Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puhetta pohjoisen köyhyydestä ja ulottuvuudesta

Jorma Etto, kirjailija, 6.10.2004

"Riistoa harjoittava yhteiskunta kokee häiriönä sairaat, vanhukset, syrjäseuduilla asuvat. Se mikä riistoa harjoittavassa yhteiskunnassa kulkee yhteiskunnan kokonaissuunnittelun nimissä, tarkoittaa järjestelmällisempää ja suunnitellumpaa riistämistä. Kun puhutaan aluesuunnittelusta, se merkitsee riiston järjestämistä alueittain siten, että paikallisten asiantuntijoiden apua käytetään hyväksi entistä tehokkaammin."

Kun kuulin muutama vuosi sitten silloisen pääministerin Paavo Lipposen määrittelevän Euroopan unionin pohjoista ulottuvuutta, minua kylmäsi. Ulottuvuus kahmaisi suureen kouraansa kaikki Itämeren rantavaltiot, Pietarin ja Leningradin alueen, Suomen ja Skandinavian, Murmanskin alueen, Barentsin meren, Huippuvuoret ja Jäämeren alueen. Kylmäsi siksi, että kuten on tapana muistella, kovin surkeita seuraamuksia oli 60 vuotta sitten edellisen vallankahmaisijan liikkeistä pohjoisessa. Timo K. Mukka, jonka silloin piti mennä syntymäänkin Ruotsin puolelle, kirjoitti pamfletissa Puhetta pohjoisen köyhyydestä(Kassiopeia 1971):

Euroopalle ulottuvuus pohjoiseen merkinnee laajan alueen luonnonvarojen tehokkaampaa ottamista käyttöön. Euroopan yhteiseksi hyväksi. Rauhanomaisesti toteutettunakin se tietäisi alueen ihmisten omien toiveitten ja tarpeiden kuulematta jättämistä, päättämistä tavalla, josta Reino Rinne kirjoitti Ultimassa (Pohjoiset Kirjailijat 1962) näin: ”Etelä saa kyllä pohjoisesta kaiken mitä haluaa ja milloin tahtoo: määräys vain ja se pannaan täytäntöön.
Pohjoisen on kirjoitettava anomus, jonka hylkääminen on paljon helpompaa kuin hyväksyminen. Ennen kaikkea näin on laita pohjoisen kulttuurityön tekijän kohdalla.”

Kulttuurin kehityshistoriaa

Puhutaan globalisaatiosta ja sen tulevaisuudesta, ollaan varmoja sen jatkumisesta, vahinkoja vain pyritään korjailemaan. Pohjoisen Kalotin historia olisi hyvä esimerkki globalisaatiosta yhdellä pienehköllä alueella. Sen autioita erämaita, sen maanalaisia aarteita, sen vesien elämää ovat halukkaasti aina olleet tavoittelemassa yli paikallisten ihmisten elämäntarpeitten suuremmat tahot: Moni pieni ihminen on saanut huomata sukupolvesta toiseen jatkuneen kotomaan kamaran omaksi kokemisen olleen väärinkäsitystä. Maa kuuluukin jollekin valtiolle, joka on jossain etelässä, oudolle, tuntemattomalle verottajalle. Näin on ollut pohjoisessa, näin on oleva.

Valtiot ovat vetäneet vuosisatojen kuluessa pohjoiseen rajojaan milloin mitenkin, aina ketään alkuperäistä asukasta kuulematta, virkamiesten ja geodeettien toimittamana. Valtiollisten rajojen lisäksi on kehitelty muitakin rajoja, saneltuja ratkaisuja milloin minkin hallintotarpeen vuoksi.

Timo K. Mukka mainitussa kirjoituksessaan kuvasi näin: ”Riistoa tapahtuu ristikkäin, peräkkäin, päällekkäin ihan kuin yhdyntäasento-oppaissa, yhtä vaivaa verojohtaja liikevaihtoveroineen, yhtä työnantaja lopputilin kanssa, yhtä työttömyys, yhtä koulutuksen puute. Kaikella riistolla on yksi kohde, ihmisen luova tuottava työ.”

Niin sanotusti kantapään kautta pohjoisessa on opittu, mitä merkitsevät sellaiset sanat kuin valtio, kirkko, verotus, armeija, sota – niin ja rauha. Samat sanat myös ruotsiksi, norjaksi, saameksi, kaikilla ”meän kielillä”. On saatu oppia laidasta laitaan, mitä on globalisaatio, tunnetaan sen historia.

Säilyykö kulttuuri?

Lappi, Suomen pohjoisuus, on kulttuuriltaankin aina ollut monimuotoinen. Siellä on Tornionlaakson vahvaa valtionrajan inspiroivasti halkaisemaa elämäntapaa tekijöineen ja kuvaajineen, Bengt Pohjasen meän kielen, Mikael Niemen Vittula-menestyksen ja vaikkapa vielä Gunnar Kierin ruotsiksi elävöittämää kirjallista lennokkuutta. On erilähtöistä saamelaista perintöä ja nykytaitoa. On itäisen rajan läheisyyden ja sen karummin rajoittavaa yhteisyyttä ystäviin ja sukulaisiin, runonlaulantaa ja itäistä pituutta, on peräpohjalaista Kemijokivarren ja -suun maanviljelyskulttuuria siihen liittyvine tapoineen. Tällä kulttuurilla on monta kieltä, sillä on kielten ja muitten rajojen yli käyvää yhteistyön voimaa ja ymmärrystä, vanhaa viisautta ja kovien kokemusten kasvattamaa paikallisoppia.

Tällainen kulttuuri ei sellaisenaan ole säilyvää. Sen yksi ominaisuus onkin sitkeä muuntumiskyky kulloistenkin vallanpitäjien suunnitelmien ja tarpeitten mukaan. Avointa vallankumousta ei haluta, koska siitä ei hyvä seuraa. Kumartelematta kunnolla mihinkään suuntaan taivutaan sen verran, että elämä jatkuu, oman arvon tunne säilyy, juuri ja juuri, mutta säilyy kumminkin.

Lainaan vielä Timo K. Mukkaa, tuota liian varhain poispantua näkijää: ”Kulttuuri on Suomessa ja Suomen Lapissa kuin keuhkotauti: valtio, kunnat ja seurakunnat pyrkivät hävittämään sen. Jos keuhkotauti loppuu ensiksi, vapautuu parantolapaikkoja taiteilijoille, jos kulttuuri loppuu ensiksi, parantolapaikkoja ei tarvita.”

Omatoimisuus alullaan

Kulttuurin alallakin havaittiin pohjoisessa jo kauan sitten hyväksi toimia yhdessä yli kaikkien rajoittavien esteiden. Ihmiset kokoontuivat milloin minäkin kalenteripäivänä milläkin alueella tapaamaan, vaihtamaan tietoja ja kokemuksia, oppimaan toisiltaan oikeita suoritustapoja. Se
perinne jatkuu yhä, ilman suuria avustuksiakin.

Eräillä kulttuurin aloilla etäisyydet kuitenkin ovat pohjoisessa niin pitkiä, että ilman rikkaampien apua tapaamiset eivät helposti järjesty. Kulttuurityön tekijöiden matkat Pohjoiskalotilla ovat satojen kilometrien mittaisia, niitä eivät lyhennä sen paremmin puhelimet kuin internetit. Kirjastot, tieteen harjoittajat, kirjailijat, musiikkiväki, taiteilijat ja muut kulttuurityöläiset tapaavat Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä nyt jo säännöllisesti, kun on alun omatoimisesta köyhän sitkeästä yrittämisestä päästy yli. Voi uskoa siihen, että kulttuuri säilyy.

Minua ilahdutti suuresti lukea Hufvudstadsbladetista 20. syyskuuta Elisabeth Nordgrenin selostusta Tromssan kokouksesta, jossa PEN:in kanssa yhdessä oli järjestetty Ordkalotten-kongressi: ”Minoritetsspråk och litteratur i fokus”. Ei siitä ole mitään kertonut Helsingin Sanomat, ei edes Lapin Kansa. Kokouksen pohjoinen ulottuvuus näytti olevan nykyajattelun mukaisesti laaja. Suomesta oli mukana Pirjo Hassinen ja Ralf Andtbacka. Minun tuttujani vain Rauni Magga Lukkari ja Bente Imerslund. (Varmaan siellä muitakin pohjoisia ihmisiä oli ollut!). Siellä oli esitelty myös ensimmäinen kveeninkielinen romaani, Alf Börsskogin Elämän jatko. Sen tahtoisin nähdä ja lukea, kveenin kieli on jäänyt valtiollistetun meän kielen varjoon, tuo yksi suomalaisen kantakielen nykyhaara siinä missä karjalan kielikin. Ovatko ne kieliä vai murteita, on akateemista turhanjauhantaa. Kieli elää, siis kulttuurikin.

Kirjallisuuden tärkeys

Kulttuurin säilyttämisessä ja sovittamisessa omaan aikaansa on kirjallisuudella keskeinen tehtävä. Kirjoittajia aina on, kustantajia vähemmän. Pohjoisessa oma- ja pienkustannustoiminta on muodostunut jo perinteiseksi ilmiöksi. Kirjallisuushistorioitsijat ovat sitä pahasti
aliarvioineet oivaltamatta sen syvää voimaa identiteetin säilyttämisessä ja jatkumon hahmottamisessa. Pohjoiset Kirjailijat aikanaan aloitti ja tuki, sittemmin läänin taidetoimikunnan ohella paikallisia kirjoittajia julkaisu- ja levitysongelmissa. Lapin kirjallisuusseura nykyään jatkaa tätä arvokasta työtä. Pohjoiseen ei ole syntynyt toiveista huolimatta yhtään kaunokirjallisuuden vakavaa ja pitkäjänteisesti toimivaa kustantajaa, jonka kustannustoimittajat inspiroituisivat tarjonnasta, kehittäisivät ja kasvattaisivat kirjallisuuden julkaisutoimintaa kaikilla Kalotin kielillä. Se olisi kannattavaakin, siihen ehkä löytyisi myös Euroopan unionin rahoitusta.

Vilkaisin jokin vuosi sitten Kiiltomadon tarpeiksi tekemääni kartoitustyötä, pohjoisten kustantajien luetteloa. Sen nimeksi panin haastavasti ”Kuulkaa korpien kuiskintaa…” Monet silloisista ovat lopettaneet, uusia on jonkin verran tullut. Tieteellisen kirjallisuuden julkaisijoita on paremminkin, mutta kaunokirjallisuus saa tyytyä vähään apuun.

Ehkäpä päätän tämän pohjoisen köyhyyden ja ulottuvuuden puheeni samaan lauseeseen jolla oman kirjoitelmani lopetin tuossa 1971 ilmestyneessä pamfletissa Puhetta pohjoisen köyhyydestä. Olkoon se tarkoitettu viestiksi myös sivullisille, mutta ennen kaikkea niille, jotka pohjoisessa itse joutuvat kokemaan kaiken:

”Älkää antako toisten päättää puolestanne, kaikkein vähiten silloin, kun on kysymys teidän viihtyvyydestänne ja teidän tarpeestanne saada lisää tietoa siitä, miten teitä hallitaan, miksi teitä hallitaan ja kuka teitä hallitsee.”

Jorma Etto, kirjailija