Vuosi päätoimittajana muutti elämän.
Ei se ole liioittelua. Muutos se on pienikin muutos. Elämä nytkähtää uudelle ladulle, ja asiat näyttävät toisilta kuin ennen.

Tein Tuli&Savu -runouslehteä vuoden verran. Sain huomata, että Suomessa on valtava määrä runon aluskasvillisuutta. Se kuhisee omaa elämäänsä, ja sen joukosta jotkut varret kasvavat näkyville, tasolle, jota voidaan jo nostaa Kiiltomadossa esille. Se on vähälevikkistä kotimaista kirjallisuutta, runoutta.

Doping-juttujen välissä on viime aikoina keskusteltu myös kirjallisuuslehdistä. Vietin viikonloppua Turussa, luin Turun sanomista Tuomo Karhun jutun kotimaisista alan lehdistä. Parnasso, Nuori Voima, Kulttuurivihkot, Taite, Tuli&Savu, Kirjo, Lumooja… “Kirjallisuusinstituution kannalta yksi suuri lehti olisi epäilemättä hyödyllinen“, Karhu kirjoittaa. “On kuitenkin vaikea kuvitella, millainen se tässä viipaletodellisuudessa voisi olla.“

Uusimmassa, kiinnostavassa Kirjo-lehdessä on Väinö Kirstinän muistokirjoitus Erno Paasilinnalle. Kirstinä kertoo tutustuneensa Paasilinnaan 50-luvulla Nuoren Voiman liitossa, jossa kokoontui eri taiteenalojen ihmisiä. Liitossa liikkui teatterintekijöitä, kuvataiteilijoita, valokuvaajia, kirjallisuusihmisiä. Se ei ollut samalla tavalla vain kirjallinen järjestö kuin nykyisin.

Tällaista yleistä taidejärjestöä tai porukkaa ei enää ole. Tuskin se olisi mahdollinenkaan – nykyään edes eri kirjallisuusympyröissä liikkuvat eivät aina tunne toisiaan. Pohjoismaisten runouslehtien verkosto on perusteilla, mutta kotimaisten kirjallisuuslehtien välistä yhteistyötä ei juuri ole satunnaista kaverisynergiaa lukuun ottamatta. Karhu ehdottaakin, että Parnasso-adressia voisi seurata laajojen piirien ideariihi, jossa koetettaisiin jäsentää yhä viipaleisemmaksi muuttuvaa kirjallista kenttää.

Olisiko yksi suuri kirjallisuuslehti mahdollinen? Varmaa on, että jos nyt olemassa olevien kirjallisuuslehtien ympärillä puuhaavat ihmiset yhdistäisivät voimansa, saataisiin paljon aikaan. Eri asia on, onko siihen halua. Olisiko se edes kiinnostavaa? Moniäänisyys tuottaa terveellisiä riitasointuja. Keskusteluakin voi toivoa, kun on enemmän kuin yksi puhuja.

Nyt ilmestyvät lehdet ovat eri-ilmeisiä. On yhteiskunnallisesti painottunut Kulttuurivihkot, hiljaisen kirjallisuuden äänenkannattaja Taite, perinteinen Parnasso. Mainittakoon myös scifi-, fantasia- ja dekkariharrastajien lehdet: Portti, Tähtivaeltaja, Kosmoskynä, Legolas, Ruumiin Kulttuuri…

Talkoopohjalta tehtävissä pienlehdissä on selviö, että tekijät vaihtuvat usein. Harva jaksaa muitten töitten ohella luotsata lehteä vuositolkulla. Lehden ilme muuttuu, kun päätoimittaja vaihtuu – se on toisaalta raikastavaa, toisaalta tiuha muutos voi tehdä lehdestä kasvottoman. Kun tekijät eivät vaihdu koko ajan, lehti saa vakiinnutetuksi tyylinsä ja linjansa. Parnassosta ja nyttemmin jo Nuoresta Voimastakin lukija tietää mitä odottaa, hyvässä ja pahassa.

Kirjallisuuslehtien kenttä on tainnut siis hajaantua pysyvästi. Parnasso on yli kolmellatuhannella tilaajallaan yhä levikiltään Suomen suurin kirjallisuuslehti. Ainoa se ei ole, eikä tule olemaankaan. Vaikka pienlehdet tavallaan kilpailevat ja pyrkivät jokainen nostamaan itseään esille, ne voisivat myös uskaltautua keskustelemaan enemmän keskenään. Nyt näkee aniharvoin, että edes viitattaisiin toisen kirjallisuuslehden juttuihin saati että heräisi laajempaa yhteistä keskustelua. Välillä tuntuu siltä, että lehtiä tehdään oman piirin pienessä kuplassa.

Totta kai kirjallisuuslehdilläkin kannattaa olla suuria toiveita ja suunnitelmia. Keskustelevuuteen on hyvä pyrkiä.Yhteisiä tapahtumiakin voisi lehtien ympärillä järjestää Meteorin Meteli-klubien tapaan. On silti vaikea toivoa kovin suuria, kun tietää, mitä on pienen lehden arki. Lehteä tehdään vähällä rahalla, talkoovoimin, usein kiireessä. Oikoluku jää pikkutunneille ja tehdään silmät ristissä, kun seuraavana päivänä pitää saada lehti painoon, sähköpostiliitteet temppuilevat, kirjoittajat ruinaavat kuolonviivan lykkäämistä. Päätoimittaja ilahtuu jokaisesta uudesta tilaajasta niin paljon, että päivän hyvää työtä miettivälle on helppo ehdottaa: tilaa pienlehti!

Lehteen, joka ei maksa kirjoituspalkkioita, ei aina myöskään saa sen tasoisia juttuja kuin toivoisi. Totta kai kirjoittaja lykkää juttunsa viereiseen lehteen, jos sieltä edes muutama kymppi irtoaa. Silti Tulta&Savua tehdessä yllätyin positiivisesti siitä, kuinka paljon hyviä kirjoittajia ja varsinkin arvostelijoita riitti; kulttuurityöntekijöitä, jotka useimmiten senttailevat juttuja moniin lehtiin.

Päätoimittajavuoden jälkeen katselen pienlehtien kirjavaa joukkoa Akateemisen lehtihyllyssä toisella tavalla kuin ennen. Eläkää vain ja porskuttakaa: on hyvä, että ääntä ja rosoa riittää. Sivujen sisään kätkeytyy valtava määrä työtunteja, intoa ja sanomisen halua. Työtä, jota ei tehdä rahasta, vaan ihan jostain muusta syystä.