Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sanat ja teot

Freja Rudels, 1.4.2019

Tarvitsemme kykyä tarkastella monimutkaista, nähdä yksinkertaistuksien läpi ja havaita sanat tekoina.

Nyt tarvitaan tekoja, ei sanoja, julistaa ilmastonmuutoksesta huolestunut poliitikko Facebook-sivullani. Hän katsoo minua kädet puuskassa. Ja kyllä, aihe tietenkin koskee minua. Jaan ilmastohuolen ja käsityksen, että jotain on tehtävä. Sen sijaan minua häiritsee sanojen ja tekojen välinen vastakkainasettelu. Minua häiritsee vallitseva ajatus, että teot ja sanat olisivat toisensa poissulkevia. On paradoksi painottaa sanoilla tekoja sanojen kustannuksella.

Sillä ei ole väliä, kuka poliitikko oli, koska se olisi voinut olla kuka tahansa heistä. Lupaus jostain muusta kuin pelkistä sanoista on sinänsä kiitettävää, etenkin alalla, jossa tyhjät sanat ovat yleisemmin sääntö kuin poikkeus. Mutta ajatus siitä, että sanat, vaikka tyhjätkin, olisivat vastakohta teoille, on yksinkertaistamista. Se on riskialtista nykypäivän sanatulvamaailmassa.

Minua häiritsee vallitseva ajatus, että teot ja sanat olisivat toisensa poissulkevia.

Valppaus sanojen vaikutusvallalle on kenties oireellista kaltaiselleni kirjallisuudentutkijalle, joka on viettänyt vuosia pohtien kertomuksen, vallan ja etiikan välisiä jännitteitä kirjallisuudessa. Ehkä minulla on taipumus pikemminkin yliarvioida kuin aliarvioida sanoja. Tässä tapauksessa olen kiitoksen velkaa kirjallisuudelle, tarkemmin sanottuna ruotsinkielisille romaaneille, joihin olen tutkijana keskittynyt.

Hyvä esimerkki sanojen ja tekojen monimutkaisesta suhteesta löytyy Peter Sandströmin romaanista Valkea kuulas (Transparente blanche, 2014). Sandström vaikuttaa ensilukemalla kirjailijalta, joka käsittelee sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa. Kirja toisensa jälkeen hän antaa kirjallisen alter egonsa hiertää ohutta ihoaan vasten puuhakasta kotiseutuaan. Hänen minäkertojansa kuluttaa päiviään sananpyörittelyn parissa, samalla kun hänen vaimonsa luo uraa. Asetelma on sama myös Valkeassa kuulaassa. Mutta romaanissa on kohta, joka murentaa tätä kaavaa avaten siihen uuden näkökulman.

Kirja käsittelee päähenkilön kirjoittamista, hedelmättömiä päiviä tupakansavuisissa kahviloissa. Tavanomaiset kirjoittamisen mielikuvat törmäävät käsitykseen, mitä kirjoittaminen on romaanin päähenkilölle. Hän täyttää 55 paperiarkkia mielivaltaisilla ​​sanoilla mielivaltaisessa järjestyksessä, jotka hän sitten leikkaa ja lajittelee: ”Ajattelin omenoita. Ajattelin, että kaikki on lopulta kuin hedelmien lajittelua, joka voi olla yksitoikkoista mutta joka johtaa järjestykseen. Luovuttaminen ei käy päinsä.” Hän on saanut uskonsa työn siunaukseen ja omenien lajittelun tärkeyteen vanhemmiltaan – heidän rappeutunut omenatarhansa on romaanin miljöönä.

Kun päähenkilö käy taistelunsa sanojen lajittelussa omenien sijaan, hän tekee kirjoittamisesta hyvin maanläheistä. Käsitys kirjailijasta henkilönä, joka käsittelee mielivaltaisia sanoja yksitoikkoisesti lajitellen, on kaukana romanttisesta kirjailijaneron ajatuksesta. Laatikossa olevat sanat tuntuvat hieman aneemisilta hedelmiltä, ja samalla se on vinksahtanut tapa pitää huolta omenatarhan perinnöstä. Sandström osaa kasvattaa kirjailijahahmonsa vähäistä arvovaltaa niin, ettei se hämärrä sanojen ja tekojen yhtymäkohtaa omenanlajittelusta runoutena. Päähenkilö ei ole ainut, jolla on sivutoimia. Omenatilan hoitamisen rinnalla isä on lopettanut hevosia ja äiti toiminut parantajana. Heidän työnsä koskettavat elämää ja kuolemaa. Runoilun ja omenanlajittelun välinen yhteys yhdistää sanojen hallinnan kaikkein perustavimpiin toimiin.

Postmodernismin skeptisyys kertomuksen kykyyn kuvata todellisuutta on korvautunut kertomuksen mahdollisuuksien tutkimisella, rajoituksista huolimatta.

Valkean kuulaan minäkertojalla, kuten Sandströmillä niin usein, on kirjailija Peter Sandströmin piirteitä. Mutta kuten kaikki hyvä autofiktio, romaani havainnollistaa selfiesukupolven vaistomaista tietoa: katsojan läsnäolo ei kerro kuvan takana olevaa totuutta, vaan antaa meille suodattimen, johon voimme suhteuttaa itsemme. Se synnyttää metaheijastuksen, joka siirtää valokiilan kuvatun ja kuvattavan suhteeseen. Valkean kuulas ei niinkään kerro kirjailijasta, vaan siitä, mitä kirjailija tekee. Se havainnollistaa konkreettisesti mitä hallittu kerronta tarkoittaa. Se ei tapahdu vain poimimalla ja järjestämällä sanoja, vaan tarinan kokonaisuudessa, joka vie päähenkilön läpi isänsä elämän ja kuoleman, äidin viimeiseen tehtävään parantajana.

Se on tarina, joka herättää isän karkeasti veistetyn hahmon eloon. Se paljastaa ja torjuu väkivaltaisen maskuliinisuuden perinnön ja katsoo inhimillisesti käsiä, joilla isä on toistuvasti onnistunut tappamaan, mutta vain kerran koskettamaan poikaansa rakastavasti. Se on tarina, joka herättää eloon äidin antaen hänelle yliluonnollisia voimia ja katsoen häntä lähes jumalallisessa valossa. Mutta tarina myös vapauttaa hänet, vie hänet viimeiseen pyhään työhönsä ja antaa hänelle rauhan odottaa kuolemaa vapaana lahjansa taakasta. Ja se on tarina, jonka kertoja osaa tarjota tuoreena. Hän tahraa niin tehdessään omatkin kätensä, mutta näyttää sanojen parantavan voiman tarkastelemalla isää myös henkilönä, joka hän olisi voinut olla kapean mieskuvan ulkopuolella.

Samalla tavoin kuin Sandströmin romaani hengittää luottamusta työhön ja toimintaan, se hengittää luottamusta tarinaan. Se ei ole harvinaista nykyisessä kirjallisuudessa. Irmtraud Huber väittää kirjassaan Literature after Postmodernism (2014), että kaikesta huolimatta toivo elää -asenne on kirjallisuudelle ominaista. Postmodernismin skeptisyys kertomuksen kykyyn kuvata todellisuutta on korvautunut kertomuksen mahdollisuuksien tutkimisella, rajoituksista huolimatta. Nyt dekonstruktio on kääntynyt rekonstruktioksi, jälleenrakennukseksi.

Sandströmin lapsuuden perhetaustan kuvauksena tarina on tietenkin sepite, mikä käy ilmi kertojan kyseenalaisesta luotettavuudesta ja kerrontakeinoista, jotka korostavat tarinan välittävää luonnetta. Mutta rikottujen tarinan elementtien sijaan ne muodostuvat kokonaisuudeksi. Omenalaatikon tavoin ne synnyttävät otteessa pitävän ja ymmärystä herättävän kertomuksen, jota Huber voisi kuvata rekonstruktiiviseksi. Huberin ajatukset perustuvat anglosaksisen nykykirjallisuuden havaintoihin. Kristina Malmio (Senmodern spatialitet i finlandssvensk prosa 1990–2010) on kuitenkin tunnistanut samanlaiset suuntaukset suomenruotsalaisessa proosassa, jota Sandström kirjoittaa.

Mutta mitä nämä uudistukset tekevät? Mitä tarina voi tehdä? Mikä on sen vaikutus maailmassa? Hanna Meretoja korostaa kirjassa The Ethics of Storytelling (2018) etiikan merkitystä tarinan kykyyn vaikuttaa käsityksemme mahdollisesta. Elinkelpoinen kulkee käsi kädessä kertomiskelpoisen kanssa. Tiukat ja yhteneväiset tarinat rajoittavat mahdollisuuksia ja siten elintilaa, kun taas monitahoiset, avoimet ja monimutkaiset tarinat liikkuvat vastakkaiseen suuntaan ja laajentavat mahdollisen ulottuvuutta.

Oikeastaan ​​on outoa, että kirjallisuus ei vaikene, että se uskaltaa elvyttää uskoa tarinaan ja tehdä siitä toimintaansa.

Tämä asia havainnollistuu Dammen brister kampanjassa ja kirjassa (Pato murtuu 2018). Suomenruotsalainen me too -liike keräsi 6 111 allekirjoitusta ja lähes tuhat kertomusta. Moni kirjoittajista korostaa, että he eivät ole koskaan aiemmin kirjoittaneet aiheesta. He eivät ole ehkä edes pukeneet kokemuksiaan sanoiksi päänsä sisällä. He kiittävät kertomustulvan tuomaa rohkeutta tunnistaa ja muotoilla kokemuksiaan ja luopua sanattomasta häpeästään. Jääkö me too historiaan vallankumouksena, joka johti pysyvään muutokseen, jää nähtäväksi, mutta aiheen käsittelyssä sanojen painoarvo tekoina on ilmeistä. Yhtä ilmeistä pitäisi olla, että lisääntyvä polarisaatio maailmanlaajuisesti ja paikallisesti liittyy mustavalkoiseen me vastaan muut -keskusteluympäristöön. Loukkaukset ja laiminlyönnit siirtävät tehokkaasti mahdollisen rajoja vaarallisen yksipuoliseen suuntaan.

Oikeastaan ​​on outoa, että kirjallisuus ei vaikene, että se uskaltaa elvyttää uskoa tarinaan ja tehdä siitä toimintaansa. Se osoittaa rohkeutta ja havainnollistaa, että on tärkeää jatkaa maailman kertomista eri tavoin, avartaen ja mahdollisuuksia luoden. Kaunokirjallisuuden kyky tapahtumien refleksiiviseen käsittelyyn on tällä hetkellä välttämätöntä. Tarvitsemme kykyä tarkastella monimutkaisia asioita, nähdä yksinkertaistuksien läpi ja havaita sanat tekoina.

Freja Rudels
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen tohtori ja kriitikko