Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ovatko runo ja maalaus mielenkiintoisia halkeamia?

Otso Kantokorpi, kriitikko, Kritiikin uutisten päätoimittaja, 5.4.2006

Taidekritiikit muistuttavat monin tavoin toisiaan. Oli sitten kyse kirjallisuudesta, tanssista, teatterista tai kuvataiteesta, kriitikko yrittää nykyään useimmiten sijoittaa teoksen ympäröivään yhteiskuntaan ja kirjoittamisen hetkeen: miksi juuri tämä teos on kiinnostava juuri nyt. Näin ei tehty ennen, ainakaan kovin usein. Teoksen sijoittaminen, sen kontekstualisointi, on melko uusi asia. Ennen puututtiin teoksen sisäisiin ominaisuuksiin: esimerkiksi rytmiin tai kompositioon, oli sitten kyse kuvista tai lauseista.

Taidekritiikki on pitkälti normatiivista toimintaa. Se on sitä peräti kahdessa mielessä: kritiikki luo – toisinaan tahtomattaan ja toisinaan tietoisesti – normeja ja noudattaa oman kenttänsä historiallisesti muodostuneita normeja, jotka syntyvät sekä sen omassa kirjoittamisen perinteessä että estetiikan perinteen myötä.

Neuvostoliitossa taiteilijoita saatettiin aikoinaan lähettää Siperiaan formalismin takia. Nyky-Suomessa Siperia on historian romukoppa: formalistiksi leimaaminen tarkoittaa modernistiksi eli vanhanaikaiseksi leimaamista. Varsinkin kuvataiteissa teoksen formaaleihin ulottuvuuksiin takertuminen koetaan erittäin vanhanaikaisena. Kritiikeissä teoksen sisäisiin ominaisuuksiin kiinnitetäänkin enää nykyään hyvin harvoin huomiota. Kirjallisuuskritiikissä, varsinkin runouskritiikissä, lauseiden rakenteet ja keskinäiset suhteet ovat kuitenkin edelleen kiinnostuksen kohteena. Ennustan tämän kiinnostuksen vähenevän.

Mielenkiintoisuus arvona

Kriitikko yrittää useimmiten myös arvottaa teosta omista lähtökohdistaan – tai omaksumistaan lähtökohdista. Suomen arvostelijain liiton jäsenohjesäännössä sanotaankin suoraan käskien: ”Arvostelujen tulee olla analyyttisiä ja arvottavia.” Näin tehtiin ennenkin. Sekä kuvataiteessa että kirjallisuudessa tunnetaan useita aikoinaan suurta valtaa käyttäneitä kriitikoita, joiden rooli makutuomarina oli ylivertainen. He nostivat ja laskivat taiteilijoita.

Kaiken kritiikin ei kuitenkaan ole aina tarvinnut olla arvottavaa. Kun opiskelin aikoinaan (1980-luvun alussa) estetiikkaa Helsingin yliopistossa, meille opetettiin kritiikin lajeihin kuuluvan muun muassa ”impressionistisen kritiikin”. Nyt (3.4.2006) kun haen googlesta ”impressionistista kritiikkiä”, saan osumia vain 13 kappaletta. Yksi niistä viittaa Tuli&Savun nettilehdessä (http://www.tuli-savu.nihil.fi) ja alun perin vuonna 1977 Parnassossa ilmestyneeseen Hannu Launosen esseeseen Jyrki Pellisestä.

Launonen kommentoi Risto Ahdin kritiikkiä Pellisestä: ”Hän on soveltanut impressionistista menetelmää ja itse asiassa muuntanut Pellisen runouden toisenlaisen runouden kielelle. Hänen mukaansa Pellinen on ’lahjakas kuin kierosilmäinen maalari kubistisella kaudella’.” Lopuksi hän toteaa: ”Kuten kaikki impressionistinen kritiikki, on tämäkin tavallaan vastaansanomatonta.” Implisiittisesti tämä on tulkittavissa niin, että muun kritiikin kanssa voidaan keskustella ja sitä vastaan argumentoida, mutta impressionistisen kritiikin katsotaan jäävän lopulta lillumaan omaan tyhjiöönsä.

Mikä on mielenkiintoista ja kenen mielestä?

Mitä sitten tarkoittaa ”mielenkiintoinen juuri nyt”, jonka nykyään usein kuulen. Olin juuri (1.4.2006) Suomen arvostelijain liiton Kritiikin päivillä 2006. Siellä keskusteluissa oli mukana myös musiikkikirjoittaja ja YLE1:n ohjelmistopäällikkö Minna Lindgren. Lindgrenin kärjistävä puheenvuoro tuomitsi musiikkikritiikin kirjoittamisen lajina miltei kokonaan. Kritiikin sijaan hän kaipasi toisenlaista kulttuurijournalismia teoksista, jotka juuri nyt ovat ”mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia”. Lindgren käytti puheenvuorossaan viitisentoista kertaa sanaa ’mielenkiintoinen’.

Millä tavalla ’mielenkiintoinen’ on esteettinen kategoria? Kun tällaista sanaa käytetään, on syytä kysyä lisäkysymyksiä. Kuka puhuu? Millaisesta positiosta puhuja puhuu? Millaista valtaa hän käyttää? Onko mielipidejohtajan ’mielenkiintoinen’ eri asia kuin paikallislehden kriitikkona toimivan senttaajan satunnaisen arvostelun ’mielenkiintoinen’? Mitkä asiat ylipäänsä tekevät jostain mielenkiintoista? Eikö olekin lopulta niin, että mielenkiintoisuuskin jää lillumaan omaan hermeneuttiseen kehäänsä, jos ei sen osatekijöihin suhtauduta analyyttisemmin?

Miten teos sijoitetaan?

Teoksen sijoittaminen ja sen ajan määrittäminen ei ole aina kovin yksinkertaista. Tutustuin 1990-luvulla Siperian Krasnojarskissa asuneeseen inkeriläissuomalaiseen taiteilijaan Toivo Rännäliin (s. 1921), ”Venäjän ansioituneeseen taiteilijaan”, joka maalasi Siperian-vuosinaan yli 200 muotokuvaa Stalinista ja lukuisia panoraamakuvia muun muassa Siperian voimalaitostyömailta.

Kun hän muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Helsingin Koivukylään, hän alkoi maalata metsämaisemia koivukyläläisen asuntonsa ikkunasta sekä kukkamaalauksia. Tämän hän koki aikaisempaan työhönsä nähden vallankumouksellisena sekä oman vapautensa manifestaationa. Kuka taidekriitikko nyky-Suomessa kokisi hänen näyttelynsä vallankumouksen ja vapauden näyttelynä? Kuka taidekriitikko nyky-Suomessa ylipäänsä kirjoittaisi hänen näyttelystään? Mikä galleria nyky-Suomessa järjestäisi edes hänen näyttelyään? Maisemat ja kukkamaalaukset eivät ole kiinnostavia, juuri nyt. Varsinkin kukkamaalaukset jäävät korkeakulttuurin ulkopuolelle.

Kirjoittaessani edellisen lauseen olin vanhanaikainen pitäytyessäni kulttuurin hierarkkisiin jakoihin. Mielestäni on kuitenkin aivan turha olla ajassa ja jatkaa mantranomaista puhetta korkean ja matalan sekoittumisesta. Koen sen tekopyhänä. Korkea ja matala pysyvät erillään institutionaalisten rakenteiden ansiosta. En kuitenkaan tarkoita hierarkioiden sisältöjä vaan itse hierarkkisuutta. Jako toimii kuten muoti. Mekanismi on olennainen, sisältö satunnainen tai jopa yhdentekevä. Korkean rakenteet säilyvät, sisällöt muuttuvat.

Esimerkiksi graffitin esiintyminen museoissa ei ole korkean ja matalan sekoittumista vaan osan graffiteista nostamista – usein hetkellisesti – osaksi korkeaa. Tällä tavoin korkea lunastaa ajankohtaisuutensa, ajassa olemisen. Jotkut taiteilijat (Suomessa esimerkiksi Jani Hänninen) alkavat käyttää teoksissaan graffitin elementtejä, ja heidän teoksiaan myydään kalliilla taidegallerioissa ja näytetään museoissa. Samaan aikaan muualla useimmat ”tavalliset” graffitintekijät jatkavat laittomaksi tulkittuja toimiaan olematta taidemaailmasta lainkaan kiinnostuneita. Ei taidemaailmakaan ole heistä kiinnostunut kuin korkeintaan esimerkkeinä.

Murtuman formalismi

Eri kritiikin lajien normit eivät tietenkään ole yhteismitallisia. Kuten aiemmin totesin, runokritiikissä voi vielä viitata teoksen formaaleihin ominaisuuksiin menettämättä kasvojaan. Runokritiikissä saattaa törmätä vielä tällaisiin lauseisiin: ”Esimerkiksi alussa suuret siirtymät sivun keskeltä sen vasempaan laitaan synnyttävät tietyn merkityskehän.” (Juhana Vähäsen arvostelu Kari Aronpuron Gathandusta, Tuli&Savu 3/2005) Kontekstualisointi tapahtuu esimerkiksi näin (edelleen Vähänen): ”Osion runot edustavat tietyiltä osin keskeislyyristä perinnettä, mutta niiden merkityshalkeamat ja siirtymät kuitenkin asettuvat keskeislyyristä, tuntevaan kokijaan rajattua ilmaisua vastaan.”

Minun tulkintani – joka siis tulee kuvataiteesta kirjoittamisen perinteestä – edellisestä virkkeestä on se, että Aronpuro edustaa kyseisen osion runoissa tietyllä tapaa vanhanaikaiseksi leimautuvaa keskeislyyristä perinnettä, mutta saa tekstinsä arvostelijan tulkinnan mukaan kuitenkin joillakin keinoilla nykyaikaan ja kiinnostavaksi. Niinpä Vähänen toteaakin: ”Aronpuro on onnistunut luomaan sellaisen tilan, joka on paitsi toimiva niin myös mielenkiintoinen.” Ja myöhemmin: ”Aronpuro kuitenkin [siis toisin kuin nykyrunous yleensä] käyttää näitä keinoja [välimerkittömyys, kursiivi, isot kirjaimet] hyvin luovalla ja mielenkiintoisella tavalla.” Siinä ovat esteettiset kategoriat: ’toimiva’, ’mielenkiintoinen’ ’luova’. Jälleen kerran: Kenen mielestä mielenkiintoinen? Millä tavalla mielenkiintoinen? Miten jokin toimii tai on toimimatta? Mitä on luovuus?

’Mielenkiintoisen’ lisäksi toinen nykyformalismiin liittyvä termi on Vähäsen käyttämä ’halkeama’. Tässä välimaastossa kirjallisuus ja kuvataide puhuvat täysin samaa kieltä. Olen lukenut viimeiset yhdeksän vuotta työkseni taidenäyttelyiden lehdistötiedotteita, joissa taiteilijat tai heidän tutkija- ja kriitikkoystävänsä antavat katsojalle ja ennen kaikkea kriitikolle ”käyttöohjeen”, sanat teoksen tulkintaan tai sanat kirjoittaa siitä kritiikki. Suurin frekvenssi osuu vielä nykyäänkin epäilemättä ’identiteetin’ kohdalle, mutta perässä seuraavat tiukasti ’epäpaikka’, ’halkeama’, ’siirtymä’, ’murtuma’, ’välitila’, ’haava’ jne. Olen lukenut näitä sanoja sadoista tiedotteista, jotka kuvaavat täysin toisiaan muistuttamattomia teoksia.

Takaisin impressioihin!

Kritiikin nykyformalismi on alkanut hieman väsyttää minua. Tätä samaa Lindgrenkin turhautumisellaan epäilemättä osoitti. Jos osa taiteesta on joltisenkin epäkiinnostavaa muodon täyttämistä, varsinkin kun taiteilijakunta kasvaa koko ajan liikaa, niin samaa voisi sanoa isosta osasta kritiikkiä. Luetaan kirja ja käydään näyttelyssä ja kirjoitetaan tilatut 2000 merkkiä.

Jos olenkin hieman väsynyt kritiikkiin, runous ja maalaus kuitenkin kiinnostavat minua edelleen. Runon ja maalauksen suhteissa viitataan usein Horatiuksen Ars Poeticaan: ”Runo on kuin maalaus: toinen viehättää enemmän, jos seisot lähempänä, toinen, jos seisot kauempana. Toinen kaipaa hämärää valaistusta, toinen esiintyy edukseen päivänvalossa pelkäämättä arvostelijan tutkivaa katsetta; toinen miellyttää kerran, toinen yhä uudelleen – kymmenenkin kertaa.”

Runot ja maalaukset ovat siis tietyllä tapaa samanlaisia mutta myös erilaisia. Ne ovat sitä sekä keskenään että ristiin. Joskus kontekstualisointi on mielekästä, joskus ei. Joskus arvottaminen on paikallaan, joskus ei. Joskus analyysi selventää asiaa, joskus ei. Joskus jokin on mielenkiintoista jonkun mielestä, joskus jokin toinen jonkun toisen mielestä.

Kun väsyttää, pitää levätä. Impressionistinen kritiikki saattaisi tarjota monelle kirjoittajalle hyvän lepotauon, joka on myös vastaansanomattomuudessaan kaivatun rauhan tae. Halkeamista ja reunoista voi vierailla myös väliin tasaisella ja selkeällä. Tähän viittasi myös John Ashbery runossaan ”Ja ut pictura poesis on hänen nimensä”:

Kun kerran kauneus askarruttaa sinua, sinun on tultava /
ulos avoimelle, aukealle /
ja levättävä.