhimoa; sen sopimuksessa ei vaadita oikeuksia ainoastaan koko maailmassa vaan koko universumissa. Yhdysvalloissa on myös tavallista, että kustantaja vaatii oikeudet sekä nykyään käytössä oleviin että myöhemmin keksittäviin tallennus- ja julkaisumenetelmiin.

Tekijänoikeuden siirtyessä selkeämmin kauppatavaraksi paineet kasvavat. Viestinnästä vastaava ministeri Kimmo Sasi vaati viime vuonna työsuhteessa tehdyn journalistisen työn tekijänoikeuksien siirtämistä työnantajalle. Samaan kakkuun saataisiin helposti leivotuksi vapaiden toimittajien tekijänoikeudet vaikkapa kirjaamalla työ lyhyiksi työsuhteiksi.

Pelin kovenemisesta kertoo myös se, että Suomi ei sittenkään saanut valmiiksi tekijänoikeuslain uudistusta EU:n asettamaan viime vuoden lopun määräaikaan mennessä. Se siirtyy yli maaliskuun iduksen eli seuraavalle eduskunnalle.

Syynä viivästymiseen ovat lakiin kohdistuvat monet eri paineet; tekijänoikeus on uuden uljaan globaalisen talouden rattaiden vaatimaa rasvaa. Moni on valmis heittämään tien tilkkeeksi myös ne, joiden luovasta työstä se syntyy. Minusta se taas ei kuulosta kovin houkuttelevalta tulevaisuuden näkymältä.

Pääkirjoituksen kirjoittaja on helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja, joka on toiminut Lukukeskuksen, Suomen arvostelijain liiton ja Suomen Journalistiliiton freelancer -osaston puheenjohtajana.