Lukemista ajatellaan yksinäisenä puuhana. Toisaalta tuntuu, ettei lukiessaan ole koskaan yksin. Lukemiseen kuuluukin, että teksti ja lukija kohtaavat, sillä lukija on tekstin kanssa yhdessä. Lukeminen on siten enemmän kuin kirja ja lukija yhteenpantuna. Se on kolmas tila ja toiminnan muoto, josta tiedetään vielä hämmästyttävän vähän.

Jos kaunokirjallisuuden lukemista ajatellaan vuorovaikutuksena, mitä se voisi tarkoittaa? Mistä muusta on kyse kuin viestin suorasukaisesta vastaanottamisesta?

Kaunokirjallisuus kantaa mukanaan perinnettä, joka priorisoi tekstien ääneen lukemista.

Lukeminen aiheuttaa nautintoa ja iloa, ahdistusta ja kauhistusta, häiriötä ja hämmennystä, ajatuksen lentoa ja oivallusten alkua. Nämä ovat tuttuja kokemuksia lukijoille. Ne kertovat vetovoimasta ja koukuttavuudesta, jännitteistä ja liikkeen tunnusta, johon luettaessa kiinnitytään. Kiinnittyminen tarkoittaa tekstin tunnustelua: miltä se tuntuu, kuulostaa, näyttää, maistuu.

Tekstin äänen kuulostelu on lukemiseen sitoutuva halu, joka kertoo vuorovaikutuksesta. Tutkija Peter Kivy on esittänyt ajatuksen, että kaunokirjallisuus kantaa edelleen mukanaan tukevaa vuosituhantista perinnettä, joka priorisoi kaunokirjallisten tekstien ääneen lukemista. Vasta modernisaation myötä, vahvemmin 1800-luvulta lähtien lukemista alettiin ajatella yksinäisenä ajattelutyönä. Teoksessaan The Performance of Reading. An Essay in the Philosophy of Literature (2009) Kivy kirjoittaa, että itsekseen lukemista voi ajatella lukijan (itselleen) esittämänä ilmaisuna. Se on tekstin tunnustelua lukemisen kuluessa.

Kivyä mukaillen lukeminen vertautuu esittävään taiteeseen, kuten esimerkiksi muusikon työhön. Sävellys – tai kaunokirjallinen teos – tullaan esittäneeksi tavalla tai toisella. Esittämistä toteuttavat myös lapselle tai aikuiselle ääneen lukeminen, runoesitykset ja proosaluenta. Äänteet kuullaan fyysisesti latautuneina vaikka sitten hiljaa itsekseen luettuina. Esityksellisyys todentaa, että viestin ja sen vastaanottajan välissä on kanava, vuorovaikutuksen tila. Se muodostuu lukemisen tapahtumisesta ja toiminnasta.

Jos olemme tottuneet ajattelemaan lukemista selvän järjen asiana, fyysiset ja muut vaikutukset hämmentävät vaikka niihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Ajattelun lisäksi lukeminen on kokemuksellista toimintaa. Miten niin vaihdan lukiessani asentoa? Miksi pää kääntyy pois kirjan sivulta? Millaisessa tahdissa käännän sivuja? Milloin pysähdyn, milloin ravaan joutuisasti? Mikä vetää puoleensa, mikä etäännyttää? Mistä syystä teksti tuntuu… joltakin? Liikehdintä ja liikutus ovat osoituksia lukemisen ruumiillisuudesta, joka toteutuu yhteistyössä tekstin kanssa.

Vastavuoroisuus on merkki siitä, että luettaessa suodatetaan tekstin tarjoamia mahdollisuuksia, kuten tutkija Rita Felskin teosta Uses of Literature (2009) mukaan voi todeta. Lukukokemus vaikuttaa siihen, millaista ajattelen tekstin olevan, joka vuorostaan vaikuttaa siihen, mitä ajattelen sen sisältävän. Lukukokemuksen tulkinta on osa sitä, mitä tekstit tarkoittavat tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa.

Sosiaalinen ja kulttuurinen yhteisö on mukana lukemisen toiminnassa, sillä lukukokemuksen tulkinta kysyy sanallistamista; sanallistaminen puolestaan kysyy tapoja puhua kirjallisuudesta, sen vaikutuksista ja merkityksistä. Lukemiseen sosiaalistutaan muutenkin. On oltava tarjolla kirjoja, on nähtävä että muutkin kaverit lukevat ja että se on sosiaalisesti palkitsevaa. On voitava keskustella lukuharrastuksestaan jonkun kanssa, on voitava jakaa se. Näin lukemisestakin tulee sosiaalisesti näkyvää ja kuuluvaa, siis olemassa olevaa. Sosiaalisuus liittyy myös fanitukseen, somettamiseen ja blogeihin, jotka koskevat kirjallisuutta. Lisäksi sosiaalisuus ilmenee siten, että lukijoiden yhteisöjä on aina ollut vaikkapa sitten hartauskirjallisuuden tai virsirunouden äärellä kokoontuen.

Lukeminen ei ole ihanteellista suhdetoimintaa; myös väkivallasta on kyse, sillä sekin on osa sosiaalisuutta.

Lukemaan opeteltiin Seitsemässä veljeksessäkin porukalla ääneen. Siihen kuului Veljeksissä lisäksi sosiaalisen häpäisyn ulottuvuus; jos ei opi lukemaan samaan tahtiin kuin muut, saa rangaistuksen. Nykyään tunnustetaan ehkä paremmin, että lukemisen tahteja ja tapoja on monia. Tunteiden ja muiden vaikutustekijöiden osuus tulkintaan on kuitenkin vielä laajemmin tunnustamatta. Se ei tarkoita, että tunnevaltainen lukeminen olisi tavoite, vaan sen faktan myöntäminen, että monet vaikutustekijät osallistuvat myös tulkintaan.

Filosofi Maurice Blanchot kuvaa lukemista vuonna 2003 Susanna Lindbergin suomentamassa teoksessaan Kirjallinen avaruus (1955) seuraavasti: ”[L]uettaessa ollaan yksi kahdesta navasta, joiden välille leimahtaa kommunikaation vastavuoroiseen veto- ja hylkimisvoimaan perustuva valaiseva väkivalta: kommunikaatiotapahtuma tapahtuu noiden napojen välillä ja se on juuri niiden välinen virtaus”. Lukeminen ei ole ihanteellista suhdetoimintaa; myös väkivallasta on kyse, sillä sekin on osa sosiaalisuutta. Lukemista voisikin ajatella sosiaalisen vuorovaikutuksen koekenttänä, jossa sattuu ja tapahtuu.

Lukemisen vuorovaikutus toteutuu toimintana lukijan ja tekstin kesken. Ympäristö luo kehyksiä ja perusteita, jotka yllyttävät lukemaan joillakin tavoilla tai estävät niitä, ja yleensä ottaen mahdollistavat lukemisen tapahtumisen ja toiminnan. Tekstit koettelevat meitä, ja niin mekin koettelemme tekstejä – ja se tapahtuu jossakin tilanteessa.

Siru Kainulainen

Kirjoittaja on Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti, jonka runon, rytmin ja lukemisen yhteistoimintaa käsittelevä kirja ilmestyy syksyllä 2015, sekä Kiiltomadon toimituskunnan jäsen.