”Äiti ja Fatima ovat olleet ystäviä siitä asti kun äiti uskaltautui ensimmäistä kertaa moskeijaan. Muutaman vuoden kuluttua hän lausui šahadansa Fatiman olohuoneessa, läsnä olivat imaami ja muutama hänen ystävänsä, suomalaiset sisaret, samanlaiset kuin hän itse, ja kun hän lausui ašhaduallailahaillaallah, hän tunsi kroppansa läpikotaisin polttavan kuumaksi, niin kuumaksi että hän rupesi tärisemään. Imaami katsoi häntä ja sanoi, että se oli šaitan, paholainen, joka jätti hänen ruumiinsa, ja silloin kaikki synnit paloivat. Sitten kaikki oli anteeksiannettu.” (Johanna Holmström, Itämaa, 2014, suomentanut Tuula Kojo)

Hetki sitten sain lopullisesti valmiiksi väitöskirjani monikielisyydestä romaaneissa ja novelleissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle saakka. Väittelen 29. päivä maaliskuuta kirjallisuustieteestä väitökselläni Att skriva sig över språkgränserna. Flerspråkighet i Jac. Ahrenbergs och Elmer Diktonius prosa (Åbo Akademis förlag). Jälleen kerran hätkähdin siitä, kuinka paljon kirjallisuuden monikielisyyteen liittyvät asiat ovat muuttuneet siitä ajasta, mistä väitöskirjassani kirjoitan. Ja samalla myös siitä, kuinka moni asia on yhä aivan samoin.

Mitä monikielinen kirjallisuus on?

Mutta ensiksi: mistä puhumme, kun puhumme monikielisestä kirjallisuudesta? Se että kysymys ylipäänsä edes tarvitsee esittää, johtuu osin siitä, että me – vaikka maailma on monikielinen – elämme ”yksikielisyysparadigman” kanssa, kuten kirjallisuudentutkija Yasemin Yildiz ilmiötä kutsuu.

Viimeisimmät kaksisataa vuotta käsitys yhdestä ainoasta, etuoikeutetusta äidinkielestä, joka luo perustan henkilökohtaiselle ja kansalliselle identiteetillemme, on osoittautunut ennenkuulumattoman elinvoimaiseksi ja vaikutusvaltaiseksi. Yksikielisyysparadigma ulottuu myös kirjallisuuteen: suurin osa meistä lähtee siitä oletuksesta, että kirjat on kirjoitettu yhdellä kielellä – suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai jollain muulla kielellä. Emmekä ehkä edes pohdi, millä tavoin näiden kielten rajat on määritelty.

Siihen, että kysymys monikielisestä kirjallisuudesta pitää yhäkin esittää, vaikuttaa sekin, että ”monikielinen kirjallisuus” voi tarkoittaa monia eri asioita. Kuten saksalainen kirjallisuustieteen professori Monika Schmitz-Emans on tuonut esiin, monikielinen kirjallisuus voi tarkoittaa monikielisten maiden kirjallisuutta, esimerkiksi Suomen kirjallisuutta, jota kirjoitetaan suomen ja ruotsin lisäksi myös saameksi ja muilla vähemmistökielillä.

Monikielistä kirjallisuutta voidaan käsitellä myös monikielisten kirjailijoiden kautta – Joseph Conrad ja Samuel Beckett ovat esimerkkejä maailmankirjallisuuden puolelta, Edith Södergran ja Zinaida Lindén suomalaisesta kirjallisuudesta eilen ja tänään. Osa monikielisistä kirjailijoista kirjoittaa vain yhdellä kielellä, joka toisinaan on heidän ”äidinkielensä”, toisinaan jokin muu kieli. Osa puolestaan kirjoittaa usealla kielellä.

Lisäksi on kirjailijoita, jotka – riippumatta siitä, ovatko he itse monikielisiä vai eivät (eikä sen määrittelykään ole helppoa) – käyttävät useita kieliä yhdessä ja samassa kirjassa tai yhdessä ja samassa tekstissä. James Joyce on eräs tunnetuimmista. Uudemmasta suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta voidaan mainita Kjell Westö ja Johanna Holmström. Yksi esimerkki on myös Cia Rinne, jonka lyriikka on läpeensä monikielistä. Se näyttää esimerkiksi tältä:

Ceci n’est pas une pipe
ceci is keene pipe oder was
ist keine pfeife nicht.
da pfeif’ ich drauf
pipe oder nicht
pipe ou pas
pipeoupas
pipapo
(Cia Rinne, ”milano notes”, teoksesta notes for soloists, 2009)

Lisäksi monikielisyydestä voi puhua yhden kielen ”sisällä” – kun käytössä on esimerkiksi murretta tai muita kielen variaatioita. Se on ollut tärkeää Suomen kirjallisuudessa – ajatellaan nyt vaikka Aleksis Kiveä! Ja viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä haluan mainita monikielisyyden kaunokirjallisena aiheena.

Väitöskirjassani keskityn monikieliseen tekstiin – minun tapauksessani ruotsinkielisiin teksteihin, joissa on käytetty suomea, venäjää, saksaa, englantia ja jopa vähän jiddišin kieltä. Esitin kysymyksen: Mitä monikielisyys tekee teksteille – esteettisesti ja poliittisesti? Mitä tapahtuu, kun tekstistä tulee monikielinen – tekstille, meille lukijoina ja käsitykselle tekstin kirjoittaneesta kirjailijasta?

Monikielisen tekstin monet lukijat

Sadan viime vuoden aikana ovat säilyneet ne kysymykset, joita tutkijat, arvostelijat, keskustelijat ja kirjailijat itse nostavat esiin kaunokirjallisuuden monikielisyydestä, ainakin suomenruotsalaisessa, julkisessa kirjallisuuskeskustelussa: Hyväksyvätkö kustantamot ja lukijat, varsinkin Ruotsissa, kirjat, joissa on käytetty myös ”vierasta” kieltä? Johtuuko suomen kieli ja suomalaisperäiset ilmaisut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa siitä, ettei kirjailija tiedä, miten ne sanotaan korrektilla ruotsilla? Vai tarvitaanko vierasta kieltä päin vastoin juuri kuvaamaan nykyajan todellisuutta? Ja vaatiiko monikielinen teksti lukijan, joka ymmärtää ja osaa kääntää kaikki siinä käytetyt kielet?

Kaikki nämä kysymykset tekevät selväksi sen, ettei monikielistä kirjallisuutta voi arvottaa vain ja ainoastaan tekstistä käsin. Monikielinen kirjallisuus osoittaa vielä selvemmin kuin yksikielinen kirjallisuus, ettei ole olemassa yhdenlaista lukijaa, yhtä ideaalilukijaa. Se haastaa taitojamme ja odotushorisonttiamme.

Eri lukijat pääsevät sisään tekstiin tai jäävät ulos siitä eriasteisilla tavoilla, kielitaidosta riippuen. Lukijalle, joka ei osaa suomea, on aivan eri asia lukea ruotsinkielinen kirja, jossa on mukana myös suomea, kuin lukijalle, joka osaa sekä ruotsia että suomea. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Vierasta kieltä voi ymmärtää eri tavoin. Myös lukija, joka ei osaa kääntää vieraskielisten sanojen sisältöä, ymmärtää ne merkkeinä siitä, että ”nyt liikumme miljöössä, jossa tätä kieltä puhutaan” tai ”tämä henkilöhahmo on oikeasti suomenkielinen”.

Näin monikielisyys toimii kaikesta huolimatta kerrontavälineenä. Lisähuomio on se, että lukija tajuaa ”jään ulkopuolelle, vaikka kuulun kielienemmistöön, yhteiskunnan kielelliseen normiin”. Lukija pakotetaan ottamaan uusi asema, katsomaan asioita toisesta näkökulmasta.

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki: On olemassa myös toisenlaista monikielisyyttä, joka ei koostu toisen kielen sanoista tai lauseista vaan toisinaan lähes näkymättömästä toisen kielen vaikutuksesta, esimerkiksi käännetyistä sanonnoista tai metaforista tai sanojen erikoisesta käytöstä, joka saa ”oman” kielen tuntumaan vieraalta. Näin tapahtuu esimerkiksi Kafkan, Hemingwayn, suomenruotsalaisten modernietien kuten Södergranin, Henry Parlandin ja Monika Fagerholmin teksteissä. Voidaan jopa kysyä, eikö sellainen lukija, joka ei lainkaan tunne näitä vieraita jälkiä, olekin itse asiassa juuri paras monikielisyyden vieraannuttamiskyvyn vastaanottaja?

Entäpä huomenna?

Monet monikieliseen kirjallisuuteen liittyvät kysymykset – aitous, ymmärtäminen ja kääntäminen – ovat olleet olemassa jo kauan. Yksi suurin ero nykyhetkeen verrattuna on se, että ilmiön tutkiminen on lisääntynyt selvästi. Vain kymmenisen vuotta sitten niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissakaan ei ollut tavallista puhua monikielisestä kirjallisuudesta. On ollut pioneeritutkimuksia ja on ollut monikielistä kirjallisuutta, mutta todellinen tutkimus on laahannut perässä.

Nyt yhä useammat kysyvät, millaista merkitystä monikielisellä kirjallisuudella on ja miten se toimii. Eikä vain kirjallisuudentutkimuksen puolella vaan myös kielitieteilijöiden. Tammikuussa alkoi monikielisyysprojekti nimeltä ”Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa”, johon osallistuvat kirjallisuudentutkijat, sosiologit ja kirjailijat ja jossa on mukana perinteisen kirjallisuuden lisäksi myös graafinen kerrontataide.

Maailma näyttää nykyään myös erilaiselta. Suomi ei ole koskaan ollut kielellisesti homogeeninen – tästä on aina syytä muistuttaa – mutta kielikartta näyttää nykyään erilaiselta. Siitä avautuu suuri tutkimuskenttä. Miten esimerkiksi arabian-, suomen- ja englanninkieliset katkelmat pelaavat keskenään Johanna Holmströmin romaaneissa? Muuttuvatko niiden merkitykset, kun romaanit käännetään suomeksi tai kun niitä luetaan Ruotsissa?

Entä miltä huominen näyttää? Jos saisin esittää joitain toiveita, niin tahtoisin, että me kaikki voisimme tulla vähän tietoisemmiksi yksikielisyyden normista – ja haastaa sen. Että kirjailijat uskaltaisivat kokeilla vähän enemmän, päästää tekstiinsä hieman enemmän kielen sisäistä ja kielten välistä variaatiota. Ja: että kustantamot ja kriitikot sallisivat heidän tehdän niin. Ei siksi, että monikielinen kirjallisuus siänsä olisi parempaa kuin yksikielinen, vaan koska kyseessä on valtava kielellinen ja kaunokirjallinen voimavara, joka voi tarjota niin paljon hauskaa, kiinnostavaa ja luovaa. Ja me lukijoina voimme sen avulla nähdä uusia ja arvaamattomia puolia ei vain kielestä vaan myös meistä itsestämme.

Julia Tidigs
Kirjoittaja on osa projektia ”Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa” (Turun yliopisto/Koneen säätiö) ja toimii myös kriitikkona.