Keskustelu käännöskritiikistä jatkuu. Liisa Enwald kertoo, miten Rilke on Suomessa otettu vastaan.

On ilahduttavaa, että klassikkokäännöksistä ilmestyy yhä seikkaperäisiä kritiikkejä, ja vielä ilahduttavampaa, että niistä viriää keskustelua. Aarne Toivonen arvioi Arja Meskin suomennoksen Rilken Duinon elegioista Kiiltomadossa 10.4., ja suomentaja vastasi siihen 13.6. Haluan Meskin kääntäjäkollegana tuoda tähän keskusteluun muutaman näkökohdan, lähinnä suomennosten tyylin ja kielen kannalta.

Kun samasta teoksesta ilmestyy kaksi käännöstä muutamien vuosikymmenten välein, uudemman kritiikki on ymmärrettävästi myös vertailua aikaisempaan. Olen itsekin sitä harrastanut tutkaillessani esimerkiksi laulukäännöksiä rinnakkain. Olisiko tuo tutkailu mahdollista ilman että olettaa uuden käännöksen olevan vain entisen korjailua; tätä Aarne Toivonen pani kommenteillaan miettimään. Kuten Arja Meski vastauksessaan perustellusti sanoo, päädytään samaa alkutekstiä käännettäessä väistämättä samantapaisiin ratkaisuihin. Siihen voi lisätä, että yhtä väistämättä uudempi käännös hakeutuu kohti oman aikansa kieli-ihannetta ja poetiikkaa. Pelkän vertailun nojalla kriitikon on kuitenkin vaikea, usein mahdoton, tietää, mistä mihin kääntäjän työprosessi on edennyt.

Käännösratkaisuja punnittiin sellaisella tarkkuudella, jota voisi sanoa jo saivarteluksi.

Ihanne tietysti olisi, että kääntäjä pyrkisi lähtemään aina puhtaalta pöydältä, edes vilkaisematta edeltäjänsä työtä. Silti hänen korvaansa on saattanut osua ja jopa iskostua jokin varhemman käännöksen kohta jo paljon ennen, kuin hän on itse työhön ryhtynyt. Tähän Meski viitannee perustellessaan, että antoi omassakin tulkinnassaan enkelien olla ”kauheita”. Tuonnempana vastineessaan hän toteaa, etteivät enkelit enää elegiasarjan edetessä ole pelkästään sellaisia, vaan ihmisen ja enkelin välillä voi vallita jatkumo. Jo kulttuuriperinnöksi kiteytynyt fraasi saattaa myös rajoittaa myöhempää tulkitsijaa, ellei tämä syvenny tarkasti alkutekstiin ja lähde liikkeelle siitä eikä kollegan työstä. Itse jouduin Neue Gedichte -kokoelman parissa kamppailuun kääntäessäni ”Das Karusell” -runossa kertautuvaa säettä ”Und dann und wann ein weisser Elephant”. Mieli takoi jo nuorena lukemaani Aale Tynnin ratkaisua ”Ja silloin tällöin norsu valkoinen”, mutta vältin ottamasta sitä omaani ja päädyin runoilemaan: ”Ja jälleen elefantti valkoinen” – onneksi tuolle eläimelle oli mittaan sopiva synonyymi. Ja kun kyse oli elefantista eikä enkelistä, ei tarvinnut varjella kulttuuriperintöä, johon Meski viittaa.

Aale Tynni julkaisi näkemyksensä karusellin norsusta samoin kuin Yhdeksännestä Duinon elegiasta valikoimassaan Tuhat laulujen vuotta 1974 eli samana vuonna kuin Meriluodon elegiakäännös ilmestyi, molemmat tulivat WSOY:ltä. Silti en muista Meriluoto-reseptiossa kertaakaan viitatun Tynnin ratkaisuihin, vaan lähtöoletus oli, ettei elegioista ollut muita käännöksiä. Kun samoihin aikoihin viimeistelin Rilke-aiheista lisensiaatintyötäni, kuulin kyllä käännöskokeiluista, joita muutamat muutkin olivat elegioista tehneet. Olivatko he tarjonneet niitä julkaistaviksi, en tiedä, mutta se tiedetään, että Meriluodon ”duinoillakin” oli julkaisemisessa pitkä viive. Rilken runoushan ei varsinkaan tuolloin ollut vielä meillä mikään hittituote, vaikka kustantajat ottivat myyntiriskejä paljon hanakammin kuin nyt.

Meriluoto-reseption arviointipohjana oli yhtä kaikki ainoastaan elegioiden Rilken alkuteksti, ja siinä riitti pohtimista. Käännösratkaisuja punnittiin sellaisella tarkkuudella, jota voisi sanoa jo saivarteluksi. Vaikka punninta olisi koskenut yhtä ainutta sanaa (Hammer – ’moukari’ vai ’vasara’), mikä teoksen kokonaisarviossa ei lopulta ole kovin olennaista, paneutumisen tarkkuus oli yksi osoitus siitä, millaisin palstamäärissäkin näkyvin kunnioituksin klassikkolyriikkaa kohdeltiin vielä 1970-luvun lehdistössä ja miten tekstin suomalais-asua ei otettu itsestäänselvyytenä, vaan ammattilaisen omana kirjoitustyönä, joka oli arvionsa ansainnut.

Sellainenkin puuskahdus korviini osui, että Meriluoto olisi ”raiskannut” Rilken.

Ensimmäisenä koko teoksen kattavana Rilke-käännöksenä Meriluodon Duinon elegiat havahdutti silkalla olemassaolollaankin niin entusiastit kuin epäilijät. Joku oli rohjennut puuttua ”pyhään” – tai sitten aivan käsittämättömään – runoilijaan, jota toki oli parasta lukea alkukielellä. Vai oliko? Moni hurrasi, että suomalainen lyyrikko oli nyt avannut meille portit tuon modernin klassikon luo, ja yhtä moni harmitteli, ettei tulos ollut täydellinen. Sellainenkin puuskahdus korviini osui, että Meriluoto olisi ”raiskannut” Rilken. Tässä vetoan vain Toivosen toteamukseen, että viimeistä sanaa ja lopullista tulkintaa Rilken säkeistä ei ole eikä tule. Ja lisään perään sanan onneksi. Runo elää, sen tulkinnat elävät, niiden runsaus on runolle siunaukseksi eivätkä kääntäjät ole kilpailijoita – kuten Toivonenkin asian näkee, siitä huolimatta, että hänen vertailussaan on kilpailuttava sävy. Kisan voittajaksi hän katsoo detaljitarkassa punninnassaan Meriluodon, vaikka tunnustaa myös Meskin ansioita monin paikoin.

Kiintoisa kysymys on, onko jo ”kanonisoituneen” tekstin uusi käännös pyhäinhäväistystä. Ja onko häpäisy riveillä tai rivien välissä noussut esiin esimerkiksi anglosaksisella alueella, jossa Meski mainitsee duinolaiselegioiden käännösversioita olevan jo noin 25. Toivosen mukaan meitä liittää Meriluodon ”duinoon” kollektiivinen tunneside, ja hänen käännöksensä on jopa kasvattanut useita sukupolvia Rilkeen. Aivan näin en itse oleta tapahtuneen. Tai jos kasvatusta on tapahtunut, se lienee tullut vähintään vuosikymmenen viiveellä, sillä 1970-luku osallistuvan runon ihanteineen ei ollut suotuisimpia aikoja eteerisenä kaunosieluna pidetyn lyyrikon metafyysisen runoelman luennalle. Itsekin kuulin kommentteja, että kaikenlaiseen hihhulointiin sinä tuhlaat tutkijanruutiasi, sillä Rilke, tuo ruhtinattarien linnoissa lorvehtinut, oli aikansa lapsi, jonka elämällä ja tuotannolla ei ole merkitystä myöhemmin. Nykyisin Rilken merkitys nähdään; silti tohdin olettaa, ettei häneen kiintyneitä ja häntä suomeksi lukevia edelleenkään ole kovin paljon, ja jossain määrin pitänee yhä paikkansa se, mitä minulle tokaisi eräs suuri kustantaja, kun kyselin Briefe an einen jungen Dichter -teoksen suomennuttamisesta: ”Joka on Rilkestä kiinnostunut, pystyy kyllä lukemaan häntä saksaksi.” Pystyi tai ei, tuohon aikaan meillä ei juuri ollut mahdollisuuttakaan muuhun lukemiseen.

”Joka on Rilkestä kiinnostunut, pystyy kyllä lukemaan häntä saksaksi.”

Pyhyyteen ja uskontoon vedetty analogia on kyllä perusteltua joiltain osin. Toivonen puhuu tästä ”enkelilähtöisestä” tekstistä kielellis-kulttuurisena saarekkeena, ”joka on sukupolvien ajan muistuttanut lähes uskontoa”. Myös uusista raamattukäännöksistä ja virsiuudistuksista on keskusteltu 1700-luvulta alkaen aina uuden ilmestyessä ja katsottu vanhan nousevan kielellisessä tehossaan uuden ohi. Kielimies E. A. Tunkelo kirjoittaa vuoden 1910 Virittäjässä siitä pyhityksestä ja kaikupohjasta, ”jonka miespolvien mittainen käyttö” antaa vanhalle kirkolliselle kielelle, jolla on ”juurensa ihmissydämen pohjalla, tunne-elämän tummissa syvänteissä”. Samoilla linjoilla ovat muutamat kirjailijat, jotka seurasivat ns. vanhan kirkkoraamatun kielen uudistustyötä joko sivusta tai käännöskomitean kielentarkastajina. Juhani Aho olisi mieluusti säilyttänyt raamattukielen ”vanhan rakkaan tuoksun” (Valvoja, 1906), ja lakonisuudestaan tunnettu Otto Manninen oli vielä konservatiivisemmilla linjoilla. Hän halusi palauttaa raamattukieleen monia laveita arkaismeja, jotka oli työn välivaiheissa jo ehditty kitkeä pois. Entäpä Eeva-Liisa Manner, kanonisoitu modernisti; hän sanelee erään vanhan runon antologian kritiikissä: ”- – mehu-mielellä suosittelen tätä vanhaa runon taitoa, siinä on hohtoa, tai – – ruusun karwaa ja caritzan willaa, ja leipä ja wina samas cupis – -.”

Mistä tuo winan ja leiwän maku sitten myös modernistin kielelle tulee? Epäilen, että paljolti siitä kielen voiman ja poljennon maukkaudesta, joka wanhaan proosatekstiinkin syntyy, kun sitä ei ole vielä alistettu silkoiseksi siivotun journalistikielen ihanteille. Toki wanhalla on vaaransa. Lakonisuuteen tottuneesta se voi tuntua vaikeatajuiselta ja arkaistisuudessaan koomiselta. Osuutensa uudemman torjumisessa on silläkin, että monelle meistä uutuus pelkän uutuuden vuoksi on kirosana. Tai sitten korvissamme soi se vanha, ja vain se, vieläpä ulkoa opituin sanoin. Muistammehan hälyn, joka syntyi, kun tutun ja ”pyhäksi” mieltyneen joululaulun teksti muuttui siirryttyään vuoden 1986 virsikirjaan Niilo Rauhalan uutena käännöksenä (”En etsi valtaa loistoa” vs. ”Ei valtaa, kultaa, loistoa”). Duinolaiselegioista käydyt keskustelut kalpenevat, kun ajattelee virsi- ja raamattudebattien vimmaa ja volyymia. Ja tuskin Meriluodon käännös on ehtinyt ulottaa juuriaan kansamme tunne-elämän ”tummiin syvänteisiin”. Silti analogia on oikeutettu.

Kirkollisen kielen arkaistinen ”outous” tai juhlavuus ei ole vain tyylipiirre, vaan osa kirjakielemme lyhyttä historiaa, jonka kehitys on varhaisvaiheissaan kulkenut yhtä jalkaa raamattu- ja virsikäännösten kanssa. Kirjakielen vakiinnuttuakin vanhan kirjasuomen kummallisuudet istuvat yhä ”pyhissä” teksteissä ja ovat kiteytyneet erityisen rituaalikielen osiksi. Lyriikkaamme jambiset mitat tulivat paljolti virsien kautta, ja germaanisista kielistä tehdyissä käännöksissä, metrisiä jos ovat, on edelleenkin enemmän vaikkapa käänteisiä sanajärjestyksiä kuin nykykielessä tai -runoudessa. Pentti Leinon mukaan (Kieli, runo ja mitta, SKS 1982) niistä on juurtunut sellainen runokielen osa, joka tehoaa myös lyriikan tyyli-ihanteiden vaihduttua. Sopiikin kysyä, missä määrin nuo muuntelehtivat ihanteet ovat pelkkää pintaa.

Runokielessä kukkivat runsaammat mahdollisuudet kuin proosassa.

Vastaavasti se ”kirjallinen keinotekoinen ylätyyli”, jonka Toivonen katsoo liittyvän sadan vuoden takaiseen klassikoiden käännösprojektiin, on syvempää perua kuin pelkkää tekstin ylevöittämistä. Myös ”sanajärjestyksen monimutkaistuminen”, lienee ollut paljolti mitan ja riimin sanelemaa, ei koristeluhalun. Kun trendinä vielä tuolloin oli suomentaa klassikkoja runomittaan, käänteiset sanajärjestykset olivat usein väistämättömiä. Tosin niitä näkee yhä niillä harrastajalyyrikoilla, jotka katsovat ”runollisuuden” tunnun tulevan pelkästään niistä eivätkä havaitse niiden yhteyttä runomittaan. (Kirjoitetaan: ”Retkelle antoisalle lähdettiin – -” pro ”Antoisalle retkelle – -”). Ammattilainen noita sanajärjestyskäännöksiä tuskin enää käyttää silkkoina runollistamisvälineinä, vaan pikemmin rytmikorvan pakosta. Kajahtaahan ”norsu valkoinen” eri tavoin kuin ”valkoinen norsu”, myös riippumatta runojalkojen vaateista. Suomennoksia arvioitaessa soisikin kiinnitettävän enemmän huomiota sanojen rytmi- ja värisävyihin, ei vain niiden merkitysvastaavuuksiin, kun myös poljento on osa merkitystä – sitä jota ei useinkaan löydä sanakirjavastaavuuksista eikä tekstin riveiltä vaan niiden välistä. (Vrt. mitä Juhani Lindholm sanoo Parnasson-kolumnissaan, 3/2016.)

Runokielessä kukkivat runsaammat mahdollisuudet kuin proosassa, ja niihin kuuluvat sanajärjestyskummajaiset siinä missä nykypoetiikan hakukonekokeilutkin. Jos me ikääntyneet koemme postmodernit runokokeet kryptisiksi, niiden tekijä saattaa tuntea samaa arkaististen syntaksiratkaisujen parissa. Modernin lyriikan, arkistetun aihepiirin ja lakonisen kielen aikaan syntynyt ei vain aina tule ajatelleeksi modernismin kovin lyhyttä historiaa siihen nähden, kuinka monia vuosisatoja runo on ollut metriikkaan sidottua tai tyyliltään ylvästä.

Kääntämisessä ei ole kyse vain lähtötekstin tyylirekisterin tai kieliparren varjelusta, vaan kääntäjän omista luovista ratkaisuista.

Millaista sitten oli Rilken itsensä kieli ja tyyli? Ja missä määrin suomentajan tulisi pitää sitä ohjenuoranaan? Tämän kysymyksen kanssa olen painiskellut. En ole niin syvälti perehtynyt saksan tyylirekistereihin, että osaisin kuvata Rilken kieltä ylevyyden vs. arkisuuden asteikolla. Mutta kovin vieraalta tuntuu se Toivosen mainitsema diagnoosi, minkä jotkut ”kukkeaan ja lyyriseen kieleen” tottuneet kriitikot ovat antaneet Rilkestä, nimittäin että hän kirjoittaisi kuin sähkösanomaa. Hänhän oli myös myöhäisromantiikan perillinen, ei vain modernismin tienraivaaja. Kuten T. S. Eliotin, niin hänenkin ilmaisuapparaattiinsa kuului vielä itsestään selvästi metrinen runo. Keskusteluun aikansa taiteesta hän kyllä osallistui innokkaasti, ja noukki modernit ihanteensa ensin kuvataiteen puolelta. Rodin ja Cézanne näyttivät tietä. Runon tuli olla kuin veistos: ”Kun hän [Rodin] veistää käden, se on tilassa yksinään, eikä ole mitään muuta kuin se; ja Jumalakin on seitsemänä päivänä luonut vain yhden käden ja tyhjentänyt vedet ja taivaat sen ympäriltä ja sitten levännyt, kuin kaikki olisi valmista ja olisi pelkkää ihanuutta – ja käsi.” Tämä suomentamani katkelma on vuonna 1903 kirjoitetusta kirjeestä Lou Andreas Salomélle. Neljä vuotta sen jälkeen Rilke pohtii Clara-vaimolleen edelleen taideohjelmaansa: ”Maalari sanoo: minä rakastan tätä tässä, sen sijaan että maalaisi: tässä se on. Mistä se rakkaus sitten näkyy? Sitä ei millään tavoin panna esiin, ja moni jopa kieltää kyseen olevan rakkaudesta. Niin tarkoituksettomasti se on vain rakentunut luomisaktiin. Se on anonyymiä rakkauden sisäänrakentumista, ja anonyymiydestä syntyy puhtaita esineitä.”

Huomaamme jo näistä katkelmista, että kovin sähkösanomamaista ei ole Rilken proosakaan: virkkeet polveilevat pitkinä ja rakenteiltaan mutkikkaina, silti loogisina, ja runojen kieli on kuvallista ja ilmeikästä, ja jos kryptistä, niin selkeys tulee runomuodosta, sen puhtaus kun on osa sitä runon ”esinemäisyyttä”, johon Rilke pyrkii. Tietenkään hän ei kirjoita myöskään ”kukkaiskieltä”, vaan jylhyydessään vavahduttavaa – sellaista kuin se kallionkieli, jolla hän sai ensi merkit enkelistään. Kirjeissään hän on tunnustaa tahtovansa työskennellä ulkomailla, jotta saksa säilyisi hänellä puhtaana eikä kuihtuisi liian arkiseksi. Kysyä toki voi, erkaniko hän siitä jopa niin kauas, etteivät hänen käsitteitään ja rakenteitaan ymmärrä kaikki syntyperäiset saksalaisetkaan. Siitä voi olla varma, että suomennokset eivät hänen kohdallaan vie tyylillisesti niin kauas alkutekstistä kuin vaikkapa käännökset joistain Uuden testamentin kirjoista, joiden originaalit olivat arkista kreikkaa.

Rilken kielen puhtautta, loogisuutta ja jykevyyttä ovat elegioiden molemmat kääntäjät kyenneet säilyttämään tuomalla sitä kumpikin omalla tavallaan oman kielensä piiriin. Se, missä he eivät ole onnistuneet, lienee lukijakohtainen makukysymys, josta on melko hedelmätöntä kiistellä kovin pitkään.

Kääntämisessähän ei ole kuitenkaan kyse vain lähtötekstin tyylirekisterin tai kieliparren varjelusta, vaan kääntäjän omista luovista ratkaisuista, ja niitä minun nähdäkseni ovat ne Arja Meskin uudet yhdyssanat ja rakenteet, joita Aarne Toivonen suomii. Vaikkeivät ne semmoisinaan kuulu Rilken kieleen, ne ovat oiva keino tiivistää ilmaisua, jotta saisi suomalaisversioon mahtumaan alkutekstin informaatiosta edes tärkeimmän osan. Pelkillä koristeilla ei tiivistetä, vaan väljennetään ja väritetään. Jos suomentaja menee niin syvälle kohteensa kieleen, että kokee sen jo osin omakseen, hän päätyy luontevasti myös omiin ilmaisuihin tasapainoillessaan kahden lyyrikon, tässä tapauksessa Rilken ja itsensä, välillä. Hän kirjoittaa rilkeä omaksi kielekseen ja omaansa rilkeksi. Tässä ei tarvitse olla mitään ristiriitaa.

Meillä on kaksi komeaa tulkintaa Duinon elegioista. ”Kauhean” enkelin kohtaa tulkki aina omalla tavallaan, kuten meistä jokainen muukin. Siitä iloitkaamme.

Liisa Enwald