Menneen huhtikuun alussa, melko tasan yhdeksän vuotta siitä kun perustin tarvepainokustantamoni ntamon, sain Parkinsonin tauti -diagnoosin.

Diagnoosi voidaan tehdä, kun potilaalla alkaa ilmetä raajojen (usein alkuun vain toisen raajaparin) motorisia häiriöitä, ja tätä kirjoittaessani tosiaan jo ”vallankumouksen kaavaksi” joskus nimittämäni Ctrl+C, Ctrl+V käy vaikeasti pelkällä vasurilla. Silti tämä on vain osa taudinkuvaa, ja tiedostan kuuluvani siihen kolmannekseen potilaista, joilla tärkeimpänä oireena on tietynlainen eksistentiaalinen uupumus ajoittaisine ahdistuspuuskineen. Tällaisen arvellaan usein käynnistyvän kymmenenkin vuotta ennen liikuntaoireiden ilmaantumista. Tauti tulee jos on tullakseen, elämänvalinnoilla ei juuri ole vaikutusta. Siten ntamo ei ainakaan ole sen aiheuttaja – mutta, olen joutunut kysymään itseltäni, nyt kun tietoisuus ”parantumattomasta, etenevästä” sairaudesta saa minut jättämään ntamon taakseni: entä toisinpäin? Ehkäpä tauti olikin hullutuksen syy?

Profetoida voit toisaalla, mutta kunnolla provosoida ehkä vain omalla maallasi.

Ainakin oma ajatukseni tulevasta oli vuosien 2006–7 tienoilla radikaalistikin toinen. Olin asemoinut itseni – tai runoilijanroolini: ei sama asia – ennen kaikkea globaaleihin konteksteihin. Näin (enkä ainoana) itseni amerikkalaisen avantgarden kärkijoukoissa, ja olin alkanut verkostua myös muihin suuntiin: Pohjoismaihin, Keski-Eurooppaan, Lattareihin, Kiinaan… Koin ”suomalaisuuteni” tässä voimavaraksi: pieneltä, eristyneeltä kielialueelta tuleva voisi avata relevantteja kysymyksiä ja käynnistää kritiikkejä, jotka melkein kaikille muille olisivat olleet mahdottomia. Ja sama toisin päin: globaali konteksti mahdollisti suomalaisuuden näkemisen toisin. Tiedostin jo tuolloin suuntautumiseni monet yhtymäkohdat Joycen maanpakolaisuus-valintaan – nyt näen selkeämmin myös eron: jokin 60- (ehkä osin myös 70-) lukulaisuus minussa esti oman taiteellisen työn nostamisen itseisarvoksi muun yläpuolelle. Ainakin Parkinsonin toteamiseen asti kaikkea toimimistani – ja huom. en nyt tarkoita mitään sovinnaisen ”poliittisen runouden” tapaistakaan – ohjasi harvinaisen varhaiskeski-iän runoni loppusäkeen asenne: ”Enkä toivoisi, että maailma olisi niin.” (”Metodologiani, lyhyt oppimäärä”, Parnasso 4/1982)

Se, että ntamosta sitten kehittyi korostetusti kotimainen projekti – ja että en käytännössä tullut jatkamaan globaalia verkottumistani enkä muutakaan ”omaa” taiteellista toimintaa – voi näyttää ”isänmaalliselta” valinnalta, mutta silloin näin toisin. Kotimaa vain tuntui otollisimmalta kentältä 2000-luvun alkuvuosina kehittämälleni toimintatavalle, jolle ominaisinta taisi olla tietty rämäpäisyys, (toisinaan näytelty) hullunrohkeus – ja maailman kohtaaminen provokaatioiden kautta. Kohdistin sen Suomeen tietoisesti ”sisäisen maanpakolaisen” asemista. Vieläkin useimmat muistanevat ntamosta ennen kaikkea muutaman alkuvaiheen sloganini (”Ei koskaan kirjamessuille.” ”Enemmän runokirjoja kuin muut yhteensä.”). Avainsana tässä on juurikin provokaatio: profetoida voit toisaalla, mutta kunnolla provosoida ehkä vain omalla maallasi.

Silti olen nyt taipuvainen lukemaan ntamon kehitystä myös taudinkuvaa vasten. Tautini mentaalisiin vaikutuksiin kuuluu monitahoisten kokonaisuuksien hallinnan heikkeneminen. Niinpä vaikka opinkin nopeasti puskemaan uusia kirjoja maailmaan monien ihmettelemällä tahdilla, en sanotaan vuonna 2009 enää ollut ihan sama kirjallisuuden ”moniottelija”, joksi minua aiemmin mainittiin. Myös yhteydenpitoa kirjailijoihin ja muihin sidosryhmiin alkoivat pian häiritä mainitsemani ahdistus- ja paniikkijaksot, ja pian olin usein vaikeammin tavoitettava kuin Jarkko Laine -vainaa Parnasson päätoimittajavuosinaan konsanaan. (Aikanaan näin tälle myös akuutteja ”psyykkisiä” syitä: nyt ymmärrän, helpotuksekseni, että kyse oli ”vain” dopamiinia tuottavien solujen vähittäisestä mutta vääjäämättömästä tuhoutumisesta aivojeni mustatumake-alueella.)

Tein siis minkä jaksoin (ja toki jaksoin vielä 2010–12 viimeistellä Ulysses-projektinikin). Oma ironiansa asiassa on, että keskittyminen kirjojen tuottamiseen ja niiden promoamisen tietynasteinen laiminlyönti vastasi alkuperäisen provokaation henkeä ja tarkoitusta – ja uskonkin, että sairaus on saanut minut tekemään asioita ja valintoja, jotka vastaavat toimintaympäristössä tapahtuneita muutoksia paremmin kuin terveenä olisin osannut tarkoittaakaan.

Tosiaan, kun jotkut ntamon alkuvuosien kirjat – omasta passiivisuudestani huolimatta – saivat mediajulkisuutta (mm. Lassi Hyvärisen ja Olli-Pekka Tennilän runokokoelmat olivat HS Kirjallisuuspalkinto -ehdokkaina), tämä näkyi jollakin tavalla myyntiluvuissa. Sittemmin tällaista vaikutusta on ollut vaikeampi havaita, myöskään ns. suuremman yleisön kirjojen kohdalla: viime vuonna julkaisemani Marja Ahonalan kirjoittama oopperalaulaja Taru Valjakan elämäkerta sai näyttävää julkisuutta iltapäivälehdissä ja aamu-TV:ssä ja jopa laajan, kiittävän ja myyvän arvostelun ntamoa muutoin nyttemmin käytännössä boikotoivassa valtalehdessä – jääden kumminkin runokirjojen myyntilukuihin. Tällaisen ottaa helposti henkilökohtaisesti, mutta pienempien ja isompien talojen kollegoiden kanssa keskustellessani olen havainnut, että syy ei tosiaankaan ole ”minussa” eikä edes ntamossa, vaan jakelun muuttuneessa logiikassa. Kirjaa ei enää auta menestykseen sen hyvyys enempää kuin huonous, poikkeavuus tai skandaalimaisuuskaan, miten paljon tahansa puhetta ne aiheuttavatkaan – vaaditaan, että tietty monimutkainen koneisto on sen etukäteen myy(tä)väksi määritellyt. Kuten eräs kollegoista asian ilmaisi: ”Ainahan näitä etukäteen myytyjä kirjoja on ollut, mutta miksi ei enää voi olla mitään muita.”

Kirjaa ei enää auta menestykseen sen hyvyys enempää kuin huonous, poikkeavuus tai skandaalimaisuuskaan, miten paljon tahansa puhetta ne aiheuttavatkaan.

Totta puhuen ymmärrän talouden prosesseja sen verran, että en oikein pysty kirjoittamaan tästä valittavaankaan sävyyn. Kehityksen kyllä toteuttaa ”koneisto”, mutta ei mikään sellainen, jonka toimintaan voisi puuttua. Vielä vähemmän syyllisiä ovat markkinoinnin ja jakelun yksilötoimijat – minkä ymmärsin viimeistään, kun Akateeminen Kirjakauppa joskus vuonna 2013 kääntyi minun puoleeni kysyäkseen, mitä voitaisiin tehdä kun he eivät tietyistä välitysportaan alennuspolitiikan muutoksista johtuen enää ole ollenkaan voineet ottaa ntamon – vähälevikkisiksi oletettuja – teoksia listoilleen. Tietenkään en osannut auttaa: markkina oli omaehtoisesti toteuttanut alku-ntamon oletuksen, jonka mukaan kirjoja ei ole tarvis erikseen markkinoida, kun se ei kuitenkaan vaikuttaisi mihinkään. Hyvä vain ja oikein, että olin jo kiivaasti tekemässä seuraavia kirjoja.

Silti ei ole niinkään, että kustantamot olisivat ennen voineet julkaista monipuolisempaa ja omaehtoisempaa kirjallisuutta, koska se silloin myi paremmin. Eri lähteiden perusteella olen tullut uumoilemaan, että myyttiseksi muodostunut käsitys runokirjojen ”ikuisesta” 200–300 kappaleen myynnistä on liioiteltu. Uskon pikemminkin että aikana, jolloin myös WSOY ja Otava julkaisivat kymmeniä runokirjoja vuodessa, niiden myynti oli nykyistä runokirjamyyntiä vähäisempi. Tuotantoehdot vain olivat sillä tavalla toiset, että noin voitiin tehdä vakavia tappioita kärsimättä ja varsinaisen bisneksen häiriintymättä.

Huomaan tässä tarkoittavani tuotantoehdoilla niitä edellytyksiä, joiden puitteissa kirjoja voidaan julkaista – ja kirjoittaa (tai muuten tuottaa: muitakin tapoja on). Tämän mukaisesti joudun hiukan tarkistamaan alku-ntamon sloganeista kenties tunnetuinta, jossa väitin, että ”mikään, mikä aluksi kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta”. Tuossahan, jos kohta moninkertaisenkin ironian välittämänä, tulen esittäneeksi, että kirjallisuuden viimekätinen tavoite on tulla luetuksi – vieläpä ”joukkomitassa”, ja niin muodoin sitten kait myös ostetuksi, niinikään joukkomitassa. Nyt en ajattele noin. Näen – ja olen ntamo-projektini ja sairauteni myötä oppinut – että kirjallisuudelle riittää tulla kirjoitetuksi, ja minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta. Kaikki muut – miten paljon he iloa ja elämyksiä kirjoista saavatkin – ovat kirjallisuuden hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta. Tässä hengessä rohkenen epäillä, onko esimerkiksi Paavo Haavikon runous koskaan saavuttanut seitsemääkään lukijaa, myöntäen samalla iloisesti että vähempikin riittää (ja että ehkä kernaasti näkisin itseni sinä seitsemäntenä…).

Uskon, että kaiken sen tuskan ja turhautumisen hinnallakin, jonka olen aiheuttanut olemalla vastaamatta puhelimeen, unohtamalla lähettää kilpailu- ja arvostelukappaleita tai vain laiminlyömällä tiedotusta ja julkkarijärjestelyjä, olen kumminkin tehnyt (nyt hiukka vajaa 200:lle) kirjailijalleni sen noita suuremman palveluksen, että heidän kirjansa ovat olemassa. Niinikään uskon, että on parempi, että nimekkeitä on (näköispainoksia laskematta) nelisensataa kuin vähemmän. Ja lopulta myös, että jos olisin saanut jatkaa tuotannon kasvattamista, määrä olisi aikanaan kerrankin muuttunut (markkinoinnilliseksi) laaduksi ja ntamo itse omaksi riittäväksi mainoksekseen.

En osaa valittaa tuotantoehtojen muuttumista – siksikään, että se on ollut ntamolle voimavara. Ensi kertaa taisin tiedostaa tämän vuonna 2010, kun Otava julkaisi Harry Salmenniemen hienon Texas, sakset -kokoelman – itsessään hieno esimerkki siitä, että minun, ntamon ja muiden ajamat avantgardeen ja kokeellisuuteen liittyvät tavoitteet olivat lyöneet itsensä läpi, mutta hassusti yhdistyneenä runouden ja muun vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisuehtojen heikkenemiseen. Otavassakin runokirjalistoja samalla supistettiin, ja ainakin yksi hyllytetyistä taisi sittemmin päätyä minun julkaisupöydälleni. Olin jo jonkin aikaa tiedostanut, että yksi ntamo-ulottuvuuksista liittyi yksinkertaisesti sen tutkimiseen, mitä kaikkea maassa jää julkaisematta; nyt tajusin, että ntamo voisi, sen tulisi, ja sille melkein riittäisikin yksinkertaisesti julkaista kaikki muilta tuotannollisista syistä ylijäävä: uuden kirjan tuotantokustannukset kun ovat tarvepainatuksen ansiosta edelleen minimissään 10 euroa + alv.

Tämä ehkä saattaa ntamon – niin – loisen asemaan: sijais-, varjo- tai haamujulkaisijaksi, mutta tavalla, jolla on potentiaalisesti kauaskantoinen kulttuurinen merkitys. Niinpä on ollut hienoa voida julkaista maaseudun runoilijoita, joilta pelkkä maantieteellinen etäisyys on jo pitkään sulkenut tien pääkaupungin kustantamoihin. Samoin on ollut palkitsevaa toimia kirjallisuudessakin kasvavaa ikärasismia vastaan, ja ajan myötä varmaan yhä useampi takavuosikymmeniemme mestari olisi Jyrki Pellisen ja Kari Aronpuron perässä siirtynyt ntamolle, tai Hannu Mäkelän tapaan ryhtynyt julkaisemaan vaativamman tuotantonsa täällä – aiempaa vapaammissa puitteissa. Näytelmät… kirjallisuutena kait jo kuolleeksi luultu laji voi tarvepainatuksen oloissa hyvin ja kannattaa vaikeuksitta. Jakke Holvas, Jussi Kotkavirta, Juhani Pallasmaa, Liisa Enwald, Esko Karppanen, Paavo Heininen, Pertti Julkunen, Juri Nummelin, Raila Knuuttila ja Jan Blomstedt ovat esimerkkeä esseistikoista – vielä yksi uhanalainen laji – joille ntamo on ollut luonteva ellei ainoa mahdollinen valinta.

Minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta.

Voisi melkein näyttää, että sisäisenä maanpakolaisena ja provokaatiotehtaana alkaneesta hankkeesta oli kehittymässä kansallinen instituutio. Silti vain, koska provokaatio on pysynyt provokaationa (määritelmä: poetry is provocation that stays provocation). Voisi sanoa niinkin, että missä alku-ntamon ambitiot rajoittuivat pikantin avantgardistisen lisän tuomiseen muuten valmiina pidettyyn kirjallisuuteen, siinä nyt kesken jäävä (myyrän)työ koskee koko kulttuurimme perusteita. Ja kyllä, osana tätä olisin tahtonut mullistaa vielä kirjallisuutemme historiankin jatkamalla Kirja kerrallaan -kustantamolta perinnöksi saamaani näköispainoslinjaa ja terävöittämällä sitä erilaisten ”unohdettujen” perinteiden esiintuomisen suuntaan: loisjulkaisemista ja kulttuurityötä par excellence. – Siltä varalta, että viimeistään nyt alan kuulostaa megalomaaniselta, heitän vielä muutaman tuotantoluvun. ntamon viime vuosien nimikemäärät ovat olleet 2013: 96, 2014: 80, 2015: 55. Kirjojen kokonaismyynnit samana aikana: 2013: 10592, 2014: 11934, 2015: 7935. Ja laskennalliset (myynnin arvo miinus painokulut ja tekijänpalkkiot) myyntikatteet (euroa) 2013: 77000, 2014: 89000, 2015: 68000. Tästä olisi ollut hyvä jatkaa, ja tuskin minusta olisi ollut kieltäytymään siitä.

Kertaan vielä: suurten ja useimpien keskisuurten kustantamoiden julkaisutoiminta tulee uskoakseni ohjautumaan kuvaamaani suppenevaan ennakkomyytyjen kirjojen suuntaan. Niiltä jäävää aukkoa voivat täyttää niinikään perinteistä mallia soveltavat pienemmät toimijat, joiden vahvuudeksi tulee lisääntyvästi muodostumaan erikoistuminen: itse kunkin oman skenen rakentaminen. Mutta – juuri koska skenejen olemukseen kuuluu täyttää tonttinsa – ne eivät voi tyhjentää koko julkaisemisen kenttää. Näin jää tilaa kolmannelle mallille, jota ntamo tavoitteli. Se on tosiaan sukua menneisyyden yleiskustantamoille – sillä erolla, että ”kaiken” julkaisemisen ihanne voi nyt olla sinänsä kannattava. Sen olisin halunnut toteuttaa. En tiedä, voiko sen toteuttaa joku muu. Olen avoin keskusteluille myös itse ntamon toiminnan jatkamisesta muilla voimin. Ellei tällaista näkymää synny, pidän itse jo julkaistut kirjat myynnissä, vien vielä loppuun muutaman kesken olevan julkaisuhankkeen – ja tyydyn jatkossa kenties tuomaan myyntiin lisää näköispainoksia, kevyellä kädellä, eläkeleipäni jatkoksi.

Mitäkö itselleni siis kuuluu (en tiedä, kysyikö kukaan)? No, opettelen siis uutta elämää. Enää ei ole mahdollista toivoa, ”että maailma ei olisi näin” – kun se edustautuu minulle omassa hermostossani käynnissä olevan prosessin kautta, jolle tiedän en voivani mitään. Päin vastoin saan tottua ottamaan vastaan, mitä annetaan (liturginen sävy tahaton). Minun on opittava välttämään sitoutumisia – ja tämä on varmaan viimeinen teksti, jonka kirjoitan toimeksiannosta ja deadlinea vastaan (sanaleikki tahaton). Vuosien proaktiivisuuden jälkeen tämä on haastavaa, mutta myös kiinnostavaa: ehkä vihdoin saan tietää, mihin puhdas spontaanius – mikäli sellaista nyt on – minut vie. Jo muutaman vuoden olen vitsaillut, että vielä sen varsinaisen elämäntyönsäkin ehtii heittää. Kuka tietää – ehkä sittenkin. Ehkäpä olikin paras sairastua.

Ehkäpä maanpakolainen vielä ylittää jälkensä.

 

Leevi Lehto