Kun julkisuudessa hahmotetaan taiteen ja yhteiskunnan välistä suhdetta, käsitettä ”yhteiskunnallinen kirjallisuus” käytetään usein synonyymina käsitteelle ”vallitsevaa yhteiskunnallista ideologiaa kritikoiva kirjallisuus”.

Varsin usein tässä hahmottelussa jätetään määrittelemättä, mitä vallitseva yhteiskunnallinen ideologia sisältää. Vielä useammin tuon määrittelemättömän ideologian kritiikki nähdään lapsellisten oraanpurijoitten vastuuttomaksi yleisvasemmistolaisuudeksi.

Kaikki tietyn sosiaalisen järjestyksen mukaan toimivat ihmiset kuuluvat kuitenkin yhteiskuntaan. Näin myös kaikki yhteiskunnan sisällä julkaistava kirjallisuus on yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Yksi kirjallisuuskritiikin tehtävistä on pohtia sitä, miten julkaistavat kirjat liittyvät juuri siihen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jota kirjojen julkaisuhetkellä eletään.

Amerikkalainen toimittaja, esseisti ja yhteiskuntakriitikko Barbara Ehrenreich työskenteli kahden vuoden ajan kotimaassaan pienipalkkaisissa töissä ja yritti elää palkallaan. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka on ollut Amerikassa myyntimenestys. Ehrenreichin teos Nälkäpalkalla ilmestyy keväällä WSOY:n kustantamana. WSOY:n kevään uutuuskirjojen esittelyluettelossa tietokirjaosastosta vastaava Aleksi Siltala kirjoittaa, että ”yhteiskunnallisen keskustelun kanavoiminen on yksi kustantamomme tärkeimmistä tehtävistä”.
Nälkäpalkalla-teoksen erityisenä ansiona Siltala pitää sitä, että Ehrenreich ei saarnaa.

Mitä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta se, että suomalainen kustantaja ei kanavoi yhteiskunnallista keskustelua julkaisemalla kirjaa suomalaisista köyhistä? Syitä on paljon, mutta ilmeisimmät niistä liittyvät eurooppalaisten utopioitten katoamiseen. Saksalainen sosiologi Jürgen Habermas totesi jo 1980-luvulla, että eurooppalaisen tulevaisuuden horisontti on supistunut ja erilaiset uhkat luovat tiedotusvälineitten kautta julkiseen tietoisuuteen tunkeutuvia hokemia.

Muuan meille syötetty hokema on poliittisen päätöksenteon vaihtoehdottomuus. Sen avulla ryhdyttiin noin kymmenen vuotta sitten tietoisesti suuntaamaan kohti tilannetta, jossa sosiaalivaltiolta murenee sen yhteiskunnallinen perusta. Suomi kelluu nyt Habermasin ennustamassa todellisuudessa: kapitalismi ei pysty elämään ilman sosiaalivaltiota eikä rakentamaan sitä edelleen. Samaan aikaan kulttuurisilta, yhteiskunnallisilta ja sivistyksellisiltä utopioilta on kadonnut tila elää.

Kun utopiat katoavat, katoaa myös historia. Ilman historiaa ei ole tulevaisuutta. Tässä tilanteessa noudatetun kulttuuripolitiikan tavoite on yhtäältä saattaa kapitalismin kannalta hyödyttömät intellektuellit huonoon huutoon ja toisaalta kannustaa konservatiivista kulttuuria, joka suojaa
työllisen keskiluokan elämismaailmaa kilpailuyhteiskunnan paineilta.

Ehrenreich on julkisuudessa pysyvästi esiintyvä feministi. Suomessa feministejä on kymmenen vuotta ivattu ja mitätöity taaimmaiseen marginaaliin. Marginalisoiminen liittyy vaihtoehdottomuuteen. Markkinaliberalismi edellyttää koko yhteiskunnan läpäisemiä patriarkaalisia
arvoja sekä noiden arvojen toteuttamiseen sitoutuneita miehiä ja naisia.

Kyynikon horisontti on on umpiseinä

Ehrenreich on täyttänyt 50 vuotta. Suomalaisessa julkisuudessa 50 vuotta täyttänyt nainen ei ole olemassa, paitsi silloin, kun hänen aviomiehensä on jättänyt hänet tai hän miehensä.

Ehrenreichin julkaisemissa teksteissä marxilaisuus on tiuhaan esiintyvä käsite. Jos Suomessa tulee maininneeksi käsitteen marxilaisuus, jostakin ponkaisee heti kyyninen kolumnisti naputtelemaan otsikon ”70-luvulle jämähtänyt derkku ja Stasin kätyri”. Koska kyynikon ainoa horisontti on
umpiseinä, hänelle on turha huomauttaa, että marxilainen filosofia on muutakin kuin joukko sitä vallanhalussaan väärin käyttäneitä suomalaisia kiipijöitä.

Ehrenreich on sivistynyt intellektuelli. Suomalaisesta yhteiskuntakeskustelusta tällaiset ihmiset on kymmenessä vuodessa joko vaiettu tai solvattu kuoliaaksi, koska historiattomassa projektitodellisuudessa he ovat markkinaliberalismin kannalta hyödyttömiä. Kategorisin vastaavan suomalaisesta köyhyydestä kertovan kirjan julkaisemisen este on se, että suomalaisessa yhteiskunnassa kukaan ei ota työtöntä, 50-vuotiasta naista edes matalapalkkaisiin tilapäistöihin tai tilaa feministiradikaalilta kirjaa. Sen lisäksi, että Ehrenreich sai töitä, häneltä tilattiin kirja. Hän sai kulttuurisen vaihtoehdon ja mahdollisuuden.

Amerikkalaisen valtalehdistön tavoin suomalainen lehdistö lakkasi noin 10 vuotta sitten olemasta kiinnostunut köyhistä. Syy oli tietenkin se, että köyhät eivät osta lehdistä ilmoitustilaa. Samoihin aikoihin, noin 10 vuotta sitten, poliittisesta päätöksenteosta poistettiin tietoisesti kulttuurinen ja sivistyksellinen tahto. Tämän yhteiskunnallisen päätöksen seurauksena muun muassa kirjastojen kirjahankinnat alkoivat vähentyä. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola totesi Aamulehdessä 2.1.2003, että suomalaisiin kirjastoihin hankitaan nyt 500 000 kirjaa vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Kirjastojen kaltaisten varmojen ostajien muututtua epävarmoiksi ostajiksi kustantamojen kustannuspäätöksiä sanelee kaiken aikaa yhä enemmän ostohaluisen väestönosan oletettu maku.

Kun WSOY julkaisee Ehrenreichin kirjan suomennoksen, yhtiö toimii tuon väestönosan oletettuja kulutustottumuksia myötäillen. Suomalaisista köyhistä kirjoitettua kirjaa ei julkaista siksikään, että se ei kenties kiinnostaisi työllistä keskiluokkaa. Se saattaisi päin vastoin horjuttaa perusturvallisuuden tunnetta sen sijaan, että elämismaailma tulisi saarnaamatta suojatuksi. Amerikkalaisista köyhistä lukeva suomalainen kuluttaja voi huokaista tyytyväisenä: kyllä minulla menee paljon paremmin.

Tarvitseeko suomalainen kuluttaja tällaisen varmistuksen omasta hyvinvoinnistaan? Myyntiluvut kertovat, senkin.