Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hiljainen omatunto

Joonas Säntti, 31.12.2018
Rachel Cusk: Ääriviivat 207 s., S&S 2018 Kääntäjä(t): Kaisa Kattelus

Keskusteluiden varaan rakennetut romaanit ovat usein melko abstrakteja teoksia, jossa sanavalmiit henget käyvät oppineita väittelyitä. Kirjallisuuden historiassa dialogille perustuva kerronta on aina säilyttänyt arvostuksensa juonivetoisempien romaanien rinnalla. Kun miettii niinkin erilaisia kirjailijoita kuin Denis Diderot, Fjodor Dostojevski, Nathalie Sarraute tai Iris Murdoch, voi huomata keskusteluromaanien olevan samalla filosofisia romaaneja, joissa erilaiset maailmankatsomukset ajautuvat konfliktiin.

Lukija saa usein tietää enemmän kaikkien muiden kuin päähenkilön tunteista ja ajatuksista.

Myös Rachel Cusk käsittelee romaanitrilogiassaan suuria peruskysymyksiä ja toisen ymmärtämisen ehtoja. Cusk on kuitenkin päätynyt hyvin erilaiseen ratkaisuun luodessaan vähäpuheisen henkilökertojan, joka ottaa yleensä hiljaisen yleisön roolin. Tämä valinta säilyy melko johdonmukaisesti nyt suomennetusta Ääriviivoista (Outline, 2014) tänä kesänä ilmestyneeseen päätösosaan Kudos. Varsinaisen dialogin sijaan puheesta vastaavat yleensä toiset hahmot, jotka uskoutuvat kertojalle omista elämänvaiheistaan, haluistaan ja peloistaan. Niinpä lukija saa usein tietää enemmän kaikkien muiden kuin päähenkilön tunteista ja ajatuksista, vaikka merkittävä osa toisten puheesta välittyy kertojan tiivistäminä, ilman lainausmerkkejä. Kertojahahmon persoonallisuus ja elämäntilanne hahmottuu vähitellen hänen havainnoistaan ja lyhyistä kommenteistaan. Kerrontaratkaisu on oivaltava ja tehokas.

Protagonistin nimi vilahtaa kirjasarjassa harvakseltaan, yleensä nopeasti dialogissa: Faye. Nimikin on eteerisen ja hauraan kuuloinen, kuin jonkinlainen kangastus. Keskustelukumppaneihinsa verrattuna Faye vaikuttaa suorastaan tahdottomalta ja hänen toimintaansa ei tunnu ohjaavan muu kuin sattumalle altistuminen. Hiljaisuuden ja passiivisuuden taustalla on kuitenkin äärimmäisen määrätietoinen ja vaativa ratkaisu. Kertoja on aloittamassa uutta elämänvaihetta erottuaan miehestään, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta. ”En enää halunnut vakuutella kenellekään mitään” (18), hän kertoo lentokoneen vierustoverille, ja myöhemmin seuraa vielä suorempaa puhetta: ”Ne asiat joita halusin, sanoin, ja ne jotka ilmeisesti voisin saada olivat kaukana toisistaan, ja ennen kuin olin lopullisesti sopeutunut tähän tosiasiaan, olin päättänyt olla haluamatta mitään.” (143.)

Uskotun roolissaan Faye ei yleensä myötäile, vaan saattaa myös kyseenalaistaa toisten puheiden todenmukaisuutta ja osoittaa arvioissaan yllättävää suoruutta, joka hämmentää ja houkuttelee puhekumppaneita – ainakin niitä, jotka osaavat tai malttavat odottaa toiselta jotain sanottavaa. Ihmisen loputon luovuus itsepetoksen taidossa, omien ratkaisujen kaunistelu ja identiteettikertomusten rakentaminen kohoavat kirjan keskeisiksi teemoiksi.

Cuskin valitsema keskustelumuoto tuottaa alussa pienen uskottavuusongelman, koska jokainen Fayen kohtaama henkilö kykenee tuottamaan äärimmäisen tarkkaa analyysiä omasta elämästään ja persoonastaan. Kaikista tuntuu avautuvan jo ensi tapaamisella näyttämöhahmon puheliaisuus ja bergmanilainen sielun ryöppäämisen taito. Jos tosielämässä kohtaisin jatkuvasti tällaisia keskusteluja, käyttäisin vähemmän aikaa kirjojen parissa. Itse en kokenut tätä taiteellisena puutteena, koska uskottavaksi kirjoitettu dialogi on usein mitäänsanomatonta ja itseisarvoinen realismi banaalia. Cuskin romaanin henkilöillä on kiinnostavaa sanottavaa, ja sehän ei ole nykyproosan parissa itsestään selvää. Lisäksi romaani toimii hienosti kokonaisuutena, jossa kymmenen luvun sisältämät keskustelut hienovaraisesti heijastelevat toisiaan.

Risteilevät teemat

Cuskin romaani on mielestäni niitä, joista nauttii enemmän toisella lukukerralla, kun osaa jo irrottautua kausaliteetista ja kertojahahmon taustoihin liittyvän mysteerin kysymisestä. Silloin alkaa paremmin havaitsemaan, kuinka dialogeissa soitellaan jatkuvasti sivuteemoja, jotka liittyvät esimerkiksi muistin epäluotettavuuteen, henkilöiden juurettomuuteen/kodittomuuteen ja ihmissuhteiden hahmottamiseen tarinan muodossa. Useat eri henkilöt vertaavat elämäntarinoidensa ääriviivoja kirjojen juoniin ja pohtivat tutuista kuvioista pakenemisen vaikeutta. Fayen itse valittu passiivisuus saattaa olla yritys paeta juuri tällaisia kertomuksen vaaroja: hän kieltäytyy toivomasta, odottamasta ja haluamasta voidakseen todella nähdä. Ratkaisun asettaminen lukijan kriittisesti pohdittavaksi on osa teoksen ideaa.

Joskus Cusk tekee näitä ristiviitteitä suoremmin toistuvina tilanteina tai sanoina. Uidessaan meressä Faye tarkastelee veneen kannella lomailevan vieraan perheen toimia ja huomioi miten täysin he tuntuvat elävän ”omassa hetkessään” (65), hänen tavoittamattomissaan. Tämän kuvan lienee tarkoitus palata lukijan mieleen, kun toinen henkilöhahmo vertaa avioliittoaan tosimaailmasta eristyneiden harhanäkyihin, ”niin kuin laivan kannelta tähystetään ohi lipuvaa rannikkoa” (101).

Ehkä Cusk kuvaa hajoavien ihmissuhteiden ohella myös maanosan kulttuurista hajoamista, eurooppalaisen unelman katoamista.

Ääriviivat sijoittuu Ateenaan, mikä tuntuu symbolisesti ladatulta valinnalta. Ehkä Cusk kuvaa hajoavien ihmissuhteiden ohella myös maanosan kulttuurista hajoamista, eurooppalaisen unelman katoamista. Kirjan Ateena väreilee keskipäivän kuumassa auringossa, mutta yleistunnelma on varsin synkkä. Kreikka on monella tapaa raunioiden täyttämä maa, joka ”tekee hitaasti ja tuskallisesti kuolemaa” (86), kuten Panionis, kirjailijoihin ja kulttuuripiireihin pettynyt kustantaja tiivistää. Pettymyksiä, eroja ja loppuja mahtuu lyhyeen romaaniin todella paljon. Panionisin kuvausta oman avioeronsa jälkeisestä matkasta on vaikea olla lukematta allegoriana jostain laajemmasta. Katkelma välittää hyvin kirjailijan tavan ujuttaa allegorisia merkityksiä realistisesti ja konkreettisesti kuvattuun ympäristöön. Perheen lomahotelli oli nimittäin

”…kammottava loukko nuhjuisessa tuulen tuivertamassa kaupungissa, missä kohosi keskeneräisenä ja hylättynä valtava kerrostalotyömaa, niin että kaikkialla oli valtavia hiekka- ja sementtikasoja ja kevyttiilipinoja sekä isoja työkoneita, jotka oli kaikesta päätellen jätetty niille sijoilleen kesken työn, kaivureita joiden kohotetussa kauhassa oli hiekkaa, trukkeja joiden haarukassa oli vielä kuormalava, kaikki jähmettyneinä aloilleen kuin lietteeseen hukkuneet esihistorialliset hirviöt, kun taas itse rakennus, abortoitu alkio, kohosi kuin hullu houre vielä tuoreessa öljysoraympyrässä ja tuijotti lasittomin ikkunoin merelle.” (99.)

Samanlaisia kuvauksia ympäristön vieraudesta ja rappiosta on ripoteltu toisten hahmojen puheisiin. Fayekin toteaa naapurinsa vanhan luomisen selän olevan kuin ”vieras maa, johon olin eksynyt – tai en eksynyt vaan karkotettu” (61). Mitähän siis pitäisi ajatella siitä, että kertojan opettamassa kreikkalaisten kirjoittajien ryhmässä pääsevät lopuksi ääneen kreikkalaisnaiset nimeltä Cassandra ja Penelope?

Kun miettii vielä kolmen teoksen välisiä suhteita, teoskokonaisuus on sekä ihailtavan pitkälle mietitty että hämmentävän juohevasti kulkeva. En kertaakaan saanut vaikutelmaa, että kirjailija rakentaisi kulttuuriviitteitä korostaakseen oppineisuuttaan tai nokkeluuttaan.

Puolitotuuksia ja lokeroita

Kuulijan roolissaan Faye ei ole erityisen empaattinen, vaan hänen havaintonsa ovat usein kylmiä ja tarkkoja. Miten paljon tämä selittyy hänen elämäntilanteellaan ja missä määrin se on osa henkilön luonnetta, jää lukijan tulkittavaksi. On jännittävä seurata, miten muut hahmot reagoivat Fayen rohkeaan ja hieman absurdiin passiivisuuteen, ja miten he päätyvät paljastamaan yhä enemmän omia salaisuuksiaan.

Ääriviivojen mieshahmot näyttäytyvät usein itseään ymmärtämättöminä saalistajina, jotka pakoa ja vaihtelua etsiessään löytävät lähinnä keinoja selittää omaa käytöstään parhain päin. Toisaalta myös naisten pyrkimykset ovat usein samaan tapaan puhujien omien pakkomielteiden ja ennakkoluulojen sotkemia. Lukijoita aliarvioiviin ja poliittisesti osoitteleviin vastakohta-asetelmiin Cusk ei sorru, vaikka oletukset sukupuolieron kaiken kattavuudesta korostuvat henkilöiden dialogissa.

Kanadalais-englantilaisen Cuskin romaanisarja on helppolukuinen muttei helppo.

Outline-trilogian vastaanotto on ollut varsinkin englanninkielisissä julkaisuissa innostunut. Ennalta arvattavasti kirjailijan persoona ja trilogian mahdolliset omaelämäkerralliset yhteydet tuntuvat kiinnostavan kriitikoitakin, ja tässä tapauksessa myös kirjailijan aiemmin kirjoittamat muistelmat ohjailevat helposti niiden kysymiseen.

Outline-trilogiassa omaelämäkerrallisuus korostuu vain lukijalle, jolla on siitä ennakko-oletuksia. Arvelen, että kysymys Fayen ja Cuskin yhtäläisyyksistä kasvaa enemmän kirjailijan muistelmasarjan luomista odotuksista sekä tunnustuksellisen tyylin viime vuosina saamasta huomiosta. Trilogiaa on usein kuvattu myös autofiktioksi. Siitä on nyt kirjoitettu uutena kuningatarlajina suunnilleen kymmenen vuotta, ja samalla käsitteen merkitys tuntuu vain kasvavan.

Minulle kirjailijan älyllinen ja etäännyttävä epäsentimentaalisuus toi ensimmäiseksi mieleen J. M. Coetzeen, joka kuuluu myös filosofisen keskusteluromaanin uudistajiin. Aivan kuten eteläafrikkais-australialaisen nobelistin parhaat teokset, kanadalais-englantilaisen Cuskin romaanisarja on helppolukuinen muttei helppo. Voin myös ymmärtää miksi kirjasarjan arvioissa on nostettu vertauksia sellaisiin vielä suomentamista odottaviin nykykirjailijoihin kuin Sheila Heti tai Chris Kraus. Cuskin luoma kertojanääni on kuitenkin eri maata, klassisemmalla tavalla kyyninen ja kuiva.

Vaikka tämä teos ei mielestäni kuulu niihin, joita luetaan ensisijaisesti kerronnan ja kielen puolesta, Cuskin tyylikorva on tarkka. Jos adjektiivia proosallinen voi käyttää positiivisessa mielessä, se sopii hyvin tähän. Tyyli ei ole koskaan niin runsasta saati niin niukkaa, että siihen alkaisi kiinnittää erikseen huomiota, mutta tiivistykset ovat huolellisia. Vähäeleisesti rakennettu paikan tuntu kasvaa olennaiseksi osaksi tilannetta, muistuttaen siitä että merkittäviä asioita tapahtuu myös puheen ja reflektion ulkopuolella. Trilogian toinen, keväällä suomeksi julkaistava osa Transit (2015) on tunnelman luomisessa vielä parempi ja henkilöiden puhetyylikin saa vähitellen enemmän variaatioita. Erilaisten hahmojen kautta tekstiin tulee enemmän moniäänisyyttä. Samalla kirjailijan omalaatuinen huumori, josta tässä ensimmäisessä osassa saa vasta pieniä aavistuksia, pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ääriviivojen käännöstä voi kehua erittäin luontevaksi. Kaisa Katteluksen suomennoksen lukeminen oli lähes yhtä nautittavaa kuin alkutekstin.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto