Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Matka miehen mieleen

Päivi Koivisto, 7.11.2004
Mika Terho: Afrikan päiväkirja s., Enostone 2004

Yksi suosituimmista länsimaisten Afrikka-kuvausten tyyleistä on ollut maanosan eksotisoiminen. Afrikka – monia valtioita ja kulttuureja sisältävä manner – muuttuu merkitsemään yleistä toiseutta. Valkoinen mies tarkkailee ”mustaa mannerta”, sen rytmitajuisia ja estottomia luonnonlapsia ihmetyksen ja huvittuneisuuden sekaisella kiinnostuksella. Mika Terhon Afrikan päiväkirja näennäisesti tiedostaa tämän perinteen, koska siinä toistetaan kuluneita Afrikka-hokemia ja kliseitä. Näiden perusteella aloin odottaa tekstin kääntymistä kertojan parodiaksi. Lopulta päädyin epäilemään, että kertoja on sittenkin aivan tosissaan.

Terhon kirja on nimensä mukaisesti päiväkirja, kuvaus kertojan matkasta Villa Karoon, Beninissä sijaitsevaan kulttuurikeskukseen. Kirjoitan ”kertoja”, vaikka Mika Terho itse on ollut stipendiaattina Villa Karossa. Päiväkirjan minän suhteesta todelliseen kirjailijaan on lukijan mahdoton sanoa mitään. Kuitenkin kirjaan valitun päiväkirjamuodon takia ajatukset välttämättä välillä harhautuvat miettimään, että onkohan kirjailija tosiaan touhunnut Beninissä tuollaista. Tapahtumien kliseisyys saa epäilemään, että fiktiolla on sormensa pelissä.

Benin jää arvoitukseksi

Kirjan takakannessa luvataan Terhon käyttävän aineksinaan länsimaisen kirjallisuuden klassikkoja ja populaarikulttuuria ja yhdistävän näitä omiin ”ruohonjuuritason havaintoihinsa”. Saarikosket, Kihlmanit ja Hemingwayt mainitaan. Saarikosken matkapäiväkirjat tulevatkin Terhon kirjasta mieleen, koska varsinaisia matkakuvauksia eivät ole kummankaan herran kirjat. Terhon vierailema Benin jää lukijalle arvoitukseksi. Kirjan mukaan siellä asuu ”neekereitä”, joiksi miehet yhtenä laumana nimetään; naiset taas ovat prostituoituja, jotka nauttivat ammatistaan.

Kertoja myöntää tietävänsä, että on väärin puhua Afrikasta yleistäen mutta sanoo, ettei voi muuta. Kertoja haluaa ylistää tätä maata tähdäten parempaan yhteisymmärrykseen (s. 81). Yritän lukea tekstiä positiivisella asenteella ja pohdin, ironisoiko edellinen lause kertojan, joka toisaalla kirjoittaa: Iloisella neekerillä moponsa satulassa on valtavan hauskaa, eikä häntä kiinnosta vähääkään mahdollinen työnteko.”

Kirjan loppua kohden kertoja rakastuu Aliinaan, naiseen, joka osaa antaa miehelle enemmän kuin länsimaalaisnaiset. Täydellinen seksuaaliakti on tie miehen sydämeen. Kaiken kruunaa miehen pyykkien hoitaminen vapaaehtoisesti.

Näitä tarinoita on luettu länsimaissa monia. Muutama vuosi sitten ranskalainen Michel Houellebecq on romaanissaan Oikeus nautintoon kirjoittanut samaan sävyyn thaimaalaisnaisista. Hän nimeää kertojansa Micheliksi. Näin kirjan yksi lukuhorisontti on tekijän samastamisen kertojaan, aivan kuten Terhonkin tapauksessa. Houellebecqin kertoja alkaa kuitenkin kirjan edetessä vaikuttaa epäluotettavalta, ja näin myös tarina onnellisista thaimaalaisprostituoiduista alkaa rakoilla.

Afrikkaa enemmän esillä kirjoittamisen vaikeus

En ole varma, onko Terhon kertoja tulkittava epäluotettavaksi – vai onko idea se, ettei kukaan järkevä lukija voi uskoa niin paksua tekstiä kuin Terhon kirja paikoin tarjoaa? Ja voisiko Terholle sympaattinen lukija tulkita, että asettamalla itsensä rasistin pukuun Terho yrittäisi osoittaa, että meissä kaikissa asuu pieni rasisti (josta pitäisi hankkiutua eroon)?

Oli miten oli, Afrikan päiväkirjasta on siis turha etsiä totuutta Afrikasta. Sen sijaan – Saarikosken tapaan – kirja kertoo enemmän kirjoittamisesta ja sen vaikeudesta. Kertoja kirjoittaa, vaikka aina ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Ei ole vaihtoehtoa: On vaikeata olla kirjoittamatta, ellei ole muuta tekemistä. Lausahduksen jatko on osuva: Juuri tässä piilee kirjoittavan ja ei-kirjoittavan henkilön ero. Ei-kirjoittava hokee puoliääneen kirjoittavansa vaikka mitä, jos vain olisi aikaa siihen. Asetelma on tuttu varmasti monelle Kiiltomadonkin lukijalle: se suuri romaani odottaa kirjoittumistaan.

Kirjoittamisen aktin tarkkailu näkyy tekstin kielessä. Takakannessa luvataan tajunnanvirtaa, mutta selvästi kirjan virkkeitä on harkittu tarkkaan. Niihin on pyritty kiteyttämään lyyrisyyttä ja nasevaa huumoria. Sekoitan hutsut, tutsit, hatut ja myssyt keskenään. Olen poeettinen mehulinko, blondi karvamaha King Kong from Kongo, kirjoittaa kertoja. Minua ei Terhon tyyli saanut värisemään, mutta makuja on monia.

Enostonelle kehut hyvin toimitetusta kirjasta: graafinen suunnittelu on tyylikästä eikä suurilla kustantamoilla yleistyneitä oikolukuvirheitä sattunut silmiini yhtäkään. Enostonen tapa liittää kirjan loppuun ”Kirjailijan sana”, jossa kirjailija esittelee itsensä ja halutessaan teoksensa mielensä mukaan on saanut jo kiitosta Suvi Kainulaiselta Lumoojassa.Yhdyn kiitoksiin: on mukava saada tietää hiukan enemmän pienkustantajan usein tuntemattomista kirjailijoista ja kuulla myös kirjailijan oma ääni. Erityisen kutkuttavaa se oli juuri Afrikan päiväkirjan kohdalla, jossa koko kirja on näennäisesti kirjailijan omaa ääntä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto