Valvojat on sikäli erityislaatuinen teos, että katsomiskokemukset poikkeavat jo rakenteellisista syistä. Pelikäsikirjoittaja Paavo Kässi haastaa Helsingin Sanomien kritiikin.

 

On kaunis loppukesän ilta Helsingin rautatientorilla. Istun penkillä Aleksis Kiven patsaan edustalla ja odotan Raekallio Corp. -tanssiryhmän, Kansallisteatterin ja Viirus-teatterin Valvojat-yhteisteoksen alkamista. En ole ottanut teoksesta etukäteen lainkaan selvää. Ainoastaan sosiaalisessa mediassa vilahtaneet mainosklipit ovat antaneet vihjeitä teoksen sisällöstä, mutta niistäkin mieleen on jäänyt lähinnä vartiointifirmojen graafisia ilmeitä imitoiva logo.

Michel Foucault’n Tarkkailla ja rangaista -otsikon muunnelma ”Tarkkaile, kannusta ja palkitse” on tullut Valvojien markkinoinnissa vastaan. Teoksen on ohjannut Valtteri Raekallio ja käsikirjoittaneet Raekallio, Harry Salmenniemi ja Jaakko Yli-Juonikas. Kolmikon töitä ja yhteistöitä tuntevalle tällainen hirtehinen älykkösatiiri onkin ainut, mitä teokselta osaa odottaa.

Esityksen alkamisajankohdan lähestyessä oransseihin huomioliiveihin pukeutuneet työryhmän jäsenet alkavat kerääntyä aukiolle. Jokaisen selässä lukee ”Valvojat”, kaikilla on mustat lippalakit ja tuima katse. Vähitellen osa heistä alkaa haastatella paikalle tulleita yleisön jäseniä, kuten minua. Tunnistan haastattelijani tanssija Sami Saikkoseksi, mutta hän esittäytyy tutun kuuloisella roolinimellä, joka on liioittelevan luja, miehekäs ja naurettava. Myöhemmin saan vahvistuksen Raekalliolta, että nimi on Antti Niska-Palkki viittauksena Yli-Juonikkaan Neuromaaniin.

Koko ajan vieressäni on sattumalta istunut huppupäinen, kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut mies, joka pitelee kädessään röökiä ja naukkailee keskiolutta. Hän näyttää laitatienkulkijalta, joka tuntuisi olevan aivan väärässä paikassa. Kun ihmisiä alkaa kerääntyä torille esitystä varten enemmänkin ja esitys on alkamaisillaan, mies alkaa kysellä, tiedänkö minä, mitä ihmettä ympärillä oikein tapahtuu. Vastaan kohteliaasti, etten juurikaan mutta eiköhän se kohta selviä.

Puolitoista tuntia myöhemmin seison Eduskuntatalon edessä esityksen katsojista muodostetun mielenosoittajajoukon riveissä. Valvontakapitalismia ja salaliittoja interaktiivisen turvallisuusharjoituksen muodossa käsittelevä monitaiteinen teos on päättynyt. Sen aikana olen ymmärtänyt, että aivan kuten huomioliiveihin pukeutunut Saikkonen ei edustanut vartiointiyhtiötä, kohtaamani laitatienkulkija ei hänkään ollut ihan sitä miltä näytti.

Kun ihmisiä alkaa kerääntyä torille esitystä varten enemmänkin ja esitys on alkamaisillaan, mies alkaa kysellä, tiedänkö minä, mitä ihmettä ympärillä oikein tapahtuu.

Junamatkalla kotiin luen Helsingin Sanomista Maija Alanderin Valvojat-kritiikin (22.8.2023). Alander ei ole teoksen ansioista vakuuttunut. Hän toteaa, että se toimii luultavasti paremmin luettuna kuin esitystaiteellisena, vapaamuotoiselle näyttämölle asettuvana teoksena. Alander kirjoittaa pettymyksestään, kun ”stratosfäärisiä” odotuksia herättänyt teos ei vastaakaan niihin vaan ”kimpoaa satiiriselle laukalle”. Käsikirjoituksen näkökulmassa ”on jotain kovin disneymäistä. Epäinhimillistäviä asenteita ei siis uiteta korviin vaivihkaa […] vaan ne survotaan sisään kuin tops-puikot.” Onnistuneempana vertailukohtana Alander mainitsee politiikan käytäntöjä dokumentaarisesti toisintavat Susanna Kuparisen Valtuusto– ja Eduskunta-teokset.

Alander on kriittinen myös teoksen pelillisiä piirteitä kohtaan. Kovin kritiikki tuntuu kohdistuvan siihen, että selkeitä vuorovaikutteisia toimintajaksoja, jotka asettaisivat katsojan jonkinlaiseen immersiiviseen rooliin, ei juuri ole. Kuvaavin hetki kritiikissä on, kun Alander havahtuu teoksen aikana kuunnellusta nauhoitteesta, joka käsittelee kyberhyökkäystä. Tässä kohtaa hän riemastuu: ”Vuorovaikutteinen esitys herättää narsistisen erityisyyden nälän: antakaa minulle rooli, kiusatkaa vähän! Ehkä nyt niin tosiaan tapahtuu, saan joutua tapahtumien töytäisemäksi.”

Töytäisyä ei kuitenkaan tule. Esitys on Alanderin odotusten osalta mennyt rikki, ja hän on ”jo käynyt välinpitämättömäksi”. Kritiikin loppupuolella kehutaan tuotannon ammattimaista tasoa, mutta varsinainen päätöskappale jää hämäräksi. Siinä Alander kirjoittaa, että esitys parhaimmillaan ”vaivaa todellisuuden massaa ympärillään kuin taikinaa”.

Vaikka tunnistin omassa esityskokemuksessani monia Alanderin kritisoimia piirteitä − materiaalin ja tilan pelkistäminen olisi todennäköisesti tehnyt kokonaisuudelle hyvää, eikä teos sinänsä vastaa visuaalisesta markkinoinnista välittynyttä neo-noir-henkistä scifidystopiaa −, olen kuitenkin olennaisesti eri mieltä teoksen pelillisistä ja teosmuotoa koskevista piirteistä. Pelillisenä ja auditiivis-kineettisenä tarinapatteristona Valvojat on mielestäni huomattavasti hienovaraisempi ja onnistuneempi kuin millaisen kuvan Alander kritiikissään antaa.

Epäilen, että monet erot minun ja Alanderin kokemuksissa johtuivat erilaisista odotuksistamme teosta kohtaan. Haluankin vertailun avulla käydä tarkemmin läpi sitä, mistä nämä erot voisivat johtua. Esittämästäni kritiikistä huolimatta en tarkoita kyseenalaistaa Alanderin kritiikkiä saati kokemusta. Pelillis-tilallisista teoksista, jotka nojaavat teknisiin ja osin sattuman ohjaamiin ratkaisuihin ja joissa on useita epäsymmetrisiä tarinalinjoja, ei koskaan ole vain yhtä oikeaa kokemusta, ja moni asia voi yksinkertaisesti mennä pieleen.

Toimikoon tämä pienessee eräänlaisena vaihtoehtoisena tarinalinjana Alanderin tekstille. Yritän samalla hieman avata tapoja, joilla Valvojat todellisuuden taikinaa vaivaa.

 

Kuunnelmallista ponnistelupelaamista Töölönlahdella

Ennen kuin erittelen teoksen käsikirjoitusta ja Alanderin reseptiota, kerron lyhyesti oman kokemukseni päälinjoista. Valvojien kerronnaltaan haarautuvaan rakenteeseen kuuluu olennaisesti se, että esityksen alussa osallistujat jaetaan ryhmiin, joissa heille valikoidaan omat toiminta-alueet ja kuulokkeista kuunneltavat äänitteet. Vaihtoehtoisia äänitteitä eli kerronnallis-pelillisiä tarinalinjoja on kourallinen, kun taas reitit kulkevat pääasiassa rautatieasemalta Kaisaniemen kautta ympäri Töölönlahden jompaakumpaa rantaa kohti Eduskuntataloa.

Esityksen jälkeen sain Salmenniemeltä nähtäväksi teoksen yhden käsikirjoitusversion, joka havainnollistaa hyvin ergodiselle eli pelilliselle tekstille ominaista laajuutta. Tekstiä on yli 300 sivua, joista omalla polullani kuultiin hieman alle 60. Esityksen kävijöille valikoituu kokonaisnarratiivista vain osa.

Omalla tarinapolullani kiinnitin huomiota muun muassa tanssiviin köyhiin, ylellisyystuotteista nauttiviin ja köyhiä ihmetteleviin rikkaisiin sekä kolikoita ihmisen päälle viskoneeseen pukumieheen. Liikuttavimpia kohtauksia oli Kaisaniemen hiekkakentällä psykoterapianarratiivin aikana seuraamani tanssijan esiintyminen. Liikkeiden herkkyys jättömaata muistuttavalla, roskien sotkemalla alueella vain korostui kertojanäänen puhuessa köyhyydestä ja yksinäisyydestä: ”Vain vilkkuva modeemi luo valoa synkkään tähystysaukkoon, jota minun on eron jälkeen kutsuttava kodikseni.”

Alanderin mukaan Salmenniemen, Yli-Juonikkaan ja Raekallion tyylilajissa on ”posketonta voimaa” mutta ”arkinen puisto näyttämönä ei kohtaa tekstin kanssa” ja se ”toimisi paremmin […] novellina”. Argumentti siitä, että esitysteoksen kirjallinen aines toimisi paremmin novellina, on mielestäni aina hieman ongelmallinen. Omalla polullani kuullut tekstit olivat pääosin ensimmäisen persoonan puhetta, joka vaihtuvasta kertojasta riippuen esitti komentoja, kävi läpi meneillään olevaa harjoitustilannetta tai kuvaili omia tuntemuksiaan. Oletan Alanderin viitanneen siihen, miten Valvojissa käsikirjoitettu tekstimateriaali tuli lähinnä yksipuolisella syötteellä esityksen katsojien omista kuulokkeista. Kerronnan pulssi ei elänyt katsojien liikkeissä niin nopealla vasteajalla, että katsojalle olisi tullut tuntua pelillisestä vuorovaikutuksesta.

Itse en pitänyt teoksen proosallista kerrontaa ongelmana, vaikka ensi alkuun yllätyinkin siitä, miten paljon teoksessa on kerrontaa. Toisaalta omassa kokemuksessani juuri korkeakirjallinen, satiirinen kerronta, Kaisaniemenpuiston sotkuinen hiekka-alue ja tanssijoiden liikuttavan kauniit eleet muodostivat upean kokonaisuuden, jonka vaikuttavuus perustui nimenomaan taitavasti tehtyjen osien yhteissommitelmalle. Proosallisuus tuntui kokemuksessani pikemminkin keinolta sitoa ympäristöä temaattisesti yhteen.

Alanderilla tekniikka tuntuu prakailleen, sillä hän kirjoittaa: ”Vaikka tepastelen puistossa etu- ja takaperin, en pääse kiinni minkäänlaiseen pelilliseen vuorovaikutukseen. Sovellus pykii, kännykän vilkuilu ärsyttää. Ääni korvissani ilmoittaa, että äänite vaihtuu, kunhan vaihdan paikkaa puistossa, mutta sovellus ei reagoi liikkeisiini mitenkään.”

Oma sovellukseni toimi hyvin. En liiemmin vilkuillut puhelinta, sillä alue oli tuttu ja sovellus antoi vihjeitä siitä, mihin minun tulisi seuraavaksi kulkea. Esityksen alussa ja keskivälissä kokemani virheäänet korjattiin nopeasti.

Teknisiin ongelmiin liittyy teoksen toinen tärkeä esteettinen piirre, nimittäin maieuttisuus, jota filosofi ja pelitutkija C. Thi Nguyen on soveltanut pelitutkimuksen yhteydessä. Nguyen on omaksunut termin alun perin filosofi David Schmidtzilta, joka on määritellyt maieuttisen päämäärän tarkoittavan toiminnallista päämäärää, joka tuottaa omia itsenäisiä päämääriään. Hiljattain Tapani Kilpeläisen suomennoksena ilmestyneessä Pelien filosofia -teoksessa (2023) Nguyen kirjoittaa aiheesta näin: ”Schmidtz sanoo, että on erityinen päämäärien luokka, jota on laajasti katsottu ylen: päämäärät saavuttaa muita päämääriä. Oletetaan, että teini-ikäisenä Katella ei ole aavistustakaan, mitä hän tahtoo tehdä elämällään. Hän tietää tahtovansa tehdä jotakin, muttei vielä tiedä mitä. Hän tahtoo löytää tavoiteltavia päämääriä, uran johon asettua. Hänellä on se, mitä Schmidtz kutsuu maieuttiseksi päämääräksi − ’päämäärä, joka saavutetaan prosessissa saada muita päämääriä’. Hänen päämääränsä, sanoo Schmidtz, on asettaa jokin muu päämäärä lopulliseksi.” (s. 82.)

Alun perin maieuttisuudella on viitattu sokraattiseen menetelmään, joka tuottaa ymmärrystä kysymysten ja vastausten avulla. Peleissä maieuttisuus tarkoittaa Nguyenin mukaan kykyä omaksua uusia toimijamoodeja eli pelillisiä toimintatapoja itse session aikana. Jos pelissä esimerkiksi päädytään muodoltaan uuteen toiminnalliseen tilaan, jonka esittelemät oliot vuorovaikuttavat totutusta poikkeavasti, pelaajan täytyy muuttaa omaa toimijamoodiaan. Vanhat säännöt eivät enää päde, ja siksi pitää opetella noudattamaan uusia.

Toimijamoodi ei tarkoita pelkästään makrotason toiminnallisia muutoksia, kuten erilaisia askelsarjoja tai sitä, että nappia painamalla tilassa ilmenee kausaalinen muutos. Se voi tarkoittaa myös asenteen tai näkökulman vaihtamista tai korjaamista. Tästä syystä myös käsikirjoitettu kerronta on pelillistä informaatiota, ja samaten pelilliset toimijamoodit voivat kohdistua muualle kuin itse pelin maailmaan.

 

Kitkaa kuvitelmissa

Alander kertoo halunneensa esityksen aikana ”tulla houkutelluksi johonkin kaameaan ja pudota sitten korkealta”. Kun lopputulos olikin satiiriselle laukalle kimmonnutta ja yliampuvaa paatosta, se epäonnistui immersion herättämisessä. Jos peliin samastuminen on kitkaisaa, miksi silloin pelata?

Huomasin itsekin teoksen aikana joutuvani jatkuvasti miettimään, millaisilla tulkintatavoilla oikein lähestyn sitä. Etsinkö tanssijoita, joiden koreografioita ihailla? Pitäisikö minun sittenkin liikkua vai keskittyä kuulemaani? Huomasin tekeväni jatkuvasti valintoja, jotka ensi alkuun sekoittivat tulkintaani, kunnes aloin vain keskittyä siihen, mikä kulloinkin tuntui hyvältä. Samalla teos alkoi asettua. Saatoin seurata tanssijoita jonkin aikaa, kunnes päätinkin, että haluan lähteä etenemään hiljalleen kohti seuraavaa paikkaa. Toisin kuin Alander, en juuri kokenut kiireen tuntua ja saatoin valita oman tulkinnallisen toimijamoodini sen mukaan, mikä minulle kulloinkin sopi.

Tässä kohtaa on syytä tarkentaa käsitystä pelaamisesta ja roolista. Valvojien kohdalla voisin kutsua omaa katsoja-kuulijan toimijamoodiani fiktiivisen maailman ja todellisen maailman aistiseksi uudelleenjärjestämiseksi. Tällä tarkoitan sitä, että fiktiomaailman sisäinen informaatio toimii mimeettisesti eli imitoi todellisuutta. Näin todellisuuteen muodostuu uusi, kriittinen näkökulma – parodinen ja satiirinen.

Valvojat ei pelinä ole ”vain” itse teos vaan epäluotettavien kertojien luoma tulkintarypäs todellisuudesta.

Pelillisyys on huomattavasti hienovaraisempi ilmiö kuin pelkkä nappiin perustuvan hahmon ohjaaminen. Esimerkiksi videopeli Journey ei sisällä juuri minkäänlaista materiaalista vuorovaikutusta pelimaailman kanssa. Pelaaja vaeltaa aavikolla visuaalisia ja auditiivisia vihjeitä seuraten, hyvin samaan tapaan kuin Valvojissa. Pelillinen kokemus muodostuu Journeyssa liikkumisesta ja maailman aistimisesta. Myös merkittävä osa Valvojien pelillisestä eli ergodisesta sisällöstä asettui nimenomaan ristivalottamaan ympäröivää maailmaa, joka digitaalisen peliympäristön sijaan sattuu vain olemaan reaalitodellisuutta.

Valvojien pelillisyyttä ei niinkään edusta se, minkälaisia vimpaimia painellaan, vaan se, mitä todellisuudesta paljastuu kävelymatkan aikana. Kerronta on osa peliä, joka ei tapahdu vain teoksen sisällä vaan asettuu mimeettisesti todellisuutta vasten. Valvojat ei pelinä ole ”vain” itse teos vaan epäluotettavien kertojien luoma tulkintarypäs todellisuudesta.

 

Dystopia paha, todellisuus pahempi

Jäin miettimään Alanderin kritiikin kohtaa, jossa hän kuvaa omia odotuksiaan Valvojista näin: ”Haluan tulla houkutelluksi johonkin kaameaan ja pudota sitten korkealta”. Tätä lukiessani minussa heräsi vastakysymys: entä jos todellisuus on jo dystopiaa? Miksi silloin pitäisi johdattaa tutkimaan jälleen yhtä Gileadia tai Oseaniaa, etenkin kun niiden troopit ovat jo niin kaluttuja? Suora todellisuus on tällä hetkellä esteettisesti kiinnostavampi paikka kuin siitä johdettu vertauskuva. Valvojien kerronnassa Juhana Vartiainen kuvailee lapsia sietämättömäksi tappioksi ja Kai Mykkänen kyykyttää köyhiä kungfutselaisittain. Kumpikaan fiktiivisistä puheenvuoroista ei tunnu viime aikojen suomalaisessa poliittisessa keskustelussa lainkaan liioitellulta.

Verrataanpa näitä kahta esimerkkiä vaikkapa kokoomuksen kansanedustaja Noora Fagerströmiin, joka hiljattain esitti sosiaalitukien leikkaamisen nimenomaan köyhiltä olevan oikein. Kun lausuntoja kritisoitiin, Fagerströmin puoliso, setelitukkuja pakastimessaan pitänyt entinen portsari, lähetti sosiaalisessa mediassa väkivaltaisia uhkausviestejä niin vasemmistoaktiiville kuin Helsingin varapormestarille. Kun samaan aikaan hallituksessa istuu salaliittoteorioihin uskovia henkilöitä, jotka kutsuvat toisia ihmisiä mustiksi säkeiksi ja yrittävät hallita julkista keskustelua irtisanoutumalla ”rasismista niin kuin se on klassisesti ymmärretty”, tuntuisi suorastaan karmealta tulla houkutelluksi johonkin vielä tätäkin kaameampaan.

Oikeastaan Vartijoiden suurin puute onkin, että se ei liioittele satiirissaan riittävästi, mikä voi toki johtua siitä, että todellisuus ehtii satiirissa aina edelle. Kaikesta huolimatta Valvojissa esteettinen keskipiste on sen poliittisuus. Vaihtoehtoisen dystopian sijaan se tekee pelillisen kaksoisvalotuksen nyky-Suomesta ja sen rasistisesta, fasistisesta ja kreationistisesta politiikasta sekä valvontakapitalismin kaikkialle kurottavasta läsnäolosta.