Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nämä haluat hyllyysi!

Ville Hänninen, 2.4.2012

Yliolkainen kommentti pyrki perustelemaan yrityksen irtisanomisia, mutta tuli samalla paljastaneeksi, miten julkaisujen ulkoasuun yhä suhtaudutaan. Välttämättömänä pahana, joka ei liity itse ”sisältöön” paljon mitenkään.

Otavamedian viimevuotisten yt-neuvottelujen aikana yhtiön hallituksen puheenjohtaja Olli Reenpää väitti, että graafinen suunnittelu ja lehden taittaminen ovat lehdenteossa valmistusprosessin esivaihetta, ja ne voidaan ulkoistaa.

Samaan aikaan julkaisujen ulkoasusta on todellisuudessa tullut tärkeämpi kuin koskaan. Kun yhä useammat asiat muuttuvat aineettomiksi (vai ehkä sittenkin ”aineettomiksi” – tähän paneutuminen vaatisi oman tekstinsä), esine saa uuden roolin. E-kirjan rinnalla perinteinen kirja pärjää nimenomaan korostamalla esinemäisyyttään. Hyvän kirjan pitää näyttää sellaiselta, että sen haluaa hyllyynsä, juuri perinteisenä kirjana.

Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ulkoasuun panostetaan ja sen merkitykseen uskotaan. Esimerkiksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaaniin (Siltala) ei voi olla tarttumatta esineenä, kun näkee Elina Warstan ajan henkeä niin kansikuvassa kuin typografiassa ja vinjeteissä mukailevan kirjasuunnittelun.

Miltä nykykirjat näyttävät – ja tuntuvat?

Kun olin Runeberg-palkintoraadissa viime vuonna, päätin tarkastella nykykirjojen esineluonnetta käytännössä ja katsoa kahdeksaa ehdokaskirjaa ”sillä silmällä”. Lopputulos muistutti suomalaista kirjallisuutta ylipäänsä: muutamat huiput erottuvat, suoranaisia floppeja ei ollut.

Voittaja oli silmissäni heti selvä, Jussi S. Karjalaisen suunnittelema ulkoasu Joni Pyysalon Ja muita novelleja -kokoelmaan (WSOY). Kirjasuunnittelua hienoimmillaan on, kun kirjan olennaisin saadaan vangituksi itse esineeseen. Selvää on, että juonta ei saa paljastaa – ja eihän juoni kirjallisuuteen juuri mitenkään liitykään. Tärkeintä on teoksen toteutus.

Ja muita novelleja kiteytyy upealla tavalla kirjan kanteen – ja sisäkansiin. Kansi pohjaa lähes pelkästään mustavalkoisuuteen, typografiaan ja tuhteihin yliviivauksiin, jotka korostavat kirjan keskeneräisyyden tunnelmaa.

Pyysalo on ripotellut novelleihinsa sarkastisia ”kustannustoimittajan huomautuksia” ja korostaa muutenkin teoksen ”keinotekoista” luonnetta. Elokuvamainen kerronta on vallannut alaa kirjallisuudessa, mutta aivan kaikkialle hollywoodmainen ”näkymätön kerronta” ei sentään ulotu. Taiteen tarkoitus ei aina ole käydä tarina edellä: ”upota kuin veitsi voihin”, ”sujua kuin tanssi”, ”tulla kuin apteekin hyllyltä” ja ”toimia kuin junan vessa”.

Kirjan tarjoamat silmän ilot eivät rajoitu vain kansipapereihin. Jos ne ottaa pois, vastaan ryöpsähtää mursuja karamelliväreissä. Selitys löytyy kirjasta konkreettisestikin, mutta saa myös vertauskuvallista tukea. Juuri näin ilkikurisesta ja yllättävästä kirjasta on kyse.

Koruja ja kauneuspilkkuja

Juhlapuheessa olisin halunnut mainita myös kaksi muuta ulkoasua. Birgitta Bouchtin Tusenblad, en kvinna som snubblar (Schildts) on häkellyttävä. Bo Carpelanin pojan Andersin tekemässä kannessa on kirjailijan tyttären Charlotta Bouchtin ottama valokuva käsistä. Ne voisivat olla kirjailijan itsensä kädet. Romaani kertoo vanhasta naisesta, joka kaatuu kylpyhuoneessaan eikä pysty liikkumaan. Maatessaan hänen mielensä täyttyy menneistä tapahtumista.

Kädet tuhansine, kuvankäsittelyohjelmalla korustettuine uurteineen ja värikkäine sormuksineen pysäyttävät, ja hätkähdyttävät. Aikakauslehden kanteen ei parane olla laittamatta naista tai myynti kärsii. Kirjaa eivät koske näin ankarat säännöt – pääasia, että toteutus vetää puoleensa. Ihmettelen ihmistä, joka ei haluaisi tarttua teokseen, joka niin voimakkaasti vihjailee eletystä elämästä.

Pienimpänä vaan ei vähäisimpänä haluaisin kiittää Ralf Andtbackan Magnetmemoarerna-kirjaa (Ellips forlag). Andtbacka on kirjoittanut sympaattisen, esseetä ja runoa naittavan teoksen. Mikä parasta, se myös tuntuu ja näyttää siltä. Monet pienkustantamot Savukeitaasta Turbatoriin julkaisevat kiinnostavia mutta rehellisesti sanottuna aika rumia kirjoja. Vähäiset resurssit kuluvat ”sisältöön”.

Metha Skogin ulkoasu Magnetmemoarernaan korostaa jo kansissaan materiaalin tuntua. Kansipaperi on halpaa ja ohutta ja rispaantumisen riski on huomattava – mutta ai kun se sopii sisältöön! Andtbackan teksti on vähäeleistä, lämminhenkistä, rohkealla tavalla haurasta.

Vielä jos toteutuksessa näkyisi kirjailijan salaovela huumori ja paperi tuntuisi vähemmän iljettävältä, lopputulos olisi loistokas. Toisaalta: tällainen kirja ilman pikku puutteita ei tuntuisi samalta.

Ville Hänninen
Kirjoittaja on pysähtyneeseen kuvaan erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija.