Kirjallisuuden Runeberg-palkinnon valitsijaraati päätti jättää omien finalistiensa joukosta pois kaikki Finlandia-ehdokkaat, jotta laajempi määrä kirjoja saisi ansaitsemaansa huomiota. Päätöksen tarkoitus on hyvä, sillä joka vuosi hyviä kirjoja jää turhan pienelle huomiolle.

Hyvät aikeet sisältävät kuitenkin ongelmia. Finlandia-palkinto pyritään antamaan ”parhaalle” suomenkieliselle romaanille. Leikitään että taiteen arvioiminen voisi olla objektiivista: Mitä jos viime vuonna valitut Finlandia-ehdokkaat olivat ne kuusi ”oikeasti” parasta kaunokirjallista teosta? Mihin valoon se asettaa Runeberg-ehdokkaat? Onko Runeberg-palkinnon tarkoitus olla nykyään Finlandia-palkinnon lohdutuspalkinto?

Entä onko reilua kirjailijalle jonka teos on lähetetty ehdolle Runeberg-raadille, ettei sitä oteta edes harkittavaksi, koska se on ollut ehdolla toisen palkinnon saajaksi? Onko aiempi huomionosoitus siis kirjailijalle ansion sijasta rasite?

Onko Runeberg-palkinnon tarkoitus olla nykyään Finlandia-palkinnon lohdutuspalkinto?

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei taidetta voi kilpailuttaa, koska jokainen teos on täysin omalakisensa kokonaisuus eikä teoksia siten voi verrata toisiinsa. Kilpailuttaminen on myös vastoin taiteen perimmäistä olemusta, sen henkilökohtaista tapaa puhua kullekin vastaanottajalle. Se myös kannustaa ihmisiä huomiomaan vain ehdokas- ja palkintoteokset, vaikka samaan aikaa ilmestyy monia erittäin ansiokkaita teoksia.

Taideteoksien asettamien arvojärjestykseen ei tietenkään pysty noudattamaan samaa objektiivista mitattavuutta kuin urheilun senttien ja sekuntien maailma. Jokaisella teoksella on oma maalinsa, tarkoituksensa, ja vaikka rinnan olisi vaikkapa kaksi kansalaissotaan sijoittuvaa tragediaa, niiden pyrkimyksillä on todennäköisesti enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.

Suomessa jaetaan peräti noin sata erilaista kirjapalkintoa vuodessa. Huomioarvoltaan valtakunnallisia ja merkittävästi kirjan myyntiin vaikuttavia palkintoja on vain muutama, ja pyrkimyksen jakaa tätä niukkuutta mahdollisimman monelle kyllä hyvin ymmärtää. Ei ole uusi asia että raadit katsovat toistensa valintoja ja antavat niiden vaikuttaa omiinsa. Eräät raadit ovat joskus myös olleet yhteydessä toisiinsa etukäteen päällekkäisyyden välttämiseksi.

Raadissa oleminen on omien näkemysten argumentointia ja toisten arvioiden punnitsemista. Raatilainen voi mennä kokoukseen varmana yhden mielipiteen kanssa ja kävellä sieltä ulos toisen kanssa. Vaikka joku voi yrittää jyrätä omia näkemyksiään läpi, viime kädessä ehdokkaista äänestetään, mikäli yksimielisyyttä ei saavuteta.

Demokratian takia on voittajan valinnassa käynyt joskus niinkin, ettei kenenkään ykkösehdokas voita, vaan teos josta ollaan yksimielisempiä. Kuten niinkin, että listalle päätyy kirja josta kukaan ei erityisesti pidä, mutta on ajateltu, että syystä tai toisesta sen tulee siellä olla.

Runeberg-palkinto ei suoranaisesti kilpaile Finlandian kanssa jo sääntöjensäkään puolesta, sillä se voidaan antaa romaanien lisäksi novelleille, esseille ja runoille. Jo tämä velvoittaa huomioimaan kirjallisuutta laajemmin kuin Finlandia. Tämän vuoksi Runebergin ehdokaslista on lähtökohtaisesti eri kuin Finlandian, ja niinpä siellä on ollut monena vuonna vain yksi tai muutama sama kirja kuin Finlandia-listalla. Mutta se ettei siellä sallittaisi olevan yhtäkään samaa kirjaa, tuntuu linjauksena oudolta.

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus olisi vuoden 2014 Runeberg-raadin linjan mukaisesti jäänyt siis 2009 ilman Runebergia, ja totta kai olisi ilman sitä pärjännytkin. Vaihtoehtoisia voittajia oli tarjolla monta: Tuona vuonna muut ehdokaskirjailijat olivat Olli Jalonen (myös Finlandia-ehdokas), Katri Lipson, Arne Nevanlinna, Pirkko Saisio ja Juha Seppälä.

Kriitikko Antti Majander ei ollut ainoa, joka olisi suonut Runeberg-palkinnon menevän jollekin toiselle. Hän totesi lautakunnan palkinneen itsensä, koska se oli valinnut parhaan sijasta ”järkevän ja sopivimman” ehdokkaan.

Hyvä esimerkki parhauden etsimisen ylikorostumisesta on klassisen musiikin kilpailu, jossa kärkisijat jätetään jakamatta.

Kirjallisuuspalkintojen tehtävä ei ole vain tehdä ehdotuksia ansiokkaimmiksi kirjoiksi vaan löydöiksi, nostaa esiin kirjoja jotka muuten − vaikkapa tekijänsä tuntemattomuuden takia − jäisivät helposti katveeseen. Tässä on Runeberg-palkinto, kuten myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ja tuoreehko Tulenkantajat-palkinto kunnostautunut.

Kirjallisuuspalkinnoilla on tärkeä kirjallisuuspoliittinen, lukemista ylläpitävä tehtävä, joka ei saa jäädä ”parhauden” palvonnan alle. Kirjallisen kärjen tasaisuudesta kertoo jo sekin, että yhtenäkään vuonna Finlandia-ehdokkaita ei ole ollut neljä vaikka säännöt olisivat sen sallineet, vaan aina kuusi.

Hyvä esimerkki parhauden etsimisen ylikorostumisesta on klassisen musiikin kilpailu, jossa kärkisijat jätetään jakamatta koska raadin mielestä riittävän hyvää voittajaa ei löytynyt. Voimmeko kuvitella vastaavan tilanteen Finlandia-palkinnon kohdalla? No emme tietenkään, koska jo säännöissä sanotaan että se jaetaan − palkinnon pyrkimyshän on edistää kirjallisuuden myyntiä.

Äskettäin Yle Teemalta tullut taustalaulajia käsitellyt dokumentti havainnollisti koruttomasti, että yhtä vahvaäänisiä ja taitavia tulkitsijoita on kymmenen ellei kymmeniä yhtä läpilyönyttä laulajaa kohden. Mutta kaikille ei riitä samassa määrin tukitoimia ja -joukkoja uran vauhdittamiseksi.

Tällaisessa eivät pelkät palkinnot tietenkään auta, vaan muuttuvassa mediaympäristössä on koko ajan löydettävä uusia keinoja kohdentaa huomiota kaikille niille kymmenille ansiokkaille kirjoille jotka eivät ole ilmestyessään itsestään selvän huomion kohteena − kuten teoksille, jotka jäivät tällä kertaa vaille Runeberg-ehdokkuutta.

Ehkäpä Runeberg-raadin kömmähdys ei ollutkaan lista ilman Finlandia-ehdokkaita, vaan se että asia sanottiin ääneen. Sillä eiväthän muutkaan raadit perustele miksi joitain kirjoja ei valita, vaan miksi valitaan ne mitkä valitaan.

Hannu Harju

Kirjoittaja on kustannuspäällikkö