Klassikon tunnistaa siitä, että se on aina ajankohtainen. Silti viime vuosina klassikkokirjoista on tekemällä tehty entistä ajankohtaisempia ymppäämällä niihin mukaan populaarikulttuurin kulttihahmoja – vampyyreita ja zombeja – tai lisäämällä viktoriaanisiin rakkaustarinoihin aimo annos seksiä.

Suomalaisetkin lukijat ovat päässeet nauttimaan Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn rakkaustarinasta zombitaistelujen tiimellyksessä. Uudelleenkirjoitusten buumin aloittaneesta Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (2009) -teoksesta tuli kansainvälinen bestseller. Jane Austenin suosikkiromaanista on lisäksi ilmestynyt parin vuoden aikana kolme pääparin salattuun seksisuhteeseen keskittyvää uudelleenkirjoitusta sekä ainakin yksi murhamysteerin muotoon kirjoitettu jatko-osa, P. D. Jamesin Syystanssiaiset (2011).

Eroottiseen viihteeseen keskittynyt brittikustantaja puolestaan lanseerasi kesällä 2012 Kielletyt klassikot -sarjan, jossa Austenin ohella Brontën sisarusten ja Arthur Conan Doylen romaaneista tehdään pehmopornoversioita. Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden (1861) uudelleenkirjoituksessa Pip on muutettu ihmissudeksi ja kalmankalvakka neiti Havisham vaanii vampyyrina (Grave Expectations, 2011). Android Karenina (2010) yhdistää kyborgit ja avaruusmatkailun Leo Tolstoin klassikkoon.

Miksi seksillä ja väkivallalla höystetyistä klassikkojen uudelleenkirjoituksista on tullut 2010-luvun kirjallisuuden ilmiö? Saako vanhaa kirjallisuutta tuunata vapaasti? Imevätkö vampyyrit veret rakastetuista klassikoista?

Juuret postmodernismissa ja fanikulttuurissa

Vaikka siltä ei ehkä vaikuta, klassikkojen tuunaamisella on vakavasti otettavat esikuvat. 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen kirjallisuudessa vaikuttanut postmodernismi korosti uudelleenkirjoittamisen väistämättömyyttä. Koska kaikki tarinat on jo kerrottu, kirjailija voi luoda uutta vain varioimalla vanhaa.

Siksi monet postmodernismin avainteoksista ovat versioita klassikkokirjoista: J. M. Coetzeen Foe (1986) kertoo uudelleen Robinson Crusoen tarinan, Umberto Econ Ruusun nimi (1980) sijoitti Sherlock Holmesin keskiajan luostarimiljööseen ja Angela Carter varioi mestarillisissa novelleissaan Grimmin satuja.

Postmodernit uudelleenkirjoitukset nostavat esille alkuperäisteosten vaiettuja teemoja, kuten rasismia, eriarvoisuutta sekä ruumiillisuutta. 1990- ja 2000-lukujen brittiläinen uusviktoriaaninen romaani varsinkin erikoistui tirkistelyyn: avioliiton ulkopuoliset suhteet, prostituutio, sadomasokismi ja pedofilia ryöpsähtivät esille. Samalla aiemmille postmoderneille uudelleenkirjoituksille tyypillinen toiston merkityksen ja varioinnin etiikan pohtiminen jäi sivuun. Laji viihteellistyi nopeasti.

Fanifiktiossa on silmiinpistävää kiinnostus seksiin.

Toisaalta ilmiön juuret ulottuvat uuteen julkaisuteknologiaan. Kynnyksettömänä julkaisukanavana internet on tehnyt mahdolliseksi laajalle leviävän fanifiktion eli lukijoiden omat uudelleenkirjoitukset suosikkiteoksistaan. Suurin osa fanifiktiosta perustuu televisiosarjoihin tai Harry Potterien kaltaiseen nykykirjallisuuteen, mutta myös klassikoilla on oma vankka fanikirjoittajakaartinsa. Fanifiktiossa on silmiinpistävää kiinnostus seksiin. Fanifiktio jakautuu tarkoin määriteltyihin alalajeihin seksisuhteiden tyypin ja seksin rajuuden mukaan. Absurdilla huumorilla on myös tärkeä rooli.

Kustantajilta ei ole jäänyt fanifiktion suosio huomaamatta. Mikä kerää lukijoita verkossa, kannattaa painaa myös paperille. Fanifiktion nousulle on kuitenkin yksi tärkeä rajoitus: tekijänoikeudet. Klassikoissa ei tätä ongelmaa ole, sillä niiden tekijänoikeudet ovat kaupallisessa katsannossa rauenneet. Niinpä valtaosa kustannetusta fanifiktiosta perustuu klassikoihin. Se on kannattavaa, sillä on helpompaa myydä tuttu suosikkituote uutena versiona kuin yrittää tuoda markkinoille jotakin aivan uutta.

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on esimerkki nykyisestä kustannusajattelusta. Kirja ratsastaa Austenin klassikon ja sen elokuva- ja televisioadaptaatioiden maailmanlaajuisella suosiolla. Zombiversio menestyi itsekin niin hyvin, että sille on kirjoitettu kaksi jatko-osaa ja se on lisäksi julkaistu kuvitettuna luksuseditiona, interaktiivisena sähkökirjana, sarjakuvana ja kännykkäpelinä. Elokuvaa valmistellaan.

Kirjallisuus ei ole oma saarekkeensa vaan osa monikanavaista kulttuuriteollisuutta, jossa suosikkitarinoista tehdään jatkuvasti uusia toisintoja.

Suomalaisen kirjallisuuden uudet versiot

Seksiä ja verenimijöitä pursuavat uudelleenkirjoitukset ovat leimallisesti angloamerikkalainen ilmiö, vaikka käännökset ovat tehneet sen tutuksi kaikkialla maailmassa. Suomalaisessa kirjallisuudessa uudelleenkirjoitukset kuuluvat erityisesti lastenkulttuuriin. Mauri Kunnas on tehnyt koiraversioita Kalevalasta, kuningas Arthurin tarinoista, Robin Hoodista, Seitsemästä veljeksestä ja viimeisimpänä Stevensonin Aarresaaresta (2012).

Tove Janssonin muumikirjojen maailma on synnyttänyt paitsi valtavan tavarateollisuuden, myös lukuisia uusia muumikirjoja, joiden kohdeyleisöä ovat kaikkein pienimmät lapset. Alkuperäisten muumikirjojen tummat sävyt on häivytetty yksiulotteisista, päivänpaisteisista saduista, joissa muumit lähtevät eväsretkelle tai etsivät hupaisasti kadonneita esineitä. Uudelleenkirjoitus ei siis aina lisää elementtejä lähdetekstiin, vaan saattaa tiivistää tai typistää sen maailmaa.

Aikuisten kirjallisuuden varioinnissa suomalaiset ovat olleet angloamerikkalaista trendiä edellä. Jouko Turkan televisioversio (1989) seksualisoi Seitsemän veljestä monen mielestä liiankin naturalistisesti. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000) nivoi taitavasti peikkohahmon osaksi suomalaista kansanperinnettä. 1800-luvun kirjallinen kerrostuma on sen sijaan meillä niin ohut, ettei sänkykamariversioita hevin synny. Tuntematon sotilas ja zombit odottaa sekin vielä kirjoittajaansa.

Eikö mikään ole pyhää?

Perinteisen kirjallisuuden ystäviä uudelleenkirjoitusten nykytrendit hämmentävät. Ketkä lukevat näitä sensaatiohakuisia adaptaatioita ja mitä niillä havitellaan?

Kustantajat puolustavat provosoivien tai humorististen uudelleenkirjoitusten julkaisemista sillä, että versiot tuovat klassikoille uutta yleisöä, joka ei niihin muuten tarttuisi. Toisaalta tarinat ovat suurelle yleisölle tuttuja monien elokuvaversioiden pohjalta. Klassikkonsa tunteville zombiversio on kauhuelementistään huolimatta tuttua ja turvallista viihdettä.

Jotkut kulttuurintutkijat korostavat uudelleenkirjoitusten voimaannuttavaa puolta. Seksiversioiden kirjoittaminen ja lukeminen voi olla turvallinen ja luova tapa antautua omille fantasioille. Kyborgien tai zombien tuominen tarinaan puolestaan rikkoo tutut raja-aidat ja pistää mielikuvituksen töihin. Silti viihteellisten uudelleenkirjoitusten maailma on usein läpikaupallinen ja tunkkainen.

Don Quijote oli hilpeän hävytön uudelleenkirjoitus utuisista ritariromansseista.

Porno-Brontët kuvastavat maailmaa, jossa kiinnostuksen herättää enää ärsykkeistä alkukantaisin: paljas pinta. Yliseksualisointi peittää lisäksi alleen Humisevan harjun (1847) ja Kotiopettajattaren romaanin (1847) alkuperäisversioiden väkevän aistillisuuden ja kiihkon. Brontën sisarukset eivät olleet mitään siveyden sipuleja, joiden romaanit vaatisivat ”korjaavaa” uudelleenkirjoitusta herättääkseen nykylukijan kiinnostuksen.

Kepeät uudelleenkirjoitukset ovat oman aikansa käyttökirjallisuutta, mutta kirjallisuushistoria osoittaa, että parhaimmat jäävät elämään. Koko romaanikirjallisuuden kantaisä Don Quijote (1605) oli hilpeän hävytön uudelleenkirjoitus utuisista ritariromansseista.

Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) uudelleenkirjoitus syrjäyttää alkuperäisen. Suomalaiskouluissa on joillekin oppilaille tullut yllätyksenä, etteivät ensimmäisen Kalevalan sankarit ole pörheitä karvaturreja. Tämä ei niinkään kerro kulttuurin rappiosta, vaan monikerroksisuudesta, joka on kulttuurin elinehto. Kaikki kerrokset eivät miellytä kaikkia, mutta onpa lukijoilla valinnanvaraa.

Saako klassikolle sitten kierrätyksen ja varioinnin nimissä tehdä mitä vain? Eikö muuntelulle ole mitään rajoja? Suomen tekijänoikeuslaki tuntee klassikkopykälän, jonka perusteella on mahdollista kieltää alkuperäisteosta vääristelevät mukaelmat, jos ne loukkaavat ”sivistyksellisiä etuja”.

Holhoava pykälä on reliikki menneisyydestä. Klassikko kestää kyllä vampyyrien hyökkäykset ja päälleliimatun seksivaun. Se pikemminkin vahvistuu niistä: onhan uudelleenkirjoitus aina myös kunnianosoitus alkuperäisteokselle ja merkki klassikon elinvoimaisuudesta.

Sanna Nyqvist
Kirjoittaja on Kiiltomadon toimituskuntaan kuuluva kirjallisuudentutkija ja kriitikko.