Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paradigmanvaihdoksia kirjallisuudessa

Elisabeth Nordgren, 3.2.2014

Proosan puolella, erityisesti romaanien, vallitsee melko vahva muotokonventionaalisuus. Vaikuttaa paljolti siltä, että realismi, tai eräänlainen realismin ja muiden elementtien sekoitus, on ottanut proosan haltuunsa. Tai tarkalleen ottaen se on yhä jäljellä aiempien vuosien muutamien yksittäisten post- tai postpostmodernismia henkivien poikkeusten jälkeen. Tämä ei ole sinänsä mikään negatiivinen piirre, mutta tuntuu silti melko konventionaaliselta ja vanhentuneelta otteelta proosaan.

Viime vuoden laajasta kaunokirjallisesta tarjonnasta osa erottuu uutta luovina, monin eri tavoin inspiroivina, elämyksellisinä, analyyttisesti haastavina ja ajatustasolla jännittävinä. Sekä proosan että lyriikan puolelta löytyy teoksia, jotka valaisivat muuten melko harmaata, konventionaalista ja keskinkertaista kirjamaailmaa antamalla impulsseja ja lukuelämyksiä.

Luovia, avantgardistisia ja inspiroivia teoksia löytyy niin yksittäisistä proosakirjoista kuin etenkin runokirjoista. Nämä teokset rikkovat konventioita, ylittävät rajoja, tunkeutuvat visuaaliselle puolelle ja ovat yhtä aikaa tekstiä ja muotoa. Useat runokokoelmat ovat lisäksi mitä suurimmissa määrin lähestyneet proosarunoutta, kun taas proosa, ennen kaikkea kertomukset, lyhytnovellit, kallistuvat kohti lyyristä proosaa.

Tämä ei oikeastaan ole mikään uusi ilmiö vaan on ollut olemassa lyriikkatarjonnassa jo jonkin aikaa, mutta se voidaan silti panna merkille normeja rikkovana tekijänä suhteessa perinteisesti laadittuun runouteen.

Digilyriikkaahan on ollut olemassa jo jonkin aikaa ja se on myös toiminut genrejä rikkovana sekä tekstillisessä että visuaalisessa muotoilussaan.

Rajojen ylitystä

Onkin siis kiinnostava ilmiö, että varsinkin pienemmät – mutta myös isot ja vakiintuneet – kustantamot ovat alkaneet julkaista kirjoja, joissa ei välitetä lainkaan niin kutsutuista konventionaalisista painomenetelmistä, taitosta ja typografiasta. Muoto, rakenne ja tekstisisältö hajoavat. Sanat levittyvät kuin valtava, loputon tekstimassa, tai sitten tekstin annetaan täyttää sivut ylhäältä alas erittäin tiheinä riveinä, monesti ilman perinteistä kappalejakoa. Lisäksi käytetään minifonttia, mikä tekee tekstistä vielä tiheämpää ja kirjainmuodosta pienempää.

Riippumatta siitä, pitääkö tällaisesta postpostmodernistisesta otteesta vai onko sitä mieltä, että tällaisen tekstin sisäistäminen on ikävää ja hankalaa, ilmiö on erityinen juuri anarkistisessa muotokapinassaan. Sitä tarkastellessaan voi myös lakata välittämästä konventionaalisesta jaosta ”hyvään” tai ”huonoon” kirjallisuuteen, ja altistua vaikka vain huvin vuoksi näissä kirjoissa olevalle dekonstruktiolle. Tällainen sisältö- ja muotoanarkismi, perinteitä vastaan kapinoiminen, vaihtoehtoinen protestikirjallisuus voi olla hurja haaste lukijalle.

Muotokokeiluja

Hauskoja ja omalaatuisia taittoja on esimerkiksi Tony Laineen runokokoelmassa Vulgaari parveketervehdys, Raija Paanasen runokokoelmassa ANKH, jonka runot luetaan poikittain, Heikki Lahnaojan esikoisteoksessa Yöllä puut, joka sisältää 137 tekstikatkelmaa, ja Pirjo Suvilehdon runokirjassa Morfeuksen koira, jonka humoristisen kuvituksen on tehnyt Reijo Kärkkäinen.

Tony Laineen kokeellinen, avantgardistinen ja nonsense-henkinen ilmaisu näyttää proosaelementtejä sisältävässä Vulgaarissa parveketervehdyksessä esimerkiksi tältä: ”Plään/joten kuten ukulele/nuku, nuku Gutenberg/rosen elektro.” Tai tältä: ”NON-ONKALO/ ~  -O” ja niin edelleen jatkuvana virtana, välimerkkejä varioiden.

Metha Skog lähestyy proosarunoutta kokoelmassa Sov fortare (Nuku vain), Ralf Andtbackan runokokoelma Fält (Kenttä) sisältää puolestaan graafisia elementtejä. Robin Valtiala dekonstruoi haikun taitavasti lyyrisessä teoksessaan Barnvagn i överhastighet (Lastenvaunut ylinopeudella).

Proosankin puolelta löytyy vastaavia postmoderneja, metafiktiivisiä ja avantgardistisesti taitettuja teoksia.

Proosankin puolelta löytyy vastaavia postmoderneja, metafiktiivisiä ja avantgardistisesti taitettuja teoksia. Muiden muassa Ville-Juhani Sutinen päätyy tähän kategoriaan vuolastekstisellä proosateoksellaan Torni, jossa on 436 hyvin tiivistä sivua – välillä vailla kappalejakoa. Samoin kuin Mika Rättö muunnelmaisella, kokeellisella, täysin absurdilla, kielellisesti luovalla novellikokoelmallaan Mysterius Viisikulma – avain, ja osin myös Toni Harju proosarunoutta lähestyvillä kertomuksillaan kokoelmassa Köyhän Kamasutra. Kun tarkastelee kategoriaa rajoja ylittävä kirjallisuus, lyriikka tuntuu, kuten aiemmin jo todettua, muuttuvan proosarunoudeksi, kun taas proosa, ennen kaikkea novellistiikka, lähestyy lyyristä proosaa.

Myös Tero Hannulan proosarunoutta lähestyvässä teoksessa Ihminen voi olla on erityinen typografia. Kirjassa esimerkiksi toistellaan yhtä sanaa useiden sivujen ajan ja manipuloidaan siten tehokkaasti lukijan tietoisuutta. Sana on ”kauan”, joka paikoin levittyy kokonaiselle aukeamalle, paikoin se esiintyy puolitoista sivua ennen aukeamaa ja reilut puoli sivua aukeaman jälkeen: ”kauan kauan kauan kauan, kauan” ja niin edelleen. Yhdellä sivulla ”kauan” on lisäksi painettu hieman suuremmalla fontilla, ja myös sanoista muodostunut neliö on painettu vaaleammin. Joissakin tämän kategorian kirjoissa on myös tietoisen retrohenkisiä, tietoisen ironisia ja metatekstillisiä elementtejä.

Lasken Mikko Rimmisen viimeisimmän proosateoksen Hippa myös tähän genreen. Teoksessa on suvereenia, tietoista kielileikittelyä ja rakenne, joka rikkoo muotokonventioita.

Omaelämäkerrallista

Yhteiskuntakritiikki, arvotyhjiöön keskittyminen, makro- ja mikrotason tarkastelu, sosiaalinen ja psykologinen ulkopuolisuus samoin kuin autofiktio erilaisissa muodoissaan tai muulla tavoin omaelämäkerrallisuus ovat raivanneet tiensä suomalaiseen kirjallisuuteen, sekä suomen- että ruotsinkieliseen proosaan ja jossain määrin proosarunouteen.

Sami Rajakylän hieman erikoinen proosateos Pätkärunoilijat ja Harry Salmenniemen proosarunoteos Kivirivit kuuluvat myös kategoriaan rajat ylittävä kirjallisuus, mutta muistuttavat sisältötasoltaan hieman Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallista esikoista Kopparbergsvägen 20 (Kuparivuoritie 20) ja Kjell Lindbladin teosta 8.2.

Kaikki nämä kirjat käsittelevät tavalla tai toisella kirjailijuutta: miten selvitä kirjailijana, miten tulla kirjailijaksi, kirjailijaksi tulemisen kaipausta ja sitä, miten päästä köyhyysloukusta.

Vampyyreja ja muita eläimiä

Toinen erityispiirre perinteisemmän, paljolti ihmissuhteisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän proosatulvan keskellä on trendi, jossa vastaavia teemoja käsitellään ja laajennetaan eri genrejen kautta: goottilaisista romaaneista vampyyrikirjallisuuteen, fantasiasta scifiin, dystopioihin, antiutopioihin, apokalyptisiin tulevaisuudenkuviin.

Samalla nämä goottilaiset ja scifi- ja fantasiamaailmat voivat muodostua myös monitulkintaisiksi metaforiksi nykyajan eri yhteiskuntaongelmille, konflikteille ja katastrofiteoriolle. Tällaisesta kirjallisuudesta voi mainita esimerkkeinä Mia Franckin teoksen Martrådar (Maran langat), Hannele Mikaela Taivassalon Nälän ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen.

Franckin ja Taivassalon kirjoissa huomiota kiinnittää myös sukupuoli, kun kuvataan maraa ja vampyyria.

Ihmisten ja eläinten yhteiselo ja suhteet, analogiat ihmisten ja eläinten välillä ja eräänlaiset metamorfoosin muodot ovat läsnä Laura Gustafssonin Anomaliassa ja kahdessa absurdeja novelleja sisältävässä kokoelmassa: Juhani Karilan Gorillassa ja Janne Huilajan Hevosessa.

Tiina Lehikoisen runokokoelma Samaan aikaan toisaalla, joka kuuluu myös rajat ylittävän kirjallisuuden kategoriaan, sillä se on sekoitus proosarunoutta, lyhytproosaa ja tekstisivujen graafista variaatiota, lähestyy myös osin sekä goottilaista että animalistista kirjallisuutta.

Mitä tulee rinnastuksiin nykyaikaan, niitä on myös osassa historiallisia romaaneja, joita oli paljon viime vuoden tarjonnassa. Ehkäpä kirjailijat ovat halunneet tässäkin, ottamalla esiin menneisyyden ja jopa kuvaamalla todellisia, historiallisia henkilöitä, valaista nykyajan ja menneisyyden suhteita, tehdä rinnastuksia nykyajan maailman ongelmiin. Esimerkkeinä voi mainita Riikka Pelon palkitun romaanin Jokapäiväinen elämämme, Asko Sahlbergin Herodeksen ja Sanna Tahvanaisen Kuningattaren (Bär den som en krona).

Nykyhetki ja menneisyys

Proosa keskittyy enimmäkseen joko nykyhetken traumatisoivaan, sosiaalisesti ja psyykkisesti kadotettuun todellisuuteen, kuten Johanna Boholm laaja-alaisessa esikoisteoksessaan, kertomuskokoelmassa Bygdebok (Seutukirja), tai hakeutuu taaksepäin, menneisyyteen, joko talvi- ja jatkosodan aikoihin, vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin tai vielä kauemmas muun maailman historiaan, jopa antiikin aikoihin saakka.

Anu Juvonen kuvaa 1980-luvun lähiöelämän pahoinvointia teoksessaan Lähiöoksennus, kun taas esimerkiksi Tomas Janssonin esikoisromaani Batman bor inte här längre (Batman ei asu enää täällä) käsittelee hankalaa kasvun aikaa.

Jenni Linturin Malmi 1917 lähestyy sisällissodan luokkavihaa kuvaamalla suomenkielisen työväenluokan ja ruotsinkielisen porvarisluokan yhteentörmäystä. Tapio Koivukarin Käpykaartilaiset nostaa esiin jatkosodan harvemmin muistetut ihmiset, sotilaat jotka pakenivat ja piiloutuivat metsään ollessaan kotilomalla.

Lähihistoria ja sukulaissuhteet tulevat esiin Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunoteoksessa Seitsemän enoa, ja sukupolvenvaihdosta käsitellään Malin Kivelän teoksessa Muualla (Annanstans). Johanna Holmström tuo valoon vierauden, kulttuurien törmäyksen, etnisyyden, toiseuden ja erilaisuuden kirjassaan Itämaa (Asfaltsänglar).

Kantaaottavia esseitä

Esseistiikka voi ylpeillä Leif Salménin poliittisesti hyvin kriittisellä kokoelmalla Maanalainen moskeija (Den underjordiska moskén) ja Anu Silfverbergin aavistuksen absurdilla, ironisella Äitikortilla, joka käsittelee äitiyden tuskia ja synnytykseen, äitiyteen ja sukupuoleen liittyviä kliseitä.

Voidaan siis sanoa, että kirjallisuus on sekä menossa kokeellisempaan suuntaan että pitää kiinni vanhoista muodoista. Tai sitten kirjallisuus liikkuu tietoisen ambivalentisti, ironisesti ja kategorisoimatta muoto-, tyyli- ja sisältöetsintöjen kentällä, jossa kaikki on mahdollista.

Elisabeth Nordgren
Kirjoittaja on kriitikko, Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja ja vuoden 2013 Runeberg-palkinnon valintaraadin jäsen.