Syksyllä 1971 Paavo Haavikko oli Otavan kirjallinen johtaja; hänelle kuului kaunokirjallisuuden kustantaminen. Hän oli myös maan johtava runoilija, terävä ajattelija ja maailman menon kriittinen kommentoija.

Otava oli 1960-luvulla ajautunut lähes konkurssiin, ja Haavikko ja muutama muu nuori mies oli palkattu panemaan yhtiön taloutta kuntoon. Haavikko oli tullut taloon 1967, hän oli silloin 36-vuotias. Sitten vanha toimitusjohtaja oli ampunut itsensä, yhtiön elämä oli hetken enää pankin hyväntahtoisuuden varassa, mutta hitaasti talous alkoi korjautua. Haavikon osuus siihen on kiistämätön, ilman hänen näkemystään kustannustoiminnasta Otavaa ei luultavasti enää olisi.

Minulla ei tästä kaikesta ollut silloin mitään tietoa. Tuomas Anhava oli vienyt esikoisteosteni käsikirjoitukset WSOY:ltä Otavaan ja ilmoitti, että Otava julkaisee ne sellaisinaan; WSOY:llä niitä oli käännelty ja runneltu silloin pari vuotta.

Tein diplomityötä Teknillisessä korkeakoulussa ja asuin Teekkarikylässä perheasuntolassa, jossa en enää valmistuttuani voinut asua. Olin lukenut jostakin kirjailijaelämäkerrasta, että kustantajilla oli tapana taata kirjailijoidensa lainoja ja auttaa heitä taloudellisesti muutoinkin. Niinpä ajattelin ostaa asunnon; sellainen oli 1970-luvun alussa vastavalmistuneelle diplomi-insinöörille täysin järkevä ja mahdollinen ajatus.

Mitään muita takauksia minulla ei lainaa varten ollut asettaa kuin tulevan asunnon osakkeet. Ne riittivät siihen aikaan muistaakseni vakuudeksi puoleen asunnon hinnasta. Pyysin, että saisin toiseen puoleen takauksen Otavalta. En tavannut Haavikkoa, Hannu Mäkelä, joka oli kustannustoimittajani, hoiti sananviennin. Hän kertoi Haavikon ilmoittaneen, ettei Pohjoismaiden Yhdyspankki antanut Otavan taata mitään lainoja, kustantamo oli vielä pankin valvonnassa, mutta Haavikko oli luvannut, että takaisi lainani henkilökohtaisesti. Kysymys ei ollut aivan pienestä summasta, olin ostamassa kolmiota vanhasta Tapiolasta Otsolahdentieltä.

Kun kerroin pankinjohtajalle, että Paavo Haavikko Otavasta takaisi lainani toisen puolen ja toinen puoli vakuudesta tulisi asunnon osakkeista, pankinjohtaja kysyi, kuka oli Paavo Haavikko. Pankinjohtaja ei ollut runomiehiä. Soitin Otavaan Hannu Mäkelälle, joka kävi kysymässä Haavikolta, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Haavikko käski minun sanoa pankinjohtajalleni, että tämä soittaisi Pohjoismaiden Yhdyspankin Uudenmaankadun konttoriin ja kysyisi Paavo Haavikon luottokelpoisuutta. Sen pankinjohtajani heti tekikin, mutta ei kertonut minulle, mitä Haavikon luottokelpoisuudesta oli sanottu: lainani hoitui sen enemmittä puheitta. Haavikon omaisuus oli tuohon aikaan ilmeisesti jo melkoinen.

Myöhemmin muistutin asiasta Paavoa ja epäilin, etten itse vastaavassa tilanteessa olisi minulle täysin tuntemattoman kirjailijan lainaa henkilökohtaisella omaisuudellani taannut. Paavo väitti, ettei muistanut koko tapausta, eikä uskonut, että koskaan elämässään olisi niin arvaamattomaan takaukseen suostunut. Minä tapauksen muistin. Näin, ettei hän halunnut siitä kiitosta.

Olin Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana 1980-luvun alussa ja pääsin siinä ominaisuudessa liiton talousvaliokunnan jäseneksi. Valiokunnan muodostivat Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. He olivat 1960-luvulla yhdessä liiton silloisen puheenjohtajan Martti Larnin kanssa taanneet yksityishenkilöinä liitolle pienen lainan, jolla oli ostettu osakkeita, ja vuosien varrella Haavikko ja Anhava liiton kulloisenkin puheenjohtajan kanssa olivat kartuttaneet osakesalkun aivan kohtuullisen kokoiseksi. Sain istua talousvaliokunnassa liiton puheenjohtajan tehtävistä luovuttuanikin, Paavo oli kuolemaansa saakka valiokunnan puheenjohtaja.

Hänen asemansa Otavassa alkoi olla 1980-luvulla sietämätön. Yhtiö oli pelastettu taloudelliselta katastrofilta, pankin valvonta lopetettu ja osakkeenomistajat ottivat taas vallan, jonka osakkeiden omistus heille takasi. Paavoa ei enää kuunneltu ja hän lähti Otavasta omaan Art House -kustantamoonsa ja seurasi sieltä suomalaisen kirjallisuuden ja kustantamisen kehitystä. Noina vuosina hän julkaisi runoja, proosaa, muistelmia, teki librettoja, kirjoitti kolumneja, johti kustantamoa ja hoiti omaisuuttaan, johon osakkeiden lisäksi kuului metsiä ja maita, turvesoita ja kiinteistöjä; valtavasta työmäärästään hän tuntui suoriutuvan ikään kuin ohimennen.

Talousvaliokunnan kokouksissa istuttiin joskus pitkäänkin sen jälkeen, kun asiat oli käsitelty. Paavo piti omalla ainutlaatuisella tavallaan esitelmiä maan tilasta, kustantamisen mahdottomuudesta ja maailman menosta. Hän puhui hiljaisella äänellä, epäselvästi ääntäen, niin että kuuntelija sai olla koko ajan tarkkana pysyäkseen mukana hänen ajatustensa kulussa, mutta aina se kannatti.

Paavon asenne maailmaan oli mielenkiintoinen. Hän pilkkasi armottomasti maan hallituksia, joita sinä aikana kun hänen kanssaan sain valiokunnassa istua, ehti olla vallassa toistakymmentä, ja erityisesti niiden pääministereitä Sorsaa, Koivistoa, Holkeria, Ahoa, Lipposta, Jäätteenmäkeä ja Vanhasta sekä heidän ministereitään, osoitti heidän ajattelunsa vajavuuden ja virheet. Hän oli itse kirjoittanut jo vuonna 1966 kokoelmassaan Puut, kaikki heidän vihreytensä: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”

Presidenttejä ehti olla neljä: Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari ja Halonen. Heistäkin saimme mieleenpainuvat ja viiltävät arviot.

Talouselämä kiinnosti Paavoa aidosti, yhtiöiden toiminta ja rahan lainalaisuudet. Kokoustimme joskus Bulevardilla talossa, jossa Art Housen toimitilat ovat; Paavolla oli yläkerrassa huoneisto, jonka olohuoneessa tekstitelevision ruudulla pörssiosakkeiden kehitys oli koko ajan näkyvissä. Paavo ei malttanut aina silloin tällöin kesken kokouksen olla kuvaruutua vilkaisematta. Suuresta lamasta 1990-luvun alussa kirjailijaliitto selvisi Paavon viisaudella.

Kustannustoiminnan kehitys suretti Paavoa eikä hän malttanut olla ironisoimatta kustantamojen intoa myydä yhä enemmän kirjoja, jotka olivat pelkkiä kustannustuotteita: omastakin kustantamostaan hän sanoi hiukan hämmästellen: ”Art Housessa julkaisemistani kirjoista tuottavin on ollut ruotsalainen kastikekirja.”

Paavon puhuessa kirjailijoista ja heidän asemastaan hänen ironiassaan oli aina mukana lämpö ja ymmärrys. Hänellä oli aito huoli siitä, kuinka hyvän kirjallisuuden kirjoittamista voitaisiin edistää. Hän uskoi, että hyvän kirjallisuuden asema heikkenee koko ajan, ja siksi on löydettävä keinoja, joilla kirjailijoiden työ tulevaisuudessa olisi mahdollista, vaikka suurkustantamot rakentavat ohjelmansa kokonaan dekkareille, julkkisten elämäkerroille, ihmissuhdeoppaille ja lemmikkieläinten hoito-ohjeille jättäen julkaisematta kirjoja, joiden myynti jää vähäiseksi, niin kuin hyvän kirjallisuuden myynti on aina jäänyt, koska ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.”

Paavo näki kuinka kirjallisuuden ja totuudenpuhujien merkitys kaupallistuvassa Suomessa väheni. Kuollessaan hän itse oli akateemikko, yksi maan johtavista kirjailijoista, modernistien keulakuva ja monen sukupolven ihailema runoilija. Hänen arkulleen ei Suomen hallituksen kulttuuriministeri kuitenkaan kukkia laskenut eikä muistotilaisuuteen adressia lähettänyt.