”Sodan viimeinen päivä. Jos minulla olisi ollut hitunen vähemmän onnea, olisin kaatunut sodan ensimmäisenä päivänä. Valehtelisin, jos sanoisin, että me siellä etulinjoilla viisikymmentä vuotta sitten tiesimme sodan kohta päättyvän. Sitä me emme todellakaan tienneet. Tiesimme sen sijaan sitäkin selvemmin, että Neuvostoliiton hyökkäysten kärki oli murrettu.”

Lainatut rivit saattavat ensilukemalta tuntua kliseemäisiltä. Kun rivit k u u l e e luettuina Marja-Liisa Lehtosen Kenraalin testamentti -haastattelukirjan äänikirjaversiosta, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrothin sanat heräävät uuteen eloon. Auditiivisuus antaa niille uuden kaikupohjan nykyisyydessä. Minä, kuuntelija, jonka leuka on aluksi ehkä painunut rintaa vasten, voin suoristaa selkäni huomatessani suupielissäni karehtivan suopean hymyn. Olen sitä ikäpolvea, jota tällainen sähköistää. Itse vanha krenatöörihän siinä kertoilee kohtalonkokemuksiaan pyrkimättä suinkaan äänenpainoillaan teatterilliseen esittämiseen. Kenraalin ikioma ääni hakkaa mennen tullen jukkapuotilamaiset kyvyt. Kenraalin puhe on dokumenttia. Siihen kuuluu, että ärrä skorrataan tyyliin ’isänmaan pelasti vain mur-r-r-tumaton taistelutahtomme’.

Oikein harmittaa, kun äänikirjamarkkinoilla on tarjottavana perin vähän muistelmia, persoonallista asiaproosaa, yleensä tietopuolista kuunneltavaa. Vain muutama poikkeus vahvistaa säännön. Näyttelijä Helge Heralan lukema omaelämäkerrallinen kasettikirja Elämää sateenkaaren alla kelpaa verrattomaksi esimerkiksi siitä, millainen ihmisalokkaan tie on ollut, kun se on kahdeksan vuosikymmenen aikana kurvaillut jatkosodan kautta teatterikarusellin kyytiin ja koko Suomen tuntemaksi Heguliksi. Vaikkei konkari enää päristele eikä urahtele, voimme albumilta kurkistaa kauas vuosisatamme kynnyksen taakse, nauraa miltei kippurassa vakavan mutta poikamaisen klovnin arjelle ja juhlalle.

Yhtä säkenöivään omaelämäkerralliseen puhegenreen yltää teatteri- ja ooppera-ohjaaja Lisbeth Landefortin radio-ohjelmasarjasta levyiksi prässätty Peka inte på regnbågen – Pusselbitar ur mit liv, joka on Radio Vegan toimittajan Barbro Holmbergin editoima. Teos ilmestyi hiljattain myös suomenkielisenä kirjana Älä osoita sateenkaarta – Kohtauksia elämästäni. Muistelijan elämänkokemuksesta kumpuavia kirkkaita tuokiokuvia kuunnellessa voi Leena Vallisaaren suomennosta käyttää myös kielioppaana.

Landefortin hienoisella itävaltalaisaksentilla kertoma tarina on huima henkilöhistoria. Hän tuli Suomeen 12-vuotiaana juuri ennen toista maailmansotaa Ariadne-laivalla, josta vain muutama pakolainen pääsi maihin – neuvottelujen jälkeen. Laiturilla vapisi äiti, ja siellä seisoivat Sylvi Kyllikki Kilpi, Atos Wirtanen ja Abraham Stiller, ehkä Väinö Tannerkin. Suurempaa onnea ei tämän jälkeen ollutkaan kuin saada ajaa vapaana lainapyörällä Helsingin katuja. Pikku huilistitytöstä kasvoi vahvasti suomalaisuuden omaksunut maailmankansalainen ja isojen ohjaushaasteiden uuttera merkkituotepersoona. Siitä hän ei anno dazumal osannut aavistaa mitään. Vai aavistiko kenties?

“Hetken seisoin aivan yksin. En tuntenut mitenkään olevani mikään pakolaisraukka. En raukka enkä pakolainen. Ajattelin: ’Tässä minä nyt seison uudessa kotimaassani’. Eikä se tunne ole hälvennyt niiden kuudenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka olen Suomessa asunut.”

Radio Vega on valmistanut myös muita uniikkeja äänikirjoja. Kun Bo Carpelan lukee teostaan Urwind (Alkutuuli, suom. Kyllikki Härkäpää, 1993), herää kysymys, pitäisikö meidän pidättäytyä uskomasta, etteikö tämä kirjojen ja fantasian talossa, usein antikvariaatissa tai kirjastossa, tapahtuva teos voisi olla omaelämäkerrallinen…

Kaapin päältä kaiuttimiin

Kaunokirjallisuuden puolella vallitsevat isojen kustantajien äänikirjoissa tuttujen näyttelijälukijoiden markkinat. Niistä ja niille asetetuista laatuvaatimuksista pakinoisin kernaasti, mutta harvinaista korvan iloa ovat mielestäni tänään juuri ne tuotteet, joissa kirjailijat itse antautuvat äänitaiteilijoiksi. Rakel Liehun tulkitessa kulttuurihistoriallista romaaniaan Helene vaivuin kuuntelijana nirvanaan. Liehun, pelkistyksen mestarin, intiimein väkevin vedoin piirtämä löytöretki Helene Schjerfbeckin kuviin ja elämään niiden takana purkaa eteemme suorastaan pyhän maiseman. Äänikirjaan tarvitaan 12 cd-levyä. Kun jokainen levy vie noin 70 minuuttia, onkin sateinen päivä pelastettu.

Omien radiotyön vuosieni kokemuksen perusteella väitän, että on paljon kirjailijoita, joilla on kerronnallisen käsialansa ohella lisäbonus, oman äänen puhuttelevuus. Kun joskus radiossa piti niukan aikataulun puitteissa ripustaa ohjelmistoon sikermiä Ilpo Tiihosen tai Pentti Holapan lyriikasta, avun toi WSOY:n takavuosina tuottama puolen tusinan lyyrikon työkalupakki Elävänä Bulevardilla. Minne lie sekin vähälevikkinen levysarja hulahtanut? Joillakin 60-lukulaisilla arkkihipeillä on yhä kaapeissaan vastaavia puhelevyjä Otavan tallista: mm. Juhani Peltosta, Anselm Holloa, Pentti Saarikoskea, Nils Aslak Valkeapäätä. Jälkeläisille on selittämistä, kun he kysyvät ”Hei, vaari, mikä tää vinyyli on?” Kerran joku nykynuorvoimalainen oli kuullut huhun, että Kari Aronpurolla olisi velhomainen ääni. Hän tarvitsisi sitä syntikkafestivaaleille. Ohjasin hänet Kirjayhtymän muinaisen LP:n juurille. Hän oli onnessaan, kun löysi Karin äänen: ”tosi himmeän”.

Syksyllä 100 vuotta täyttävän Arvo Turtiaisen 60-luvulla ilmestyneellä pitkäsoittolevyllä Arvo Turtiainen: Minä paljasjalkainen ja muita Helsinki-runoja (Tammen kirjallinen äänilevy n:o 1) Stadin Arska luki – osin myös lauloi – 38 runoa kokoelmastaan Runoja 1934-1964. Ikimuistoista nyt jo rapisevaa levyaarretta kuunnellessani tulen jälleen kerran toivoneeksi, että suuren sanataiteilijan ja alati huippuaan kohti uudistuneen mestarin äänidokumentista masteroitaisiin CD-levy.

Kun Nuoren Voiman teemanumero Ääni (1/04) äskettäin halkoi hiuksia runokaraoken, poetry slamin tai muun hassuttelun arvoista, Kyösti Niemelä osasi artikkelissaan Kirjailijan ääni ihan oikein muistuttaa kirjailijoiden äänitaltiointien buumista maailman äänitepörsseissä. Hän tuli jutussaan puoltaneeksi sitä, että ”kirjailijan äänen kuuleminen tekee heistä inhimillisempiä ja kiinnittää heidät tiiviimmin yhteiseen maailman”. Niemelä pohti varteenotettavasti: ”Kumpi on itse asiassa oikea tilanne arvioida runoja – lueskella niitä yksin kotona vai kuunnella ystävien seurassa, kun kirjailija lausuu niitä kapakassa? ” Esimerkkinään Allen Ginsbergin vähättelevä (?) suhde runouden muistiin kirjoittamisesta, kirjoittaja muisteli amerikkalaisen arvelleen päätyvänsä kirjallisuudenhistoriaan esiintymisillään eikä teksteillään. Kuitenkin Niemelä varoitti: ”Kirjallisuuskeskustelussa alamme helposti ajatella ääneen lukemista toissijaisena kirjoitukseen nähden. Kirja on konkreettisesti läsnä. Kirjoitettu on olemassa ensin ja ääni vasta sen jälkeen. Ääni on toistoa, toissijaista, imitaatiota, ylimääräistä ja helposti katoavaa. Kuitenkin puhuessamme kirjallisuudesta turvaudumme jatkuvasti äänen metaforiin halutessamme ilmaista, miten tärkeää kirjoitettu meille on. Kirjallisuus ei ole niin kirjallista kuin luulemme.”
Bravo, Niemelä!

Kun haluaisin siirtää omat kirjailijamme ja kertojamme kansakunnan kaapin päältä kaiuttimiin, en halua nostaa jonnekin ylös ja ulottumattomiin etabloituneita äänitaiteilijoita, jotka maneereineen päivineen täyttävät tehtävänsä kaikella ammattitaidolla. Hyvää kotimaista luentaa on poimittavissa kuultaviksi vaikka millä mitoin: Pirkko Saision Pienin yhteinen jaettava (Erja Manto), Veikko Huovisen Kylän koirat (Esa Saario), Tove Janssonin Viesti (Tytti Paavolainen), Ranya ELRamlyn Auringon asema (Vuokko Hovatta), Mika Waltarin Mikael Hakim (Veikko Honkanen), Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (Veikko Sinisalo), Asko Sahlbergin Hämärän jäljet (Antti Pääkkönen), Suomen lasten satuaarteet (Sara Paavolainen), Antti Tuurin Talvisota (Taneli Mäkelä) jne. jne.

Kui äänikirja?

Ei runon kulttuurikaan säily tai siirry, ellei siitä pidetä huolta. Runohan on tässä suhteessa samalla ilmaisuvoimaltaan vahvin ja toisaalta haavoittuvin: pienimuotoisuudessaan se katoaa ja unohtuu helposti. Tervehtikäämme siis ilolla Pentti Saarikosken uusiksi painettua CD:tä Ääneen, jonka on vuosina 1958-1966 ilmestyneistä runoista koonnut ja lukenut Martti Mäkelä. Levyllä on ääninäytteitä myös Saarikosken omista tulkinnoista. Kuulisin levyiltä mieluusti kaikkikin runoilijalta itseltään arkistoihin kätkeytyneet runoluennat.

Ei ole ihme eikä kumma, että Heli Laaksonen, murrepapittareksikin kutsuttu Kieletär, on oman lounaismurteisen tyylinsä ja äänensä lisenssillä kivunnut vihkojensa ohella myös levypainatteiden harvalukuiseen aateliin. Hänen levynsä Jänes pussis voitti viime vuonna Näkövammaisten lukijapalkinnon. Kalevan kriitikko Esko Karppanen luonnehti levyä arvostelussaan:

”Auditiivistä vastaanottoa helpottaa myös kirjailijan puheenomainen ja samalla viipyilevän mietiskelevä esitystapa. Ja koska runoissa on selvää kertovaa ainesta, kertova ote luennassa tekee runoille oikeutta. Noin puolet runoista on painettu mukana seuraavaan runovihkoseen, mikä myös helpottaa vastaanottoa, vaikka vierasta murretta on yleensä helpompi kuunnella kuin lukea..”

Heli Laaksosesta on lyhyessä ajassa tullut Sammakon myydyin runoilija. Levynsä tekstisalkussa hän kysyy:

Kui äänikirja?

Muuto vaa.
Ko muusuamalaisek kysysivä.
Ko teki miäl koitta.
Ko Näkövammasten keskusliitost tul kukki ja kehui,
et runoi o mukava kuulustel.
Ko ei varsinaisest kiällettykkä.
Ko murre o syntyn ja kasvan ääneks,
ei sitä eres kuulu kirjaimiks pakotta.
Ko sattus nyy tomse Haikosenki tuntema
ja sil ol studiovehke valminas.
Ko ei ol tehny enne.
Ko joku äirinkiäleopettaja ehrott.
Ko tul nii sääli rekkamiäste
pitki ja hiljassi yöajoi.
Ko o nii levotoine elo,
jollei koo aja tee jotta

Kirjailijat onnistuvat parhaimmillaan riemuksemme ja ratoksemme. Kari Hotakainen heittää näyttelijä Jarkko Rantasen töröttävällä maneerilla lukemaan Buster Keaton -albumiin niin pokkanaamaisen välipätkän, että voittaa vakavuudellaan tv:stä tutun Jouko Salokorven kutkuttavan kaurismäki-ilmaisun.

Kirjaa saapi äänikirjana kans

Kun luomme äänisillan Ruotsin Pajalaan – Mikael Niemen ja Bengt Pohjasen reviirille – kuunnellaksemme Pohjasen Väylänvarren trilogiaa (Barents-kustantamo) ja vaikkapa sen osaa ’Mettäperän pyhät, Meänmaan manalaiset’, saa Pohjanen meidät luennallaan ja arkkiveisuullaan irti maasta kuin Rabelais tai paroni Münchhausen konsanaan. Kirjanakin trykitty Väylänvarren tarinat sisältää Tornionlaakson suuret tapahtumat Haaparannan miljoonarannalta Karesuanthoon saakka. Pohjanen kokoaa karnevalisminsa levyn kannen mainokseen:

”Tässä met kohtaama meän suuret sankarit Villi-Kerot ja Jomotus-Jannet, Vittikon Iiskot ja Korpela itte. Kirjaa saapi äänikirjana kans. Bengt Pohjane oon itte lukenu sen CD-levyle. Seuraavat osat Jeryysalemin tanssi ja Kaanan häät julkasthan kans äänikirjana. Bengt Pohjanen oon Tornionlaakson kolmikielinen kirjailija ja meänkielen vanhiin.”

Ääneen kaipaavat kirjailijat tekevät myös – ehkä lahjakkuutensa riivaamina – floppeja silloin, kun runosuoni sykkii ja kauppa käy. Kaiketi Gummeruksen – ja Tommy Tabermanninkin – mielestä Seiska myy paremmin kuin Parnasso. Näin naljailee Kalevan kriitikko Esko Karppanen. Nyt Tabermannin 51 kauneinta eroottista runoa saa yhtä aikaa sekä kirjana että kirjailijan lukemana CD:nä. Suutele minulle siivet saa Karppasen kysymään, kirjoittaako Tabermann eroottista runoa täyttymyksestä vaiko kaipuusta, kuten lyyrikot yleensä. ”Raamatullisista sekä muista mytologisista tilanteista ja sanonnoista hän rakentaa kielikuvia, jotka avoimen eroottisessa kontekstissa ovat sinänsä raikkaita korostaen Eroksen ja jopa seksiaktin pyhää luonnetta. — Mutta kun hääpukua aletaan ommella esinahasta pisto pistolta, liu’utaan kyllä tahattoman (?) parodian puolelle ilman Glidiäkin…”

Niin siinä vain nyt käy omastakin mielestäni, että runoratsun lirkuttelu lopultakin muuttuu sekaraviksi ja sekalaukaksi, maneeriksi ilman yhteyttä maneesiin. Miten noin lahjakas kirjailija aina torjuu runouteensa kohdistetun kritiikin toteamalla, että kyse on vain kateudesta? Kateudesta, koska tekijän runoutta luetaan ja ostetaan. Missä luuraa kustannustoimittaja?

Arno Kotron kokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi – kuten tekijän lukema samanniminen äänilevykin – menee niinikään kuumille kiville. Teos onkin sitten silkkaa arkipäivän melodraamaa. Pitkässä epistolassa tavalliseksi ilmoittautuva mies syyttää hiuksiaan haroen hänet jättänyttä naista, joka on sotkenut heidän ihmissuhteiden kiemuransa ja ns. parisuhteen roolimallit. Päiväkirjavuodatustaan posmottava mies jaarnuaa lopulta kuin Niskavuoren Juhani Loviisan ja Malviinan välissä. Kotron suorasuuntausjeremiadia on tosi ankeaa kuunnella, koska se ei sanailullaan maata merelle vie. Tilaa ei jää osapuolten edes verhotulle vuoropuhelulle. Poukkoillaan ja äkseerataan. Jotain Kotrolta jää runontaonnan laiskanläksyksi. Auttaisiko, jos hän menisi sepän oppiin Tabermannille?

Kansakunnan oheiskirjasto tositarpeeseen

Monenkirjavien elokuva- ja videotallenteiden ohella korvalle tuotetut äänikirjat tarjoavat elämän ja kuoleman tuntoja samalla tavoin kuin painetutkin kirjat. Äänikirjatallenteita voi kaikkine piirteineen kutsua kansakunnan oheiskirjastoksi. Näin hienolta kalskahtavan nimityksen oikeuttaa se, että äänikirjat ovat tuiki tärkeitä maamme kymmenille tuhansille näköesteisille, joille näkövammaisten kirjasto Celia tarjoaa tietoa ja elämyksiä vapaa-aikaan, opiskeluun – tiedonnälkään.

Muutama numerotieto Celiasta: Vuoden 2002 tilaston mukaan kirjaston budjetti on kokonaista 4,8 miljoonaa euroa ja henkilöstöä on 60. Vuosilainoja on kaikkiaan 446 329, lainaajia 11 679. Äänikirjoja on 26 571 nimikettä, joista on lainakäytössä yhteensä 120 000 kopiota. Pistekirjoja on yhä 5731 nimikettä ja elektronisia verkkokirjoja 500. Lainaukseen on hankittu uusia äänikirjoja 1178 nimikettä, pistekirjoja 246 nimikettä ja elektronisia verkkokirjoja 83 nimikettä. Oppikirjoja on tuotettu 540 nimikettä, ja kirjasto on tuottanut 1071 ääni-, piste- ja elektronista verkkokirjannimekettä.

Äänikirjojen ja –kertomusten aarreaitasta voidaan puhua myös opinahjona, ääniaarteita sisältävänä muistipankkina. Äänikirjat ovat arvokkaita, tuottipa niitä sitten Celia – joka näkövammaisille suunnattuine postipalveluineen on juuri saanut upouudet tilat Helsingin Itäkeskukseen – tai mikä tahansa kaupallinen yhtiö

Celiassakin Uppo-Nalle kohtaa Ruokolahden Leijonan ja Grimmin veljesten sadut pelottavat nuorta kuulijaa niin kuin vanhan hyvään aikaan. Siellä jos missä kirjallisuuden ääni kuuluu, koska näköesteisten luottolukijat tekevät hekin työtään tunteillaan, taidoillaan ja sydämellään. Uskottavasti. Enää eivät sielläkään lukijat saa paisutella, eivät lukea nuotilla, ja vierasperäiset sanat on lausuttava oikein. Näkeville näkövammaisten kuuntelijoiden maailma on tuntematon. Celiassa sekä kertomataiteen kaanonia että kansakunnan linjoja tulkitsevat lukemattomat uutterat äänet.

Entä onko Celialla varastossaan kirjailijalukijoita? Ihan viime aikoina siellä on vieraillut heitä kaksikin: Harri Tapper ja Satu Koskimies. Taatusti kirjojensa kielen parhaat tulkit. Koskimiehen romaanin lopputulos oli kuulemma 16 kasetillista.

Uuden tekniikan uudet mahdollisuudet

Celian keskeinen tuote on yhä äänikirja, muoto vain on muuttumassa. Kasetit vaihtuvat cd- ja cdr-levyiksi. Cd-romilla 10 tunnin äänikirja mahtuu yhdelle levylle; tavalliselle audio-cd:lle mahtuu ääntä vain 75 minuuttia. Oppikirjat tehdään jo tällä Daisy-tekniikalla. Muukin kirjallisuus tallennetaan uudella tekniikalla. Käyttökopiot ovat kaseteilla, koska asiakkailla ei ole vielä Daisy-kuuntelulaitteita.

Celiassa, jossa pistekirjoja vielä käyttää tuhatkunta asiakasta, odottaa 12 000 äänikirjalainaajaa uusi jakelutapa, kun Daisy-jakelu kehittyy. Seuraava tavoite on, ettei kirjoja tarvitse enää palauttaa. Lainauksesta aiheutuva työläs jakelu, hyllytys ja tarkistus jää pois. Asiakkaan ei enää tarvitse odottaa kirjoja, kun varastossa oleva master-kirja poltetaan suoraan rompulle; näin se on aina käytettävissä. Vielä kehittyneempi menetelmä on jaella kirjat tietoverkon kautta. Tähän päästäneen kymmenessä vuodessa.

Daisy-kirjoja ei voi kuunnella tavallisella cd-soittimella, koska niissä on kirjojen rakenne: sisällysluettelo, luvut, alaluvut, kappaleet, sivut ja liiteaineistot, joissa voi helposti navigoida. Sisällysluettelosta pääsee suoraan haluamaansa paikkaan ilman edestakaista selaamista.

Aika näyttää, miten tarvitsijat uusia laitteita saavat. Koululaiset ja laitteita työssään tarvitsevat anovat niitä kunnalta tai Kelalta, mutta esim. ikäihmisille laitteiden luovutus on harkinnanvaraista. Suuriman asiakaskunnan laitepalvelu on rahoittamatta ja järjestämättä. Tänään laitteen hankkiminen riippuu asiakkaan omasta kukkarosta, ylihuomenna ehkä Raha-automaattiyhdistyksen suopeudesta.

Celia on hiljattain perustanut myös Celia.netin, joka palvelee näkövammaisia asiakkaita samaan tapaan kuin yleisten kirjastojen vastaavat palvelut näkeviä. Vanhin uuden virtuaalisen yhteyden käyttäjistä on yli 90-vuotias. Kehityksen seuraava vaihe ovat hybridikirjat, joissa yhdistetään teksti, ääni ja kuvakin.

On hyvä muistaa, että Suomessa on noin 80 000 näkövammaista. Kirjastonkäyttäjinä he ovat yhtä ahkeria kuin näkevätkin. Suosikkikirjat ovat samat ikään tai näköön katsomatta.

Ja huomio, äänikirja täyttää ensi vuonna 50 vuotta!

Juha Virkkunen