”Me olemme täällä, halusittepa tai ette”, laukoi somalialainen kirjailija Mohamed Sh. Hassan vuosi sitten pohjoismaisten maahanmuuttajakirjailijoiden tapaamisessa Kulttuurikeskus Caisassa. Ruotsissa maahanmuuttajakirjailijoita on yli 700 ja osa heistä on perustanut omia yhdistyksiään ja kustantamojaan jo 1960-luvulta lähtien. Myös Suomessa asuu koko joukko kirjailijoita, jotka ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, kuten Umayya Abu-Hanna, Philippe Quichetau, Kiamars Baghbani, Wilson Kirwa, TaoLin, Yousif Abu al Fawez, Alexis Kouros, Arvi Perttu ja Roman Schatz.

Aiemmin kirjallinen maahanmuutto tarkoitti Suomessa lähinnä lähiseuduilta tulleita evakkoja ja emigrantteja. Nykyistä lähiseudun muuttoliikettä edustaa muun muassa taatusti monikulttuurinen kirjailija, ruotsiksi kirjoittava venäläissyntyinen Zinaida Lindén, joka kirjoittaa myös Japanista.

Nykyään Suomessa asuu myös enemmän Euroopan ulkopuolelta muuttaneita kuin ennen. Tätä näkökulmaa edusti jo 1970-luvulla kenialaisen Joseph Owindin teos Kato, kato nekru (1972), joka on kylmä safari suomalaisten rasismiin. Maahanmuuttajakirjailijaksi Owindia ei vielä hoksattu kutsua – uudissana on perustettu myöhemmin.

Maahanmuuttajien kirjallisuudelle on luotu vimmatusti nimityksiä, jotka kuvaisivat monikulttuurista tilannetta, kuten uussuomalainen, ylirajainen tai diasporinen kirjallisuus, joissa yhdistyvät aiemmat siirtolais- ja pakolaiskirjallisuuden käsitteet. Nimikkeet nostavat monien kirjailijoiden karvat pystyyn, koska uudissanat haiskahtavat byrokratialta ja politiikalta ja niihin liittyy kielteisiä mielikuvia. Esimerkiksi Ruotsissa maahanmuuttajien kulttuuri on alkanut edustaa syrjäytymistä ja ulkopuolisuutta, mikä näkyy kirjailijoiden alentuvassa kohtelussa.

Kirjailijoiden käsittely vain maahanmuuttajien edustajana on yksinkertaistavaa, ja etenkin siirtolaisten ja pakolaisten seuraavat sukupolvet vierastavat ryhmämuotteja. Britanniassa puhutaankin jälkietnisestä vaiheesta, jossa kirjailijat ironisoivat etnisiä leimoja. Eittämättä siirtolaisten lasten kutsuminen maahanmuuttajakirjailijoiksi heittää häränpyllyä – ikään kuin he edustaisivat ikuisia muukalaisia ja ikuista maahanmuuttoa.

”Uussuomalaisella” taas korostetaan maahanmuuttajien tuovan suomalaiseen kulttuuriin jotain uutta. Mutta jos sellaisia kirjallisuuksia kuin kurdien ja iranilaisten kirjallisuutta Ruotsissa aletaan kutsua vain uusruotsalaiseksi kirjallisuudeksi, sitäkin voidaan arvostella kirjallisten yhteisöjen pakkovyöttämisestä ruotsalaiseen valtakirjallisuuteen.

Silti on takerruttu liikaa siihen, saako Suomeen muualta muuttaneita kirjailijoita kutsua maahanmuuttajakirjailijoiksi. Tähdellisempää on kysyä, mistä ja miten kulttuurien välissä elävät kirjailijat kirjoittavat. Vasta jos eroja suhteessa suomalaiseen valtavirran kirjallisuuteen ei voi osoittaa, monikulttuurisen kirjallisuuden kategoria käy tarpeettomaksi.

Maahanmuuttajien kirjallisuus käsittelee usein vähemmistöjen asemaa, kulttuurisia törmäyksiä, etnisten yhteisöjen sisäisiä eroja, ikäpolvien välisiä skismoja ja ”poissa paikoiltaankin” olevien maahanmuuttajien lasten identiteetin etsintää, kuten ruotsalaisen Jonas Khemirin Montecoressa (2006) kiteytetään: ”ME jotka räjäytetään niiden kategorisoinnit koska me ei olla svennejä eikä maahanmuuttajia, me ollaan ikuisesti sijoittamattomia.”

Kaksoislukijakunta

Euroopan ulkopuolelta muuttaneiden kertomuksissa korostuu usein suvun merkitys enemmän kuin lännessä. Yhteisöllisyyttä voi ilmentää monien kertojien käyttö. Ero näkyy lisäksi siinä, että tekstien kielikuvat ja sanaleikit voivat avautua tarkemmin vain kirjailijan oman etnisen yhteisön lukijoille. Usein maahanmuuttajien kirjallisuuteen rakentuu kaksoislukijakunta, valtaväestön ja oman kulttuuripiirin yleisöt. Kulttuurien välissä olevalle kirjallisuudelle on kehitelty myös monikielisiä julkaisuratkaisuja: esimerkiksi somalinaisten runoantologian kolmikielisessä nimessä Sagaal Dayrood. Nio höstregn. Yhdeksän syyssadetta (2000) näkyy lukijakuntien kirjo.

Maahanmuuttajien voi olla vaikea saada teoksiaan julki, koska heidän tyylinsä ja aiheensa poikkeavat valtavirran kirjallisuudesta. Monet tarvitsevatkin ratkaisevaa apua toimitustyössä: esimerkiksi Wilson Kirwa saneli Heikki Saurelle elämäntarinansa Juoksijasoturin ihmeellinen maailma (2006). Nykyään apurahoja näytetään myöntävän pikemminkin palkintoina myyville ja tunnustetuille kirjailijoille kuin tarpeeseen menevinä tukirahoina vaikkapa toimitustyöhön kielivaikeuksien kanssa painiville kirjoittajille.

Maahanmuuttajien teksteistä voi lukea kiinnostavia huomioita suomalaisista, kuten Ardo Xaashi Samatarin runossa Dhaqan iyo Dhulkeenna: ”Jos he tosiaan tekisivät rauhan lakien mukaan / En säilyttäisi maksaani purevassa kylmyydessä / (…) / Jollette ole rikkaita vaan todella köyhiä / (…) / Miksi meidät kutsuttiin tänne ja otettiin vastaan?”

Silti maahanmuuttajien tekstejä ei pitäisi lukea vain kulttuuri-identiteetin kysymysten kautta tai ikkunoina suomalaisuuteen, sillä tämä ei tee täyttä oikeutta kirjallisuudelle kirjallisuutena, kuten Kai Mikkonen muistuttaa Kanavassa 8/2001.

Perinteet sekoittuvat

Muuttuuko suomalainen kirjallisuus maahanmuuton myötä? Kiehtovaa taidetta voi syntyä, kun erilaiset kertomusperinteet vaikuttavat toisiinsa ja mytologiat, taidekäsitykset ja puhetavat sekoittuvat, kalevalaiset kohtaavat Tuhannen ja yhden yön tarinat ja lohikäärmejumalat. Esimerkiksi ruotsiksi kirjoittavien iranilaisten teksteissä argumentointitavan on huomattu poikkeavan länsimaisesta.

Maahanmuuttajien ja heidän lastensa esiinmarssi merkitsee suomalaisen kirjallisuuden aihepiirien kansainvälistymistä, kuten Umayya Abu-Hannan teoksessa Nurinkurin (2003), jossa kirjataan palestiinalaisten arabien lähihistoriaa ja Sofi Oksasen Puhdistuksessa (2008), jossa on tartuttu Viron historiaan diktatuurin alaisuudessa.

Voimme kyllä kieltäytyä kategorioista ja korostaa jälkimoderniin tapaan etnisyyttä ja kansallisuutta pelkkinä kuviteltuina rakennelmina. Mutta silloin voimme saman tien lakata puhumasta suomalaisesta, saamelaisesta tai ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta ja vakuutella, että jok’ikinen kirjailija on osa globalisoituvaa maailmankirjallisuuden suurta syliä, jossa kansallisuudet ovat menettäneet merkityksensä. Silti maailmalla on käynnissä eri alueiden kielten ja kirjallisuuksien elintilan kamppailu.

Suomessa julkaistava kirjallisuus näkyy kansainvälistyvän niin tekijöiltään kuin aihepiireiltään. Sen tunnustaminen voi tapahtua viiveellä: esimerkiksi Britanniassa on vasta nyt käynnissä muuttoliikkeiden seurauksia kuvaavan kirjallisuuden buumi, 60 vuotta suurien muuttoaaltojen jälkeen. Tai voi käydä niin, että monikulttuurisuuden sijaan kolkuttelemme kohti monokulttuuria ja Suomessa kannattaa julkaista kirjoja vain englanniksi.

Eila Rantonen

Kirjallisuudentutkija Eila Rantonen on erikoistunut etnisyyden ja monikulttuurisuuden kysymykseen sekä pohjoismaisiin kirjallisiin vähemmistöihin.