Teos, jonka päähenkilö on esiintynyt aiemmin saman kirjailijan teoksissa, jää usein kritiikin katveeseen. Sarjakirjat eivät keskimäärin kiinnosta kirjallista eliittiä, ja Suomessakin ne toisinaan sysätään jopa kategorisesti kirjallisuuspalkintojen ulkopuolelle.

Ilmiölle on monta selitystä, jotka eivät kuitenkaan oikeuta kategoriseen vähättelyyn. Ensimmäinen löytyy kirjoista itsestään. Monet sarjakirjat edustavat viihdettä ja taiteellisesti vähemmän kiinnostavia lajityyppejä, jotka muutenkin sivuutetaan kulttuuriosastoilla niukoin maininnoin.

Lisäksi sarjakirjat tapaavat olla samankaltaisia muiden samassa sarjassa ilmestyneiden teosten kanssa. Siksi ne eivät ehkä tarjoa uutista, mikä on miinus silloin, kun arvioitavia teoksia valitaan journalistis-kirjallisin perustein. Uutuudella tuntuu olevan myös kirjallinen arvo, jota tosin liioitellaan, sillä kaunokirjallisuutta todella uudistavia ja uutuutensa ansiosta kirjallisuushistoriaan jääviä teoksia on varsin harvassa.

Sarjojen syrjimisessä on silti jotain outoa. Eikö voisi ajatella, että samasta päähenkilöstä useita teoksia kirjoittava kirjailija aiempien teosten myötä pääsee kaiken aikaa syvemmälle haluamaansa tematiikkaan, niihin asioihin, jotka ovat juuri hänestä kiinnostavimpia?

Tässä voisi nähdä erikoistumisen hyveen: aivan kuin kulttuuriin perehtynyt toimittaja kirjoittaa luultavasti parempia kulttuurijuttuja kuin jokapaikanhöylä-uutistoimittaja, yhteen henkilöön ja aihepiiriin perehtynyt kirjailija voi kirjoittaa syvemmin kuin aiheesta ja miljööstä toiseen pomppiva kollegansa. En väitä, että useinkaan olisi näin, mutta voisi olla.

***

Kirjailijalle jokainen julkaistu teos on kuin kilpailuvauhtinen harjoitus urheilijalle. Eivätkä kirjat ole vain harjoituksia vaan oikeita kisoja, startteja lappu rinnassa, koitoksia, joissa pyrkii antamaan kaikkensa. Harva on juossut maailmanennätystä ensimmäisessä kisassaan. Harvemmassa ovat ne kirjailijatkin, jotka ovat jääneet maailmankirjallisuuden historiaan ensimmäisillä kirjoitelmillaan tai edes kirjoillaan.

Jälkimmäisiä, esikoistähtiä, toki on enemmän kuin harjoituksetta maailmanennätyksiä kipittäneitä juoksijoita, mutta pääsääntöisesti menestys seuraa vasta työn ja harjoittelun jälkeen. Luin alkukesän aikana Heinrich Böllin varhaisia, käsikirjoituksina säästyneitä mutta aikoinaan kustantajille kelpaamattomia tekstejä (Palavat sielut, suom. Otto Lappalainen, Artemisia), joista todella huomaa, että harjoituksesta ei ole haittaa.

Kirjallisilla kentillä kuitenkin tunnutaan arvostavan tyhjästä-tulemista ja hylkivän treenausta; sanataideopetustakin on hyljeksitty, mutta ennakkoluulot ovat karisseet onneksi huomattavasti, kun kirjoitusta opiskelleet tekijät ovat osoittaneet, etteivät he suinkaan ole broilerikasvattamon tuotteita vaan omaäänisiä ja oma-aiheisia kirjailijoita.

Silti toisinaan tuntuu, että arvokkaampana pidetään, jos harjoittelee mäntyjen ja kuusten suojassa, muiden katseilta salassa, ja saapuu suoraan voittajana keskelle olympia-areenoja. Ainakaan samojen aiheiden parissa ei parane harjoitella, koska silloin kirjailija leimataan jämähtäneeksi ja itseään toistavaksi. Vähän niin kuin keihäänheittäjä saisi harjoitella vain pituushyppyä ja suunnistusta. Sarjakirjailijat, jotka tekevät tasaisia kisasuorituksia samoihin verkkareihin pukeutuneina ja parantavat tuloksiaan kaiken aikaa, saattavat jäädä suotta vaille huomiota.

Selvimmin sarjakirjojen hyljeksintä näkyy lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Esimerkiksi Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähatut ja Vilttitossut tai Risto Räppääjät samoin kuin Timo Parvelan Ellat eivät ole kertaakaan olleet Finlandia Junior -ehdokkaina, vaikka tuskin kukaan viitsii väittää, etteivätkö teokset yksittäisinä kirjoina edustaisi suomalaisen lastenkirjallisuuden parhaimmistoa.

Parvela sai Finlandia Juniorin viime vuonna yksittäisteoksella Keinulauta yhdessä Virpi Talvitien kanssa. Kun Nopolat kirjoittivat Rauhallisesta Erkistä kirjan, joka ei vedä vertoja sisarusten muulle tuotannolle, kirjan, jonka taittokin oli jäänyt keskeneräiseksi, heidät kukitettiin Finlandia-finalisteina.

***

Myös Kiiltomadossa sarjakirjat jäävät vähälle huomiolle. Syyt ovat pitkälti samoja kuin lehdistössä yleensä. Toiseksi monet sarjakirjat ovat löytäneet oman, vakiintuneen lukijakuntansa eivätkä siksi tarvitse halogeenilampun kohdennusta.

Haluan kuitenkin tässä nostaa esiin omakohtaisen esimerkin. Markku Ropposen kohdalla minulle kävi niin kuin sarjojen kohdalla voi toisinaan käydä. Luin vajaat viisitoista vuotta sitten Ropposen romaanin Paholaisen kiireet, joka ei jättänyt lähtemätöntä vaikutusta. Vaikka päähenkilön nimi sittemmin muuttui Kuhalaksi, sivuutin Ropposen kirjat sen suurempaa kipua tuntematta.

Muutama vuosi sitten syystä tai toisesta luin Kuhala-kirjan ja hämmästyin. Jyväskylän Chandlerin lakoninen huumori löysi minusta ystävänsä. Sen jälkeen uusi Kuhala on ollut pakko saada lukea kesän kuluessa. Minulle on käynyt niin kuin sarjakirjallisuuden uhreille – niinhän meitä taannoin tavattiin nimittää – voi käydä. Olen jäänyt koukkuun. Mitähän kaikkia sarjaherkkuja onkaan vielä löytämättä?