Jos sä oot vaikka maanviljelijä oot pellolla ja lyöt vaikka heinää seipäälle. Se lentää sinne ihan asiallisesti. Eihän sulle kukaan voi tulla sanomaan siihen viereen: “Hei! Sulla on väärin toi talikko kädessä!”, kun sä oot pitäny sitä talikkoa jo 30 vuotta ja korjannu sadon ja kaikki on menny ihan putkeen; myllyllä sua kunnioitetaan ja joka mestassa sä oot kingi. Sulle tulee vähän ihme fiilis, kun jätkä kirjottaa sitten Maaseudun Tulevaisuuteen: “Sekin vaan tekee heinätöitä – ja ihan päin vittua” (Remu Aaltonen, Poika varjoiselta kujalta, s. 134)

Mikä vastuu kriitikolla on kirjallisuudesta? Onko hän kuin auguuri, joka näkee metafyysisten rajojen yli totuuteen? Instituutioiden vastuu kirjallisuuden laajuudesta on tietenkin perustava. Viime kädessä kirjallisuusinstituutiot, kuten kritiikki, tekevät ja ylläpitävät kirjallisuutta siinä leveydessä, missä se eri aikoina ilmenee. Lopulta kirjallisuus on yksittäisiä tekstejä. Ne syntyvät kuten tämä teksti, yksinäisen ihmisen istuessa pöydän ääressä kirjoittamassa sanoja toistensa perään. Se on partikulaarista – se on henkilökohtaista. Silti se on kokonaisuus. Se on lopulta se kirjallinen kulttuuri, mikä meillä on.

Jokaisen sukupolven on keksittävä ja löydettävä kirjallisuus uudelleen. Se säilyttää keskeisen aseman kulttuurissa ainoastaan saumattomana osana ihmisten elämää. Kritiikin näkyviä tehtäviä on viedä kirjallisuuden viestikapulaa eteenpäin. Arvostamani kriitikko Mervi Kantokorpi pitää tätä yhtenä kritiikin perustehtävistä. Kriitikot ja kirjailijat pyrkivät samaan: kirjallisuuden merkityksen laajentamiseen. Vaikka he näyttävät usein toimivan toisiaan vastaan, heidän päämääränsä on yhteinen.

*

Aloittaessani Kiiltomadon päätoimittajana tapasin edeltäjäni Karo Hämäläisen lounaalla, jonne saavuin moukkamaisesti myöhässä. Onneksi Hämäläinen toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi sekä lounaalle että Kiiltomatoon manttelinperijäkseen. Pyysin häneltä ohjeistusta. Mikä on ollut lehden tärkein tehtävä?

”Kiiltomato taistelee laadukkaan ja perehtyneen kirjallisuuskritiikin puolesta. Se on kirjallisuuskritiikin arvostettu ja paikkansa vakiinnuttanut julkaisu”

Seitsemän ja puoli vuotta kestäneen päätoimittajuuden aikana Hämäläinen on nähnyt, miten Kiiltomadosta on joka vuosi tullut tarpeellisempi sanomalehtikritiikkien lyhetessä ja vähetessä. Kiiltomadon olennaisin tavoite on sisältöihin pureutumisessa huomioarvon sijaan. Tästä epäkaupallisesta lähtökohdasta on muodostunut sen vahvuus.

Toinen merkittävä rooli Kiiltomadolla on Hämäläisen mukaan elävän keskustelun synnyttäminen. Tässä hän myös avoimesti kannustaa minua petraamaan, ja otan haasteen vastaan mielelläni.

Kirjallisuuden vastaanottoon on aina kuulunut dialogisuus. Verkkomaailmassa se katoaa helposti sosiaaliseen mediaan pienten osayleisöjen väliseksi vuoropuheluksi. Vaarana on, että statukset kohtaavat sisältöjen sijaan. Kritiikin ja journalismin tehtävänä on kääntää asetelma toisinpäin. Kiiltomadon kaltaiset ympäristöt ovatkin julkisen kulttuurikeskustelun pooleina keskeisessä asemassa.

*

Silti Kiiltomadon tärkein tehtävä on elävän ja merkittävän kirjallisuuskritiikin luominen. Se on kirjallisen kulttuurin perustavaa työtä, jonka merkitys on korvaamaton.

Moitin kirjoja yleensä siitä, etteivät ne ole vapaita. Kirjoituksen läpi näkyy että ne tekemällä tehdään ja suunnitellaan – – kirjailija toimii usein itsensä tarkastajana. Ryhtyy itselleen poliisiksi. Näin hän kaiketi etsii oikeaa muotoa eli sitä kaikkein sujuvinta, selkeintä ja harmittominta. (Marguerite Duras, Kirjoitan, s. 39)

Huono kirjailija toimii omana kriitikkonaan. Kun kirjailija pyrkii harmittomimpaan lopputulokseen, hän hioo tekstistään kaikki ne särmät, jotka vangitsevat lukijan. Jos kirjailijan tärkein tehtävä on durasmaisesti ylläpitää ja pyrkiä vapauteen, toimii kriitikko hänen työnsä tarjoilijana ja esimaistajana. Duras’n mukaan kirjailijan on tärkeää jättää tekstiinsä kosketuspintoja, ja kriitikko olkoon se hahmo, joka löytää ne ja niiden merkitykset.

Duras ajattelee kirjailijan vapaaksi, vangitsemattomaksi sieluksi. Siksi onkin vain loogista, että hän samalla näyttäytyy järjettömänä hahmona, kuten Platon kuvailee runoilijat:

Jumaluus riistää heiltä järjen ja käyttää heitä samoin kuin oraakkeleita ja jumalallisia ennustajia palvelijoinaan, jotta me kuulijat näkisimme, etteivät nuo arvokkaat puheet ole heistä lähtöisin, hehän ovat menettäneet järkensä: puhujana on itse jumaluus, joka heidän välityksellään saattaa äänensä meidän kuuluviimme. (Platon, Ion, s. 144)

Jos kirjailijalle suodaankin hulluus ja pidäkkeetön järjettömyys, on kriitikon laita toisin. Historia ei tunne järjettömiä kriitikoita emmekä ole tottuneet ihailemaan kriitikon hulluutta. Taiteen vapaudessa raja ymmäryksen ja yhteiskunnan välillä piirretäänkin usein kriitikon kynällä.

Kriitikolla on vapaus teilata, tuohtua ja tyrmätä. Mutta hän ei saa unohtaa, että taiteen alkuperässä, luomisessa, ei ole mitään leikillistä. Lopulta kyse on elämästä ja kuolemasta.

Ainoa edellytys ihmisen taisteluun luomisoikeutensa puolesta on usko omaan kutsumukseen, valmius palvella ja kompromisseista kieltäytyminen. Luominen todella vaatii taiteilijalta sitä, että hän on valmis ”käymään täydelliseen perikatoon”, sanotun traagisimmassa merkityksessä. (Andrei Tarkovski, Vangittu aika, s. 61)

Kritiikkiä ei voi harrastaa. Sitä ei saa tehdä huonosti, sitä ei saa hutiloida. Se on vakavaa ja raskasta työtä, josta saadut kiitoksetkin on syytä ottaa nöyränä vastaan. Vaikka kriitikkokin kirjoittaa henkensä kaupalla, hän on turvassa järjellisyyden ja maailmanjärjestyksen puolella. Hänen takanaan seisoo kaikki merkittävät kulttuurin jättiläiset ja instituutiot. Hän edustaa valtaa.

Mikään kirjallisuuden muoto ei ole suojassa kritiikiltä. Vaikka kriitikko tietääkin kirjailijan Tantaloksen tuskat, hän ei saa kirjoittaa arviotaan niitä vasten.

Olla kuopassa, kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain kirjoittaminen voi pelastaa. (Marguerite Duras, Kirjoitan, s. 23)

Tällainenkaan teksti ei ole suojassa kritiikiltä. Tekstin julkaiseminen on absoluuttinen teko, ja sen peilinä on koko se kulttuurihistoria, jonka länsimainen ihminen on rakentanut. Kriitikko ei ole vastuussa kirjailijalle henkilökohtaisesti, hänkin kirjoittaa vasten ikuisuutta. Niin ikävää kuin se onkin, kriitikko ei voi ojentaa kättään yksittäisille kirjailijoille. He pyrkivät molemmat samaan, mutta aina toisistaan riippumatta.

*

Näkyvin muutos kirjallisuudessa elinaikanamme on digitaalisen kulttuurin murros. Internet on paitsi laajentanut kirjallisuuden julkaisukanavia myös leventänyt sen vastaanottoa. Kirjallisuudesta on tullut suoraviivaisempaa, intohimoisempaa, pidäkkeettömämpää sekä ennen kaikkea sähköisempää.

Kymmenisen vuotta sitten kulttuuriväki Suomessa vasta opetteli verkkodialogia. Moni kirjallisuusriita paisui stressaavaksi ja henkilöönkäyväksi uuvutustaisteluksi. Kiiltomato toimi tuolloin kirjallisuuskeskustelun elävimpänä paikkana, kunnes vapaa kommentointi lopetettiin. Ylläpidolla ei ollut mahdollisuutta seuloa oikeita kommentteja roskapostien ja spämmibottien viestitulvasta – ja keskustelukin kaipasi aika-ajoin moderointia.

Hetken aikaa kirjallisuusväki oli hajallaan netissä, kunnes Jarmo Papinniemi kaappasi sen Parnasson verkkosivuille Päätoimittajan päiväkirjaansa. Vierailijoita kävi parhaina kuukausina kymmenisen tuhatta. Papinniemen kuoleman jälkeen on seurannut taas hajaannus. Kirjallisuusväki seilaa vapaassa tietoverkossa ilman yhteistä kokoontumispaikkaa. Kiiltomato pyrkii tulevaisuudessa keräämään heidät taas yhteen.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on Kiiltomadon uusi päätoimittaja