Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runon polte

Satu Koskimies, kirjailija, toimittaja, 9.12.2004

Ei runo välttämättä vuoria siirrä, mutta joskus se vavahduttaa valtakuntaa, rouhaisee ja painaa jäljen yhteiseen muistiin.

Aale Tynnin “Balladi runouden merkityksellisyydestä” kertoo antiikin ruokopillipiipareista. He soittivat julki salaisuutta: kuningas Midaksella oli aasinkorvat, jotka auringon jumala Apollo oli tälle taikonut. Runossa ”kaikki kansa nauraa / ja kunigas kalpenee”. Itsepintainen kertosäe ”ruoko, pieni ruskea ruoko” vertautuu runoon – se on runoilijan, laulajan, taiteilijan ainoa mahdollisuus vaikuttaa.

Kun olen kuollut, kesä jatkuu, kesä

Lauri Viita kuoli auto-onnettomuudessa joulun alla 1965. Samaan aikaan kun uutinen alkoi levitä, postiluukusta putosi vuoden viimeinen Parnasso; kuin testamenttina siihen sisältyi sikermä Viidan ennen julkaisemattomia runoja. Sikermän nimi oli “Onni”.

Viidan kuolema sattui tässä kohdin palvelemaan uuden vuoden puhetta valmistelevaa presidentti Urho Kekkosta. Puheensa yhdessä osiossa hän päätyi räimimään suomalaisten uhoilevaa liikennekulttuuria; tunteen ja järjen yhdistäen Kekkonen siteerasi Viidan sikermän viimeistä runoa. Siitä paikasta ”Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu…” alkoi muuttua hittirunoksi. Se on kelvannut ja kelpaa yhä niin kuolinilmoituksiin kuin minkä tahansa yksinäisen sudenhetken lamentaatioksi. Ja runon korkea-arvoinen kantaesitys mediassa muistetaan.

Klassikkorunon salaisuus

Hiljattain säveltäjä Kaj Chydenius juhli 40-vuotista säveltäjänuraansa. Kulttuuritalon konserteissa elettiin pakahduttavia hetkiä. Niihin tiivistyi laululyriikan lumo.

Chydeniuksen tuorein työ on Viidan “Alfhildin” sävellys. Hän on kertonut suostutelleensa lyriikan hienoimpiin kuuluvaa äitirunoa säveliksi vuosikausia. Viidan oodi suurimmalle rakkaudelleen eli äidilleen on vaikuttava, ja sävellettynä siitä taatusti tulee laululyriikan ikiklassikko.

Kun Marja-Leena Mikkola kirjoitti elokuvaan Käpy selän alla runon “Laulu kuolleesta rakastetusta”, hän kuvitteli tekstinsä tilaustyöksi, joka palvelisi elokuvan tarpeita ja täyttäisi tehtävänsä. Nyt laulua – runoa – lauletaan Chydeniuksen sävelin jo kolmannessa polvessa.

Mikkolan klassikkoon vertautuu Aulikki Oksasen maan ja rakkauden ääret syvältä ja korkealta tavoittava “Sinua sinua rakastan” – niin ikään tilausteksti, jonka Oksanen kirjoitti elokuvaan Asfalttilampaat. Kuolemattoman klassikon syntyyn on tarvittu kipua, kauneutta, hyvä runo, hyvä sävellys ja – jokin ennalta-arvaamaton tekijä. Loppu on laululyriikan historiaa.

Kaarisillan arvoitus

Meillä ei ole tietoa siitä, mitä liikkui Aale Tynnin mielessä, kun hän kirjoitti “Kaarisilta”-runoaan, joka ilmestyi kokoelmassa Ylitse vuoren lasisen 1949. Kutsumusrunossa elämän silta-arkkuun oli sillä hetkellä vääjäämätöntä panna paitsi kappale omaa taiteilijansydäntä myös ”kappale niiden sydämistä, joita rakastat, / he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat”.

“Kaarisillasta” tuli näistä – ja kenties mistä, vielä tutkimustaan odottavista syistä runo, joka on vuosikymmenien ajan pysynyt radion toiveruno-ohjelman listaykkösenä. Tummakuteista runoa pidetään “kauniina”. Muita selityksiä ei useimmiten ole.

Tynni oli harmissaan siitä, että runo ajautui tulkinnallisesti väärille urille. Sitä alettiin esittää mm. hautajaisissa, vaikka sen uskonnolliseksi ymmärrettävä sisältö rajoittuu sanaan Jumala. Runoilijan henkilökohtaiset silta-arkun elementit olivat kokonaan toisaalla. Mystillinen lumoustekijä on saanut ihailijat jäämän koukkuun Kaarisillan pieleen.

Vähälevikkisen suuri levikki

Radio-ohjelma Tämän runon haluaisin kuulla on osoittanut yli kolmekymmentävuotisen rupeaman aikana tuhansia tapoja, joilla runo on iskenyt vastaanottajaansa, oli hän satunnainen selailija tai runohullu kirjatoukka.

Jokaisen toivomuskirjeen ja kontaktipuhelun takana on oma tarina. Joku haluaa kuulla “lausuttuna sen nimenomaisen runon” (usein Kaarisillan!), kuka vaipuu “sen lapsuudessa kuullun runon” mukana muiston hellivään hetteikköön, kuka taas haluaa elää ne tunteet “siinä runossa”, jossa on juuri oman rakkauden räytymys mutta jota on ah niin vaikeata itse pukea sanoiksi!

Koskettavia kirjeitä ja keskusteluja, jokaikinen. Nämä runojen ystävät ovat metelöimätöntä väkeä, eivät he itsestään muualla ilmoita. Kollega Juha Virkkusen kanssa nyökkäilimme usein toisillemme: niin kauan kuin tällaista ”runovaistoa” aina jossakin riittää, hyvä. Vähälevikkisellä on sittenkin suuri levikki.

Hymyilevä Apollo

Runon ”radionomaisesta” voimasta todistaa muuan vanha traditio. Radio – Suomen Yleisradio, Finlands Rundradio – on vuodesta 1948 alkaen lähettänyt uuden vuoden aattoiltana kello 23.50 eräät tietyt Eino Leinon säkeet kuin hiljentääkseen juhlijat. Katse oli 1940-luvulla suunnattu piirongin päällä pönöttävään Telefunkeniin, Ture Junttu lausuu kankaan läpi: ”Ei paha ole kenkään ihminen, / vaan toinen on heikompi toista…”

Tosi legenda kertoo, ettei Junttu milloinkaan turvannut nauhoitteeseen vaan halusi joka vuosi lausua “Hymyilevästä Apollosta” valitut säkeet suorana. Hän latautui tunnelmaan koko päivän, saapui Fabianinkadun radiotaloon hyvissä ajoin ja keskittyi tehtävään hartaasti.

Juntun ääntä kuultiin vuosikymmenet; sittemmin rituaalista ovat vastanneet Eeva-Kaarina Volanen sekä Esko Salminen, runon nykyinen lausuja.

Toivottavasti Pasilassa ei tätä riittiä saneerata. Vaikka jossakin räiskyvät raketit ja kuohuviinilasit odottavat tarjottimella, yhä on niitä juhlijoita, jotka malttavat odottaa Apolloa ja vaativat ”vääntämään radion kovemmalle” kuullakseen tämän:

”Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!”

Sittemmin Suomen ykkösrunoilijaksi noussut Leino oli vain parikymppinen kirjoittaessaan Apollonsa. Runon salaisuus on yksinkertainen: siinä on riittäviä ripauksia sekä ylevyyttä että puhuttelevuutta. Joku on lohkaissut, että runo yksinäänkin olisi riittänyt Leinon elämäntyöksi.

Sodan runoja

Runon ja äänen ihme koettiin helmikuun yhdentenätoista päivänä 1940 Tukholmassa. Pimenevällä Råsundan stadionilla pelattiin Suomen ja Ruotsin välinen jääpallo-ottelu. Sotivan Suomen hyväksi oli käynnissä rahankeräys. Turkissaan hytisevä Ella Eronen lausui Maamme-laulun. Taiteilijattaren sormet takertuivat kiinni jäiseen mikrofoninjalkaan, hengitys huurusi: ”Vårt land, vårt land, vårt fosterland…”

Jääpallo-ottelun hävisi Suomi, mutta runo jätti polttavan muistijäljen. Elämyksellisen voiton Suomelle toi Ella Erosen Maamme.

Talvisota palasi lähelle, kun Helvi Hämäläisen kokoelma Sukupolveni unta voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988.

Sota-aiheisen lyriikan listaykkönen lienee silti Yrjö Jylhän “Kaivo”. Komppanianpäällikkö Jylhän raastava tehtävä oli lähettää miehiä etulinjaan. Liian moni heistä jäi palaamatta, mutta moni päätyi sodan jälkeen Kiirastuli-kokoelmaan. Runon ja sodan sankareita ovat “Kaivon” matkalle sortunut vedenhakija ja hänen toverinsa: ”Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa: / veljet, vesitilkka tuokaa -”.

Television Suuret Suomalaiset -kilpailun kärkinimien listalla oli kenraali Adolf Ehrnrooth. Hän on jyristen ylistänyt Suomen itsenäisyyttä. Myös Kaivo-runon haavoittuneen sotilaan kuiskeella on runofriikkien joukossa yhä pitkämuistiset kuulijansa.

Laaksosen lehmä ja Tiihosen Oula

Heli Laaksosen Pulu uis (2000) ja Raparperisyrän (2002) ovat kymmenien tuhansien painoksina panneet yleisön polvilleen. Lounaismurteinen runo on purrut. Vastaiset kokoelmat näyttävät, uudistuuko Laaksosen runo. Jos ei, ainakin hän on onnistunut kaivaessaan juuri siitä, missä seisoo.

Korreloiko myyntimenestys pitkään suosioon? Jäävätkö Arno Kotron terapeuttiset erorunot tulevaisuuden listoille? Niin monissa kirjoituskammioissa on käytössä sama rakkauden ja eron nostatushiiva. Vaikea tematiikka!

Helsingin Sanomien palkitsema Sanna Karlströmin esikoinen Taivaan mittakaava pyytää mietiskelemään. Hänen runonsa vaikuttavat kuin kypsän punaviinin syvä maku. Ajan kanssa.

Jos Laaksosen runot katsovat lähelle, Ilpo Tiihosen paletissa räikyy värikylläinen kaikkeus. Se leikiten huimaava tanssinrytmi, ne “Hypyt Helsinkiin” ja ne lyhyet oodit kaikelle – pikivarmaksi klassikoksi nousevan runoilijan työtä. Ilpo Tiihonen on ajan lyriikan kingi.

Heli Laaksosen kuulu huokaus ”Mää tahro olla lehm koivu all” on monessa käytössä. Ilpo Tiihosen jo vuonna 1992 kirjoittama “Oula, ota coca-cola” tulee siellä täällä vastaan, myös Jukka Linkolan säveltämänä lauluna. Heli Laaksonen ilmoittaa, ettei kiitä ”sitä, ketä keksis euroraha”, Ilpo Tiihosen mukaan ”We are Europeans också, / Vaikkei kaikki sitä hoksoo”.

Runohullun lukijan – vaikka ei aina runoilijan – onneksi “korkeat jumalat” eivät runoilijaa keinussaan “yhdessä kohdin pidä”. Leino sen jo tiesi.

Satu Koskimies