Kustantajalta tuli postia. Kaksi tietokirjaani menee makulatuuriin, ja minulle annettiin ystävällisesti mahdollisuus pelastaa haluamani määrä teoksia ennen niiden viimeistä matkaa.

En toki ajatellut noin sentimentaalisesti. Kirjat eivät ole eläviä olentoja, eivätkä ne kuole sukupuuttoon, vaikka niiden fyysisten esiintymien määrä vähenee. Kotona itselläni on kumpaakin kirjaa kahdessa huoneessa ja vielä lisää kellarissa. Molempia kirjoja saa lainaksi kirjastoista – ja uutuuskirjakaupoissahan niitä ei ole ollutkaan enää moneen vuoteen. Sama kai se, keräävätkö kirjapinot pölyä varaston nurkalla vai jalostuvatko ne makulointiprosessissa uusiopaperiksi, jolle painetaan entistä arvokkaampia kirjoja.

Sitä paitsi kyse oli neljä ja viisi vuotta sitten ilmestyneistä teoksista, joten voin olla tyytyväinen. Hyvä jos kirja jaksaa sinnitellä kaupoissa ilmestymissesonkinsa yli. Nykykierrossa viisivuotias kirja on ihmisten vuosissa mitattuna jo eläkeläinen.

Omien kirjojeni kohtalo ei minua paljon paina. Sen sijaan kirjan käyttäjänä tilanne on ongelmallisempi.

Taikavuori vai Taikaviitta?

Pari vuotta sitten tarvitsin erästä työtä varten Thomas Mannin Tohtori Faustusta. Asuin Saksassa ja olisin voinut kävellä lähimpään kirjakauppaan ostamaan teoksen saksankielisen laitoksen. Jos en olisi jaksanut poistua kotoa, tuttu postinkantaja olisi tuonut sen nettikirjakaupasta samalla hinnalla seuraavana päivänä kotiovelleni. Kommentoituna versiona, kovakantisena, pokkarina, äänikirjana, niin kuin olisin halunnut.

Koska luen suomea paremmin kuin saksaa, halusin Sinikka Kallion suomennoksen. Kotimaisten nettikirjakauppojen valikoimista teosta ei löytynyt, joten meilasin tutulle antikvariaattikauppiaalle. Ei viihdy hyllyssä, hän valitteli ja tiedusteli teosta kollegoiltaan. Ei ollut viihtynyt heidänkään hyllyissään. Klassikot viedään käsistä.

Kirjasto ei ollut vaihtoehto, koska tarvitsin kirjaa kuukautta pidemmäksi aikaa ja kirjan postittelu eestaas olisi ollut kallista puuhaa. Lopulta sain kustannustoimittajaltani hänen kotikappaleensa – sopivasti pokkarin – pitkäaikaislainaan. Se näkyy olevan hyllyssäni vieläkin, palautan kyllä!

Sittemmin tilanne on korjaantunut tämän teoksen osalta. Gummerus otti Tohtori Faustuksesta viime vuonna neljännen painoksen, jota ei ole ennätetty vielä poistaa valikoimista. Sen sijaan Taikavuorta ei kaupoista löydy. Adlibris-nettikauppa tarjoaa sentään korvikkeeksi Taikaviitta-sarjakuvakirjaa.

Kirjakauppa reputtaa kirjallisuushistorian tentin

SKS on mieltänyt hyvin roolinsa suomalaisen kirjallisen kulttuurin tukirankana. SKS:n klassikkopokkarisarjan ansiosta kuutisenkymmentä suomenkielisen kirjallisuuden perusteosta pidetään kirjakauppojen järjestelmässä. WSOY huolehtii Väinö Linnasta, ja koska Aleksis Kiven teosten taloudelliset tekijänoikeudet ovat siirtyneet yhteisomaisuudeksi ja kirjailijan pieni tekijänpalkkiosiivukin sataa kustantajan laariin, monet kustantamot ovat huomanneet, että alati kysyttävää Seitsemää veljestä kannattaa painaa lisää viimeistään siinä vaiheessa, kun kilpailija on dumpannut oman loppueränsä alessa tai jäännöseräkirjakaupan kautta.

Ulkomaiset klassikot ja viime vuosikymmenten tärkeät kotimaiset teokset ovat ongelmallisia. Katsotaanpa valikoimaa Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilta:

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä – painos loppu

Hannu Raittila: Canal Grande – painos loppu
Günter Grass: Peltirumpu – loppuunmyyty
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut – hakusi ei tuottanut yhtään tulosta
Fernando Pessoa: En minä aina ole sama – loppuunmyyty

Franz Kafka: Linna – hakusi ei tuottanut yhtään tulosta
Dante: Jumalainen näytelmä – loppuunmyyty
Charles Baudelaire: Pahan kukkia – hakusi ei tuottanut yhtään tulosta

Entä novelleja? Ernst Hemingwaylta löytyy Vanhus ja meri, mutta ei novelleja. Anton Tšehovilta on saatavilla kolme yksiin kansiin pakattua novellia, ei muita. Entä Decamerone? Kyllä, mutta kyseinen 2000-luvun Decamerone taitaa olla eri kirja kuin se, jossa ruttoa paossa olevat henkilöt viihdyttävät toisiaan kertoilemalla tarinoita.

Lopputulos on surullinen. Kirjakauppojen käyttämä järjestelmä ei pääsisi läpi kirjallisuustieteen perusopinnoista.

Kustantamot myyvät niukkuutta

Opiskelijat eivät ole kustantajan näkökulmasta suuri kohderyhmä, eikä yksikkökohtaista kustannusta ajattelevan kustantajan kannata käynnistää painokonetta ensimmäisen vuoden kirjallisuustieteilijöiden tarvetta ajatellen. Maallikko kuitenkin voisi ounastella, että yliopistojen kirjallisuushistorian tentteihin luettavia kirjoja ei ole valittu tikkaa heittämällä vaan että kyseisillä nimikkeillä voisi olla jonkinmoista kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Sen sijaan että kustantamot kävisivät kilpavarustelua uutuusnimikemäärillä, olisikohan aivan mahdoton ajatus yrittää pitää keskeiset klassikot ja viime vuosikymmenten tärkeimmät teokset saatavilla? Veikkaan, että vastaus kuuluu: varastointi maksaa, nimikkeen pitäminen järjestelmässä maksaa, ja sitä paitsi on helpompi makuloida kuin jättää varastoon pyörimään muutama kymmenen kappaletta.

Klassikoiden pitäminen kustantamon varastossa tai uutuuskirjakaupan hyllyssä ei ilmeisesti istu niiden bisneslogiikkaan, joka perustuu tilastollisesti päätöksiä tekeviin järjestelmiin, ei nimikekohtaiseen ajatteluun. Koska bisneslogiikka on jähmeä, se ei toimi tehokkaasti vaan synnyttää anomalioita.

Olen kuullut useilta antikvariaatinpitäjiltä tarinoita siitä, kuinka he ovat tehneet hyvää tulosta jäännöserillä. Eikä ole ennen kuulumatonta sekään, että antikvariaattikauppias käy hakemassa kirjakaupan alennusmyynnissä dumpattavaa teosta koko myynnissä olevan erän ja panee sen omaan hyllyynsä myyntiin kaksinkertaisella hinnalla. Prosentin voittohan siitä tulee, kun markalla ostaa ja kahdella myy.

On toki ilahduttavaa, että antikvariaatinpitäjän kirjallisella sivistyneisyydellä on pienessä määrin myös kaupallista arvoa, mutta tuntuu kohtuuttomalta, että klassikkojen ja viime vuosikymmenten merkittävimpien teoksien saatavuus on sälytetty tyystin antikvariaattien ja kirjastojen harteille.

Mistä se kertoo, että antikvariaatinpitäjillä on pitkät listat asiakkaidensa puutteita, ja jos tietty kirja tulisi myyntiin, antikvariaatinpitäjä voisi valita, kenelle sen suostuisi myymään? Se kertoo siitä, että asiakkaat haluavat tietyt teokset omakseen, eikä kirjastosaatavuus siksi riitä. Se kertoo siitä, että markkinoilla vallitsee epätasapainotila: tarjontaa on vähemmän kuin kysyntää, mutta ne, joilla olisi mahdollisuus täyttää kysyntää, eivät halua täyttää sitä. Ennemmin kustantajat yrittävät luoda uutta kysyntää uusille kirjoille.

Kaupallisesti toimivien kustantamojen kohdalla tämäkään logiikka ei avaudu minulle. Entuudestaan tunnetun nimikkeen myymisen pitäisi kaiken järjen mukaan olla helpompaa kuin tuntemattoman. Nykykirjallisuuden monimuotoisuuden kannalta tällainen valinta – suomennutetaan vielä kahdeskymmenes trilleri sen sijaan että otettaisiin uusi painos Kafkasta – on hyvä asia, mutta koko kirjallisen kulttuurin kannalta en ole aivan varma.

Innokas tulkitsija toteaisi, että kustantajat synnyttävät niukkuutta ja patoavat kysyntää sekundaarikirjakauppohin, kouluttavat kirjanystäviä antikvariaattien käyttäjiksi. Isot kustantajat pelaavatkin hämäävästi pienten antikvariaattien pussiin. Tällainen bisneslogiikka ei olisi tullut ensimmäiseksi mieleen, mutta ainakin oman käyttäytymiseni tutkiminen vahvistaa havainnon. Jos kaipaan klassikkoa, etsin ensin antikvariaateista.