Minna Maijalan vastine Pirjo Vaittisen puheenvuoroon

Julkaisemme Minna Maijalan vastineen Pirjo Vaittisen puheenvuoroon Maijalan kirjoittamasta elämäkerrasta Helvi Hämäläinen. Kauneudenrakastaja. 

Pirjo Vaittisen kirjoitus huhtikuussa ilmestyneestä Helvi Hämäläisen elämäkerrasta on merkillinen purkaus mielipahaa ja loukkaantumista Helvi Hämäläisen puolesta, mutta ei pohjaudu Hämäläisen arkiston tuntemukseen tai huolelliseen argumentointiin, jotka rakentaisivat hänen kritiikilleen painoarvoa. Vaittisella on luonnollisesti oikeus pahastumiseensa, jokaisella lukijalla on oikeus omaan mielipiteeseensä lukemastaan kirjasta. Esiintyessään tutkijana ja Hämäläis-asiantuntijana Vaittinen on kuitenkin myös itse alttiina kriittiselle arvostelulle osoitellessaan teoksessani olettamiaan virheitä ja ylitulkintoja ilman, että hänellä on huomioilleen muita perusteluja kuin omat uskomuksensa ja liki 50 vuotta sitten Säädyllisestä murhenäytelmästä kirjoitettu lisensiaattitutkielma.

Päätoimittaja Säntiltä saamieni tietojen mukaan hän kommentoi Vaittisen kirjoitusta, ja he olivat päätyneet kirjoittajan kanssa siihen, että kyseessä ei ole kirja-arvostelu vaan kirjoittajan puheenvuoro. En pidä tarkoituksenmukaisena tai tarpeellisena vastata Vaittisen pitkän vuodatuksen jokaiseen virheelliseen yksityiskohtaan, mutta nostan esiin muutamia keskeisiä esimerkkejä tavasta, jolla hän rakentaa kritiikkiään.

Vaittinen on kauttaaltaan tulkinnut kirjoittamaani elämäkertaa täysin väärin, enkä tunnista hänen väitteistään omaa teostani. Hän vuoroin referoi elämäkertaa, vuoroin nostaa esiin jonkin yksityiskohdan, joka närkästyttää häntä. Ylipäätään hän katsoo elämäkertaani jyrkkien oikean ja väärän, toden ja valheen kategorioiden kautta sen sijaan, että pyrkisi perustelemaan omia tulkintojaan. Jätänkin tällaiset väitteet osin omaan arvoonsa, sillä Vaittisen argumentaatiota on välillä mahdotonta seurata. Kommentoin sen sijaan Vaittisen lähtökohtia, jotka liittyvät elämäkerran kirjoittamiseen yleensä. Oma puheenvuoroni osallistuu näin myös yleiseen keskusteluun elämäkerrasta ja sen mahdollisuuksista nykykulttuurissa.

Elämäkertalajin monimuotoisuus

Vaittinen vaikuttaa pahastuneen siitä, että olen hylännyt perinteisen elämä ja teokset -tyyppisen elämäkertamallin. Tällainen kankea ja kaavamainen yhden oikean tavan mukainen elämäkerta ei ole ollut enää vuosikausiin tai jopa vuosikymmeniin lajin ihanteena, vaan elämäkerta on kirjoittamisen lajina hyvin muovautuva ja juuri sellaisena kiinnostava. Ensyklopediset elämä ja teokset -elämäkerrat ovat itse asiassa varsin vanhanaikainen tapa kirjoittaa elämäkertaa, ja sen sijaan uskon lajin tematisoitumisen ja näkökulmaistumisen edelleen vahvistuvan suomalaisessa elämäkertakirjoittamisessa. Tuon oman näkökulmani ja Hämäläisen elämäkerran kirjoitusprosessia ohjanneet valintani esiin jo prologissa.

1970-luvun kerronnallisen käänteen jälkeen myös autobiografioita ja elämäkertoja on alettu tulkita kertomuksina, joissa ei pyritä mystiseen totuuteen, joka elämän kaltaisen ameeban kyseessä ollessa karkaa tavoittamattomiin. Ymmärrys kertomuksellisuudesta pitää sisällään tietoisuuden kirjoitusajankohdan arvojen vaikutuksesta, kirjoittajan omasta positiosta ja erilaisten lähdeaineistojen suhteesta toisiinsa. Vaittinen moittii elämäkertaani ristiriitaisesti yhtäältä kertomuksellisuudesta ja siitä, etten pyri kertomaan totuutta, toisaalta siitä, etten hänen mukaansa riittävästi suhteuta eri lähdelajeja toisiinsa. Kertomuksellista elämäkertaa kirjoittaessani tietoisuus erilaisten tekstien ja kertomusten kerrostumista on aina vahvasti mukana kirjoitusprosessissa. En kuitenkaan kirjoita tätä jatkuvaa reflektiota auki osaksi elämäkertaa, sillä kyse ei ole tutkimustekstistä, vaan laajalle yleisölle kirjoitetusta elämäkerrasta, jonka funktio on toisenlainen. Samasta syystä olen jättänyt pitkät teosanalyysit Hämäläisen elämäkerrasta pois. Hämäläisen ja Ritva Haavikon kirjoittama Ketunkivellä-elämäkerta sai ilmestyessään moitteita pitkistä kuivahkoista kirjallisuudentutkijan teosesittelyistä, jotka rikkoivat teoksen elämäkerrallista kerrontaa. Valitsin itse keskittyä Helvi Hämäläisen elämään, jota pidän erittäin kiehtovana ja mielenkiintoisena. Tarkastelen lähinnä teosten syntykontekstia, mikäli siitä on ollut saatavilla tietoa päiväkirjoissa tai kirjeissä.

Vaittisen moitetta siitä, että asetan Hämäläisen ”koko vuosisadan todistajaksi, silminnäkijäksi, jolla on velvollisuus kertoa totuus, totuus fasismista”, pidän kummallisena. Pitkän elämän koko 1900-luvun läpi elänyttä Hämäläistä voi tarkastella todistajana vuosisadan tapahtumista. Yksityinen päiväkirjoihin ja muistiinpanoihin tallentunut kokemus ei luonnollisestikaan ole totuus fasismista, enkä ole sellaista Hämäläiseltä odottanut. Silti on kiinnostavaa pohtia, mitä yksityinen kokemus kertoo yleisemmästä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Kuten Vaittisenkin nostamassa kiinnostavassa Hämäläisen sitaatissa todetaan, hän imi itseensä ajan henkeä. Hämäläinen ei ollut fasismia myötäilevine ajatuksineen ajassaan poikkeuksellinen ilmiö, eikä elämäkertani tarkoituksena ole ollut leimata Hämäläistä. Niin historian kuin nykyajankin ilmiöistä, myös kielteisistä, on pystyttävä keskustelemaan ilman, että canceloidaan tai uhriudutaan leimaamisesta.

Vaittinen kysyy kirjoituksessaan, onko Helvi Hämäläinen saanut kirjoittamassani elämäkerrassa arvoisensa kohtelun. Oma lähestymistapani ei ole tarkastella kohdehenkilöä ihanteellisessa valossa määritellen hänen arvonsa etukäteen ja lukien lähdeaineistoa poimien sieltä vain näitä ennakkouskomuksia tukevia todisteita. Työskentelytapani pohjautuu kriittisen elämäkerran teoriaan, jossa kohdehenkilön kulttuurista kuvaa tarkastellaan (kriittisesti) suhteessa primääriin lähdeaineistoon, kuten päiväkirjoihin tai kirjeisiin.

Elämäkertojen ja kirjailijakuvien kulttuuriset kertomukset kantavat usein mukanaan erilaisia motiiveja esittää asioita tietyssä valossa. Esimerkiksi kansallisen historiankirjoituksen ideaalien ohjaamat elämäkerrat pyrkivät vahvistamaan myyttejä ”hyvistä suomalaisista” ja Minna Canthin elämäkerrassa olen analysoinut naisasialiikkeen vaikutusta Minna Canthin elämäntarinan myytistymiseen. Minna Canthin elämäkerran jälkeen jotkut lukijani ilmoittivat ykskantaan, etteivät hyväksy uutta tutkimustyön ja dokumenttien kautta perusteltua tietoa, vaan pitävät mieluummin kiinni vanhasta. Myös Vaittisen kirjoitus osoittaa, että Helvi Hämäläisen arkistodokumenttien pohjalta kirjoitettu elämäkerta toden totta törmää ennalta lukittuun käsitykseen siitä, miten Hämäläistä tulisi kuvata oikein ja mikä olisi ”hänen arvoistaan”.

Arkistoaineiston tulkintaa eivät ohjaa ennakkokäsitykset

Vaittinen lukee arkistodokumentteja vahvojen ennakkouskomusten kautta. Esimerkiksi kouluaikaisen kiusaamisen kokemus, jota Hämäläinen kuvaa sekä päiväkirjassaan että myöhemmin kirjoittamissaan muistelmaluonnoksissa, on Vaittisen mukaan ristiriidassa Hämäläisen ja Haavikon kirjoittaman Ketunkivellä-elämäkerran kertoman kanssa. Hämäläinen kuitenkin valikoi tuon elämäkerran aineistoja ja ohjasi kerrontaa voimakkaasti. Vaittisen pyrkimys nostaa tämä jälkikäteen rakennettu kertomus alkuperäisiä päiväkirjoja todistusvoimaisemmaksi lähteeksi on kummallinen ja jää vaille perusteluja. Pohdin elämäkerrassa, miksi Hämäläinen valitsi kertoa asioista toisin kuin hänen arkistoon tallentamansa autenttiset päiväkirjat osoittavat. Miksi hän esimerkiksi päätti 90-luvun elämäkerrallisissa teoksissa olla kertomatta koulukiusaamisesta ja kuvata kouluaikaansa ihannoiden, vaikka hän oli kirjoittanut muistelmiaan varten useita luonnoksia ikävistä koulukokemuksistaan? Vaittisen reaktio koulukiusaamisen kuvaamiseen tarjoaakin hyvän esimerkin siitä, millaista keskustelua Hämäläisen kokemusten kertomisesta olisi voinut syntyä. Hämäläiselle itselleen asia oli niin kipeä, että hän kertoi läheiselle sisarelleenkin koulukiusaamiskokemuksista vasta iäkkäänä.

Vaittisen mukaan hänelle on syntynyt mielikuva, että ”kouluvuodet Helsingin Uudessa yhteiskoulussa tarjosivat hyvän mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun ja hedelmällisen pohjan taiteilijan työhön”. Koska Hämäläinen on hänen mukaansa näin itsekin aiemmin esittänyt, ei alkuperäisiä päiväkirjoja voi hänen mielestään pitää uskottavina todisteina kiusaamisen kokemuksesta, vaan kouluaikaa olisi elämäkerrassa ilmeisesti pitänyt kuvata sen sijaan ihannoivasti. Vaittinen kritisoi päiväkirjoista esiin nostamiani Hämäläisen ajatuksia esimerkiksi sillä perusteella, että vuotta 1926 edeltävissä päiväkirjoissa ei kerrota ulkopuolisuuden kokemuksista, opettajien nöyryytyksistä ja Helvin kokemasta opettajien vastenmielisyydestä itseään kohtaan. SKS:n arkistossa säilytettävät Hämäläisen päiväkirjat kuitenkin alkavat vasta vuodesta 1926, eikä meillä ole tietoa, mitä noissa aiemmissa päiväkirjoissa voisi olla tai onko niitä koskaan edes kirjoitettu.

Vaittinen hylkää myös Hämäläisen kirjoittamien muistelmaluonnosten todistusarvon antamatta tälle mitään perustetta. Arkistokotelo 44, johon Vaittinen viittaa vähätellen, on elämäkerran kannalta mitä mielenkiintoisin ja Hämäläis-tutkimuksen aarreaitta. Se sisältää paksun nipun WSOY:ltä tulleita Hämäläisen sekalaisia papereita, joita ei ole yksilöiden luetteloitu, ja joiden joukossa on lukuisia Hämäläisen muistelmaluonnoksia. Hämäläinen ryhtyi pitkän julkaisutaukonsa aikana 1970-luvulla kirjoittamaan kustantajan pyynnöstä muistelmiaan, ja koulukiusaamisesta kertovat päiväämättömät kirjoitukset ovat mitä ilmeisimmin syntyneet tämän myötä. Vaittinen sivuuttaa nämä dokumentit antamatta niille mitään arvoa ja osoittaa näin tuntevansa Hämäläisen arkistoa heikosti.

Vaittinen ruotii kirjoituksessaan erityisesti arkistolähteiden käyttöäni ja pyrkii osoittamaan tekemiäni virheitä. Vaittisen väitteet Hämäläisen arkistoaineistosta ovat kuitenkin edellisen esimerkin tapaan virheellisiä. Hän muun muassa väittää, että päättelyni Kylä palaa -romaanin saksannosta koskien on virheellistä, eikä teosta koskaan käännetty saksaksi. Siteeraan elämäkerrassa (s. 289) Hämäläisen kirjettä Aari Surakalle 16.11.1939: ”Minulla on ollut menestystä Ruotsissa, Tanskaan, Hollantiin ja Saksaan on pyydetty käännösoikeuksia. Olen juuri tarkastettavaksi saanut ’Kylä palaan’ saksannoksen.” Perustelematta asiaa mitenkään Vaittinen väittää, että tässä Hämäläinen on tehnyt virheen ja tarkoittaakin ruotsinnosta, ja että siksi olen väärässä pohtiessani tämän kirjeen pohjalta Hämäläisen teosten sopivuutta kansallissosialistisen Saksan kustannusohjelmaan. On tietenkin kätevää väittää kirjailijan lausumia virheiksi silloin, kun ne eivät sovi omiin uskomuksiin, mutta tällainen vääntelevä ja valikoiva lähdetyöskentely ei ole ollut oman työni lähtökohta.

Mitä tulee Hämäläisen yhteiskunnalliseen nousuun koulutuksen kautta, hän todellisuudessa jätti koulun kesken, eikä valmistunut koskaan ylioppilaaksi. Koulutus ei antanut hänelle mahdollisuuksia työllistymiseen tai yhteiskunnallisen aseman parantamiseen, sillä ennen kirjailijanuraansa hän eli työttömän yksinhuoltajan ankaraa elämää Vallilan työläiskortteleissa saaden pientä köyhäinavustusta. Olisi myös perusteetonta väittää, että Helvi Hämäläisestä tuli kirjailija vain Uuden yhteiskoulun takia, sillä hän osoitti kirjallista lahjakkuutta jo edeltävässä Lapinlahden kansakoulussa ja hänen kirjallisuudellinen tietoisuutensa oli herännyt jo lapsena äidin ja tätien suullisen kansanrunouden kautta. Hämäläisen omien päiväkirja- ja muistelmapohdintojen kautta on myös perusteltua kuvata elämäkerrassa hänen identiteettikriisiään, joka syntyi kahden toisistaan hyvin erillisen luokan törmäämisestä hänen elämässään. Kouluaika ei ollut ainoa Helvi Hämäläisen luokkaeriarvoisuuden kokemus, ja uskon näiden pettymysten ja sivuutetuksi tulemisten vaikuttaneen häneen voimakkaasti.

Psykologisointia vai keskustelua tutkimuksen ja arkistolähteiden kanssa?

Päätoimittaja Säntti kertoi päättäneensä julkaista Vaittisen puheenvuoron erityisesti kahdesta syystä: yhtäältä se tuo esiin minun ja Vaittisen sukupolvieron kirjailijakäsitysten suhteen (tosin lukijan täytyisi lukea elämäkertaani voidakseen verrata näitä kahta, sillä Vaittisen kirjoitus ei kuvaa minun käsityksiäni, vaan hänen omia vääristyneitä tulkintojaan), toisaalta hän arveli, että lukijoita kiinnostaa Vaittisen kritiikki kaunokirjallisten teosten psykologisoivaa tulkintaa kohtaan. Vaittisen syytös Kaunis sielu -romaanin psykologisoinnista on kuitenkin karkea yksinkertaistus ja osoittaa, että hän ei ole ymmärtänyt keskustelua, jota pyrin käymään aiemman romaania käsittelevän tutkimuksen kanssa arkistolähteiden kautta.

Anna Ovaska tarkastelee väitöskirjassaan Hämäläisen romaanin päiväkirjamaisuutta – poukkoilevia ajatuksia ja tunteita, fragmentaarisuutta, toistoa ja epäjohdonmukaisuutta – ja tämän kerronnan kautta tuottuvaa modernia subjektia. Vastikään avautuneet päiväkirja-aineistot osoittavat, että Hämäläinen todella kirjoitti päiväkirjaansa romaanin kirjoitusaikana hybridimäisiä tekstejä, joissa omaa raskasta elämänvaihetta ja mielenkuohua kuvaavat tekstit liukuvat tulkintani mukaan fantasiaksi ja vähitellen tietoisemmaksi kaunokirjalliseksi kehittelyksi, jolla on yhtymäkohtia Kaunis sielu -romaaniin. Kirjoitan: ”Kaunokirjallisia teoksia on mahdollista lukea täysin erillään kirjailijan persoonasta ja psyykestä, eivätkä kaunokirjalliset teokset ole kiistattomia todisteita kirjoittajansa ajatuksista ja tunteista.” (s. 126) Kuvaan, kuinka Hämäläisen Kaunis sielu -romaanin taustalla olevien päiväkirjatekstien psykologista prosessia on kuitenkin kiehtovaa seurata ja kuinka se antaa tulkinnalle lisää aineksia juurikin tuon Ovaskan esiin nostaman romaanin päiväkirjamaisen kerronnan pohtimiseen.

Hybridimäisten päiväkirjatekstien suhteen on hyvin vaikea erottaa tarkasti toisistaan totta ja tarua, vaikka Vaittinen vaikuttaa juuri sitä vaativan. Totean elämäkerrassa: ”Biografinen koettu elämä ja kaunokirjallinen kerrottu elämä eivät aina ole puhtaasti erillisiä, mutta niiden rinnakkain tai päällekkäin lukeminen edellyttää myös epävarmuuden ja selkiytymättömyyden sietämistä. Emme voi tietää varmaksi, mikä on totta.” (s. 127–128).

Vaittisen väite elämäkertani kaunokirjallisuutta psykologisoivasta tulkinnasta ei pidä paikkaansa myöskään Hyväntekijä-romaanin kohdalla. Totean elämäkerrassa: ”Samoin kuin Hyväntekijässä, Hämäläinen pohtii päiväkirjassaan, olivatko kauneus ja taide ja toisaalta käytännön elämä ja elannon hankkiminen toisilleen vastakkaisia pyrkimyksiä.” (s. 136). Havainto, että kirjailija on rakentanut romaaniin saman teeman, joka on hänelle keskeinen myös omassa elämässä kirjoitusajankohtana, ei ole teoksen psykologisointia. Kirjailijan elämä ja teokset kietoutuvat toisiinsa, mutta eivät yksiselitteisellä, psykologisoivalla tavalla. Helvi Hämäläisen teokset eivät kerro dokumentaarisesti hänestä itsestään, enkä ole sellaista väittänyt, vaan pyrin kuvaamaan teosten syntyä suhteessa samanaikaisiin päiväkirjoihin ja elämäntapahtumiin. Hämäläinen korosti itse useissa yhteyksissä omien mielentilojensa ja kokemustensa vaikutusta kirjoittamiseensa, eikä tätä voi elämäkerrassa kategorisesti ohittaa.

Saako suomalaisesta fasismimyönteisyydestä ja kirjailijan poliittisuudesta kirjoittaa?

Elämäkerrassa tarkastelen ja siteeraan laajasti Hämäläisen toisen maailmansodan aikaisia kirjoituksia ja kirjeitä, joista käy ilmi hänen utelias ja jopa innostunut suhtautumisensa Saksaan. Vaittista vaikuttaa erityisesti kiusaavan se, että ylipäätään lainkaan nostan Hämäläisen elämäkerrassa esiin tämän sodanaikaiset ajatukset, ja hän esittää jälleen perustelemattoman väitteen, että Hämäläisellä ei olisi ollut mitään suhdetta kansallissosialistiseen ideologiaan. Sivuuttaen tai vähätellen Hämäläisen omista kirjoituksista nostamiani tekstinäytteitä hän syyttää elämäkertaani anakronistiseksi, koska tiedän kansallissosialistisen Saksan kehityksestä ja seurauksista enemmän kuin aikalaiset. Suomalaisessa sota-ajan Saksa-suhdetta käsittelevässä keskustelussa on ollut tyypillistä korostaa suomalaisten viattomuutta ja todeta, että eiväthän he tienneet. Hämäläinen itse vastusti tätä narratiivia ja totesi SKS:n kirjailijahaastattelussa Toini Havulle, että kyllä he tiesivät, mutta valitsivat ”olla näkemättä”.

Hämäläinen myös säilytti Säädyllisen murhenäytelmän ensimmäisen laitoksen vedoksen, josta 1941 julkaistussa laitoksessa poistettiin juuri Saksaan ja Hitleriin liittyviä pohdintoja. Kun teoksen ensimmäinen painos makuloitiin, hän pelkäsi kustantajan tuhoavan myös käsikirjoituksen, ja hän halusi tarvittaessa pystyä todistamaan, että suomalainen sivistyneistö tiesi kyllä ja valitsi sivuuttaa Saksasta kantautuneet ikävät tiedot. Hämäläisellä on ollut aikalaistarkkailijan rooli, mutta hän ei ole kuitenkaan ollut kriittinen toisinajattelija vaan on mennyt aallon mukana. Siksi en kuvaa Hämäläistä elämäkerrassa johdonmukaisen ideologisen vakaumuksen omaavana, vaan ihmisenä, joka eli omassa ajassaan sen vallitsevien aatteiden vaikutuksen alaisena. Tätä kuvastaa myös se, että sodan jälkeen Hämäläinen toimi aktiivisesti Suomi–Neuvostoliitto-seurassa ja antoi julkisia lausuntoja Stalinin mahtavuudesta.

Kuinka tämä sopii Vaittisen kirjoituksensa lopuksi esittämään mahtipontiseen, mutta perustelemattomaan väitteeseen, että Hämäläinen oli ”edelläkävijä, jolla oli vilpitön halu ymmärtää lähihistoriaa”? Hämäläisen itse julkaisemissa valikoiduissa päiväkirjaotteissa Neuvostoliiton puolesta tehdystä propagandatyöstä ei kerrota mitään, ja Hämäläisen useista Neuvostoliiton matkoista vain yksi mainitaan alaviitteessä. Vaittisen kritiikin logiikkaa seuraten tämä Hämäläisen elämänvaihe olisikin ilmeisesti pitänyt jättää täysin pois Hämäläisen elämäkerrasta.

Vaittisen mukaan Hämäläinen väitti itse, että oli epäpoliittinen, ja minun olisi pitänyt kunnioittaa tätä elämäkerrassa jättämällä kuvaamatta Hämäläisen suhdetta ajan poliittiseen keskusteluun. Kriittinen elämäkerta ei kuitenkaan toimi näin. Ihmiset esittävät itsestään elämänsä aikana monenlaisia ihanteellisia arvioita, jotka ovat usein merkityksellisiä siksi, että ne paljastavat kipukohtia, joissa ihminen haluaa suojata itseään ja nähdä itsensä toisin. Hämäläinen väitti esimerkiksi, ettei hän koskaan riitele, mutta Helsingin Sanomien nekrologissaan Suvi Ahola kuvasi Hämäläisen olleen riidoissa vähän joka puolella ja saman vahvistavat hänen päiväkirjansa.

Hämäläinen on 90-luvun elämäkerrallisissa teoksissaan monien elämänvaiheiden osalta kirjoittanut elämäntarinaansa uusiksi. Julkaistuja päiväkirjamerkintöjä on myös editoitu ja yhdistelty, joten olen käyttänyt niitä lähteinä vain tarkistettuani niiden sisällön yhtäpitäväksi autenttisten päiväkirjojen kanssa tai silloin, kun muita lähteitä ei ole ollut saatavilla. Elämäkerta koostuu monenlaisista lähteiden kerrostumista, ja palapelin kokoaminen dokumenttien ja erilaisten kirjailijan omien muistelmien, haastattelujen ja lausuntojen keskellä on työssäni kaikkein haastavinta ja samalla mielenkiintoisinta. Kaikkien näiden erilaisten todistusten ja risteävien, välillä ristiriitaistenkin, tarinoiden kudelmasta syntyy elämäkerrallinen kertomus, jonka päämääränä ei ole Vaittisen kaipaama kirjailijan auktorisoima ”totuus” vaan huolella perusteltu kuva kohteestaan.

Suomalainen kirjallinen ja tutkimuksellinen hiekkalaatikko on sen verran pieni, että aina toisinaan näkee jonkun yksinoikeuttaan puolustaakseen ryhtyvän hyökkäilemään oman totuutensa puolesta ja osoittelemaan virheitä toisten työssä ilman, että lainkaan pitäisi tarpeellisena perustella omia väitteitään. Itse olen sitä mieltä, että mitä useampia erilaisia huolella perusteltuja ja argumentoituja tulkintoja meillä on asioista, sitä mielenkiintoisempaa ja rakentavampaa keskustelua niistä voidaan käydä ja jaettu ymmärrys kasvaa. Tämä edellyttää kuitenkin toisen työtä kunnioittavaa lähestymistapaa, joka jo nykyisin kuuluu vahvasti myös akateemiseen kulttuuriin.

Suosittelen Helvi Hämäläisestä kiinnostunutta lukijaa perehtymään kirjoittamaani elämäkertaan ja arvioimaan itse, millainen argumentointi lisää tietoa ja ymmärrystä Helvi Hämäläisestä.

Vastine on julkaistu kirjoittajan toiveesta ilman toimituksen ohjeiden mukaista loppueditointia.