Sananvapaus on edelleen tärkeä asia, kunhan sanottava on tärkeää. Tärkeää sananvapautta vastaan voi tietenkin panna vapauden puhua pötyä. Myös vapaus puhua pötyä on tavallaan tärkeää. Sananvapaus on kuitenkin vielä tärkeämpi. Se tarkoittaa ihmisten vapautta ratkaista, mitä pidetään tärkeänä. Mikä on sananvapauden asema? Miten kehittyy vapaa julkisuutemme?

Nykypäivänä sananvapautta uhkaa se, että muutama maailmanlaajuinen viestintäimperiumi on onnistunut omimaan liian suuret mahdollisuudet ratkaista, mitä pidetään tärkeänä. Näiden monikansallisten yhtymien – esim. Microsoft, Vivendi, News Corporation, Bertelsmann ja AOL-Time Warner – sallitaan harjoittaa sananvapautta yksityisenä liiketoimintanaan. WTO:n jäsenmaiden hallitukset myivät yksimielisesti koko julkisuuden viestintäimperiumeille hyväksymällä 1990-luvun puolivälissä GATS-sopimuksen (General Agreement on Trade in Services) ja TRIPS-sopimuksen (Trade Related Intellectual Property Rights).

1990-luvulla kehittyi kuitenkin myös uusi, maailmanlaajuinen vastajulkisuus. Näin kävi varsinkin ihmisten alkaessa käyttää internetiä. Internetin myötä lisääntyi ihmisten mahdollisuus käyttää hyväksi sananvapauttaan.

Internet ei syntynyt viestintäimperiumien aloitteesta. Se levisi ihmisten käyttöön horisontaalisesti tutkijoiden maailmasta. Asemansa vakiinnuttaneiden valtapiirien oli pakko tunnustaa toteutunut tosiasia ja lähteä mukaan internetin kehitykseen.

Internetin myötä syntyneet uudet julkisuuden muodot on nyt tärkeää säilyttää. Niitä pitää myös vahvistaa. Suomen hallitus antoi huhtikuussa sananvapaudesta lakiesityksen, joka valitettavasti uhkaa viedä aivan päinvastaiseen suuntaan.

Kannattaa panna merkille, että pelkästään sana internet esiintyy koko lakiesityksessä yhden ainoan kerran – tällöinkin vain johdanto-osassa, jossa käsitellään Ruotsia! Sen sijaan sana televisio on perusteluissa 60 kertaa ja lakitekstissä kerran. Radio esiintyy perusteluissa 207 kertaa ja lakitekstissä kuusi kertaa. Sanomalehti mainitaan perusteluissa 55 kertaa, aikakauslehti 30 kertaa. Nämä viestimet mainitaan myös lakitekstissä. Kirja ja kirjat mainitaan perusteluissa 61 kertaa.

Mitä siis pitäisi ajatella lainvalmistelijoiden kiinnostuksesta päästää internetin käyttäjät lausumaan mielipiteensä? Eiväthän he edes halua lausua sanaa internet!

Sellaisenaan lakiesitys ei sisällä sananvapaudesta periaatteellisesti mitään uutta. Se on vain yritys uudistaa säädöksiä sananvapauden käytöstä niin, että niitä voi soveltaa myös ’sähköisessä viestintäverkossa tai muussa vastaavassa teknisessä järjestelyssä’ – tältä kuulostaa epätoivoinen yritys kuvata todellisuutta lakitekstissä.

Sinänsä on hyvä, että halutaan selvittää vastuukysymykset. Jos sana on vapaa, eihän se suinkaan tarkoita, että kenenkään ei tarvitsisi vastata sanotun tai kirjoitetun sisällöstä. Mutta aika – tai ainakaan lainvalmistelu – ei tunnu vielä olevan kypsä uudelle laille sananvapauden käytöstä internetissä. Alalla tuskin tarvitaan kansallista lainsäädäntöä, kansainvälistä pikemminkin. Olisi tärkeää puhua myös Suomen linjasta niissä kansainvälisissä elimissä, joilla on – tai joilla pitäisi olla – vaikutusvaltaa internetin kehitykseen.

Ainoa kiinnostava seikka Suomen uudessa lakiesityksessä tuntuisi olevan aikakautisia verkkojulkaisuja tai säännöllisiä verkkojulkaisuja koskevat säännökset. Esityksen mukaan tällaisilla verkkojulkaisuilla on vastedes oltava vastaava toimittaja sekä velvollisuus säilyttää julkaistu aineisto vähintään kolme kuukautta. Ongelmana on, miten määritellään verkkojulkaisu, aikakautinen ja säännöllinen, puhumattakaan siitä, miten vaikea on ratkaista, kenen kuuluu ottaa vastaavan toimittajan rooli harteilleen. Kuten jo mm. uusi yhdistys EFFi (Electronic Frontier Finland) on huomauttanut, näillä säädöksillä uhataan pikemminkin kuristaa kuin edistää julkisia keskusteluja – sekä tärkeitä että turhia – joita webbisivuilla ja internetin runsaassa keskustelulistojen ja sähköpostilistojen viidakossa kaiken aikaa käydään.

Lue lisää osoitteesta .