Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Laatikoitua vimmaa

Jani Saxell, kirjailija, 10.8.2007

Heinäkuun alussa oli oikea hetki Faulkner Experiencelle. Juna lähti Atlantan aamusta tunnin myöhässä ja saapui New Orleansiin iltayhdeltätoista, neljättä tuntia aikataulusta jäljessä. Liukuovet lonksuivat, juna pysähteli välillä pitkäksi aikaa in the middle of nowhere. Ilta pimeni ja Louisianan kesälle tyypillinen raskas sade rummutti junaa.

William Faulkner kuuluu kirjailijoihin, joista tiesin pitäväni – kunhan vain pääsisin jossakin teoksista alkua pidemmälle.

Konduktööri ja muutamat matkustajista olivat selvinneet Katrinasta. Joku myös hurrikaani Betsystä, joka runteli Mississippin Pariisia vuonna 1965. Takanamme istuva kuusikymppinen nainen soitteli kännykällä ja yritti yhyttää henkilökuntaa käytäviltä. Lasten leikit katkesivat ukkoseen. Ravintolavaunusta cola- ja popcorn-varantojaan täydentävät mustat pojat eivät olleet millänsäkään.

”Samaan aikaan olin tulvavuodessa 1927. Toinen Villipalmujen rinnakkaistarinoista kuvaa vartijoista ja muista kahlevangeista eroon joutunutta, nousuveden keskellä sinnittelevää miestä. Toinen kuvaa lääketieteen drop outin Wilbournen ja taiteilijanalku Charlotten rakkautta. Heidän nälkään, juoppouteen, houreeseen ja hurmioon vievän odysseiansa taustalla on 1930-luvun Suuri lama.”

Kaksi tarinaa, toinen alistumisesta ja toinen rimpuilusta, taipumattomasta tahdosta. Vapaus ja onni jäävät näennäisiksi, ihminen on voimaton luonnossa ja päänsä sisällä vaikuttavien voimien edessä. Itse kunkin kaulassa ovat myllynkivet, jotka ”(…) sokean ja leikillisen liikkeen voima ja valta oli ripustanut” . Faulknerin virkkeitään sivulta toiselle juoksuttavaa, kaunista, lohdutonta romaania voi lukea rakkaustarinana, lama-ajan kapitalismikritiikkinä ja raamatullis-ekologisena profetiana – ei ihme, että sen uudet painokset julkaistaan USA:ssa nimellä ”If I Forget Thee Jerusalem”.

Meillä talvet on kesytetty märän ja pimeän nollakelijaksoiksi, ilmastonmuutosta torjutaan lisäydinvoimalla. Suomalaislukijalla voi olla vaikeuksia tavoittaa sitä kohtalonomaisuutta, jota sateet ja tuhotulvat Faulknerin jokisuisto-, räme- ja kurkkuäännemaailmassa merkitsevät

Kirjailijan omassa kaulassa riitti myllynkiviä. Dekkareita ja elokuvakäsikirjoituksia leipätöikseen tehtaillut ja ajoittain ahkerasti viskiä siemaillut Faulkner manaa Hollywoodin neonvalojen loimusta melkoisia helvetintulia.

Samankaltaisia maa järisee -tason lukukokemuksia oli Gabriel García Márquezin Kenraalin labyrintti, poukkoilevassa bussissa luettuna Venezuelassa. Oli mielenkiintoista lukea jo melko degeneroituneen, suuruutensa vangiksi jääneen lopunajan Simón Bolivarin epäonnisista yrityksistä jättää vallankumoussotien kitkerät hedelmät ja purjehtia Eurooppaan.

Venezuelan nykyinen valtias on vielä vetreässä kunnossa. Nähtäväksi jää, millaisiin labyrintteihin hän kansansa johdattaa – tai mistä pois.

***

Faulknerit ja García Márquezit ovat syntyneet elämänmittaisesta törmäyksestä todellisuuteen. Yksikössä tämä pätee kirjailijoihin itseensä, monikossa heidän tuotantoonsa. Siellä, missä kirjallisuutta arvotetaan – oli kyse kustantamoista, kritiikeistä, lehtikirjoittelusta tai yliopistomaailmasta – ääni ja vimma lokeroidaan, rönsyt katkotaan macheteilla, ulkoasu yhdenmukaistetaan klassikkopokkarisarjan kanssa, sopivaa aikalaislokeroa ja tyylisuuntaa haetaan.

Kun klassikoita ei enää välttämättä jakseta lukea, riittää ranskalaisviivoitettu yleistys tai nykyjournalismille ominainen faktalaatikko. Niinpä Faulkner on tajunnanvirran ja näkökulmatekniikan pioneeri. Jos kyse on kustantamon mainososastosta, lisätään mukaan jokin laatusana Syvän Etelän mentaliteetista, kielen tiheydestä ja maailman väkivaltaisesta rehevyydestä. Kaupunkilehden toimituksessa taas laatikkoon liitetään pikkuhauska sivallus: vaikeaa on, raskaslukuista. Siis samaa kirjallista extremeä kuin Alastalon salissa, Joyce, Proust ja Faust.

García Márquezin kohdalla on käynyt vieläkin pahemmin. Hänen muutaman keskeisen teoksensa perusteella ei luokitella pelkästään kirjailijaa itseään vaan Latinalaista Amerikkaa ja postkolonialistista kirjallisuutta yleisemminkin.

”Maagista realismia, arjen ja fantasian sekoitusta, eksotiikkaa, värikylläisiä hahmoja.” Rento mojito-cocktail muodostuu kokonaiseen kulttuuripiiriin liitettynä orjalaiva-luokan stereotypiaksi. Sama kuin väittäisi pohjoisflaamilaisen 1960-luvun lopun paimenrunouden olevan eurooppalaisen kulttuurin koko kuva.

***

Laatikoiminen ja ranskalaisviivoittaminen ovat ymmärrettäviä ja tarpeellisia ohjenuoria miljoonien kirjojen maailmassa. Yleistykset ja suurten linjojen vetäminen ovat järjellisten kirjallisuuskeskustelujen käymiseksi miltei välttämättömiä. Kun 3000, 1500 tai 1000 merkin kritiikkimittari tikittää, ei ole tilaa lähteä taustoittamaan ja avaamaan kaikkea. Riittää, kun mainitsee joitain läheisiä vertailukohtia tai tyylejä. Uusmodernismi, reaalifantasia, hakukonerunous tai Aurajoki-beat voivat antaa lukijalle hyödyllisiä suuntaviivoja, samoin sukulaisteosten tai tekijöiden mainitseminen. Sukulaisuuden laatua ja astetta voi perustellummin puntaroida esseemuodossa.

Silloin kun yleistyksestä tai lokeroinnista tulee ainoa mittapuu, jonka perusteella kirjaan tartutaan tai se jätetään hyllyyn, liikutaan jo arveluttavilla ulapoilla. Laiturit ovat matkalla mereen kuten Daniel Katzin romaanissa.

Vähänkin laajemman tuotannon julkaisseen kirjailijan typistämistä yhteen kuvaavaan ja tyypittelevään lauseeseen voi verrata mato-ongintaan, tuohon kesämökkien jokapäiväiseen mengelismiin. Kun mato katkaistaan keskeltä kahtia, toinen puoli jää vimmatusti sätkimään ja toinen alistuneena makaamaan.

Iänikuisin ja ummehtunein tapa ranskalaisviivoittaa ja banalisoida kirjailija kuoliaaksi on tehdä hänestä oman ”kansanluonteensa” – eikä sitten juuri muun – tulkki. Kansalliskirjailija-pönötys on pyrkinyt eliminoimaan kaiken elävän ja ristiriitaisen Aleksandr Puškinista, Nikolai Gogolista ja Fjodor Dostojevskista. Samanlaista graniitinharmaata paatosta on Aleksis Kiven ja Väinö Linnan vastaanotto pitkälti edelleen.

Se, ettei tässä ole kenenkään edellä mainitun osalta täysin onnistuttu, lienee kirjallisuuden voitto. Tai lukijoiden. Kirjallisuus instituutiona diilaa lähinnä Pyrrhoksen kanssa.

Seitsemän veljeksen pakkoluenta teki äänekkäästä ja vimmaisesta teoksesta yhä uusien koululaispolvien silmissä kumiperunaa. Nyt suunnitellaan ”kansallista kaanonia” arvoteoksista, joiden tunteminen kuuluu suomalaisten itseymmärrykseen. Kuulostaa tappolistalta.

Kansallisten teemojen lisäksi joku voi olla sukupolvensa tulkki tai kulttuurinen lähettiläs. Yleensä olisi parempi olla vain kirjailija. Edellä kuvatut roolit ja välitykset syntyvät lukijan mielessä. Jos ovat syntyäkseen.

Hienotunteisuudesta pysyvästi hivenen alemmuudentuntoista, kyräilevää ja kustantamoluokkakuvissa toiveikkaasti hymyilevää kirjailijakuntaamme kohtaan otan esimerkit valtameren takaisesta musiikista: Scott McKenzien “San Francisco (Be Sure to Wear Some Flowers in Your Hair)” ei välttämättä ole paras syvätulkinta aikakautensa toivosta, epävarmuudesta ja sosiaalisista järistyksistä. Madonna kestäisi kenties paremmin aikaa tekemällä musiikkia, ei manifestoimalla itseään 1980-, 1990- ja 2000-lukujen Rohkeaksi, Kantaaottavaksi Naiseksi.

***

On järkyttävää kuulla ansioituneiden kirjallisuusihmisten lohkaisevan, että ”Salama ja Seppälä ovat sellaisia tummasävyisiä realisteja”. Super Market, Suomen historia ja Routavuosi ovat tainneet jäädä laatikkoleikittelijöiltä lukematta, samoin Finlandia– ja Elämän opetuslapsia -sarjat.

Realismi tuntuu olevan kaatoluokka, johon paremman kiivailtavan puutteessa pinnistelevät älyköt tunkevat kaiken ”vähempiarvoisen”. Onpa samaan kaatoluokkaan yritetty varhaisteostensa perusteella työntää Pirkko Saisiota ja Rosa Liksomia.

Kirjailijan syntymäkolkan ja muutaman keskeisen teoksen annetaan liian helposti ja älyllistä laiskuutta harrastaen hallita teosten vastaanottoa. Tiettävästi esimerkiksi Veikko Huovista on ärsyttänyt koko tuotannon leimaaminen yhdeksi havukka-ahon ajatteluksi ja lampaansyönniksi. Mukana kun on monenlaisia fantastisia, groteskeja, mustanhumoristisia irtiottoja, liikettä ajassa, paikassa ja toisissa todellisuuksissa.

Ei voi kieltää pituus- ja leveysasteiden vaikutusta kirjailijan teemoihin, kieleen ja mielenmaisemiin. Usein tätä vaikutusta kuitenkin paisutellaan, mytologisiin ja siten hyvin myyviin mittoihin.

New Jerseyn mustien ja latinoiden ghetossa varttunut Junot Diaz (s. 1969) kirjoittaa novellikokoelmassaan Drown (Like 1999) huumeiden, jengien ja repivien rakkauksien maailmasta täsmällisin, toteavin, lakonisin lausein kuin 1950-luvun modernistimme ikään. Raymond Carverin voisi kuvitella käyneen Antti Hyryn kanssa esteettisillä aamukahveilla, vaikka kirjailijoiden kuvaama todellisuus eroaa melko totaalisesti. García Márquez puolestaan voisi löytää hengenheimolaisia Tornionjokilaaksosta.

***

Kirjallisuuden pitää – ainakin pitäisi – rikkoa kielellisiä ja kulttuurisia rajoja, murtaa viholliskuvia, ampua vääräuskoiset (siis itsensä), pudota lattian läpi toisten kylpyhuoneeseen, noukkia ruokaa rikkaiden pöydän alta, sekoittaa lasten kylpyvedet ja kohota autuaitten asuinsijoille, kaikkitietävien kertojien korkeuksiin.

On suuri epäonni, että kaupalliset viivakoodaus- ja brändäyspaineet sekä kirjallisuusinstituution sisäinen laiskuus ja kuvittelukyvyn kapeus jähmettävät kirjailijat suolapatsaiksi. He katsovat oman, aikaansa sopimattoman, osattoman, vinksahtaneen itsensä tuhoa.