Kun televisiossa pyörivät toinen toistaan koreammat joululahjakirjamainokset ja sanomalehdessä komeilee aukeama aukeaman jälkeen syksyn kuumia kirjailijanimiä, ei ajatus helposti eksy 70 vuoden takaisiin hetkiin, kun Berliinin Oopperatalon edessä poltettiin 25 000 juutalaisten kirjailijoiden teosta. Samanlaiset kirjaroviot roihusivat seitsemän vuosikymmentä sitten ympäri Saksaa.

Kaukana meistä eivät ole myöskään Stalinin puhdistukset. Osip Mandelstam kuoli rangaistusleirillä. Trotskin lukemisesta saattoi saada kuolemantuomion. Hrutševin suojasään jälkeen sensuuri jälleen kiristyi: Solzenitsyn teoksineen karkotettiin, useiden kirjailijoiden teokset joutuivat pannaan.

Itätuuli puhalsi Suomessakin. Solzenitsynin Vankileirien saaristo sensuroitiin, eikä muitakaan neuvostovastaisia kirjoja 70-luvulla hevin julkaistu. Kiellettyjen kirjojen joukkoon olisi päätynyt paljon enemmänkin kirjoja, jos radikaalit opiskelijat olisivat saaneet mustat listansa läpi.

Lukijat tunsivat ”vastuunsa”. Kun ruotsalainen kustantaja lopulta julkaisi Vankileirien saariston, siitä tuli menestys. Samoin kävi monelle muullekin ”kielletylle” kirjailijalle Kauko Kareesta Taisto Huuskoseen: lukijat ottivat syrjityt suojelukseensa.

Fundamentalistiset suuntaukset ovat johtaneet kirjojen sensurointiin niin idässä kuin lännessäkin. Yhdysvalloissa uhattujen tai kiellettyjen kirjojen määrä on ollut 80-luvulta lähtien kasvussa moraalisen konservatismin takia. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Salingerin Sieppari ruispellossa, Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ja Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja.

Lyhyen suojasään jälkeen sensuuri ja toisinajattelijat tekevät paluuta Venäjällekin. Parastaikaa kirjat käyvät sensorin seulan läpi esimerkiksi Egyptissä, Iranissa, Irakissa, Syyriassa, Marokossa ja Algeriassa. Jopa kuolemanrangaistus on näissä maissa käytössä. Kirjarovioita ei nähdä, koska roviokirjoja ei julkaista.

Usein mietin, millainen on saudiarabialainen runotyttö. Saako hän koskaan lukijoita ajatuksilleen? Millaisia kirjoja hän itse lukee? Arabiaksi käännetään vuodessa vaivaiset 300 kirjaa, länsimaista nykykirjallisuutta tuskin lainkaan. Tuntevatko nuoret arabikirjoittajat Shakespearen, Tšehovin, Woolfin?

Suomessa on näinä aikoina tullut tavaksi hokea: kaikesta saa kirjoittaa, mitään esteitä tai tabuja ei enää ole. Kirjoja ilmestyykin nykyään niin paljon, että keskiverto suomalaiskirjailijalle kuristavin pullonkaula lienee syntynyt markkinoinnissa ja mediajulkisuudessa. Kirjamarkkinoiden sesonkiaika on typistynyt muutamaan hektiseen viikkoon, ja kilpailu kirjanostajista on entisestään kiristynyt. Taistelun tiimellyksessä vain muutamista kirjoista puhutaan, suuri enemmistö unohdetaan.

Kirjakauppiaiden väliraporteissa meille kerrotaan, että kirjalla menee nyt hyvin. Mainiota. Mitä Suomi sitten lukee? Jos päivälehdissä julkaistavia kymmenen kärjessä -listoja selataan, Suomi lukee trillereitä, dekkareita ja viihderomaaneja – ja mieluiten vielä sellaisia, joissa tuttu päähenkilö tavataan uusissa seikkailuissa.

Silloin, kun itse aloitin urani, sana ”suomalainen kirjailija” toi ihmisten mieleen sellaisia nimiä kuin Paavo Haavikko, Veijo Meri, Pentti Saarikoski tai Eeva Joenpelto. Kenen nimi ja kasvot suomalaisella kirjallisuudella on tänään?

Olipa yhteiskunta ja ympäröivä todellisuus millainen hyvänsä, kirjailijalla on vastuunsa: se oma totuus. Joskus sen hintana voi olla vankila, joskus ”vain” unohtuminen; entistä yksinäisemmän tien kulkeminen. Suomalainen kirjallisuudenhistoria tuntee valitettavan useita tapauksia, joissa esimerkiksi toistuva kritiikeittä jääminen tai arvostelijoiden suosikkilistoilta puuttuminen on murtanut kirjailijan itsetunnon ja lopulta koko mielen.

Tässä kirjallisuuden tuotteistumisen ja markkinointihybriksen ajassa ei voi liikaa korostaa kirjailijan työrauhan ja työn erityisominaisuuksien kunnioittamisen tärkeyttä. Herkkyys, riippumattomuus ja kriittisyys ovat niitä syviä kirjallisuuden perusarvoja, jotka aikamme kevytkeskusteluissa ja pätkäkohuissa jäävät taka-alalle.

On hyvä pitää kirkkaana mielessä, että enin osa kirjallisuuden palkinnoista on kehitelty kustantajien ja kirjakauppiaiden aloitteesta, ei kirjailijoiden.

Jos kirjallisuus ei puhuttele, jos se tuntuu kehnolta, hutaistulta tai pinnalliselta, siitä syytetään huonoja, laiskoja ja tyhmiä kirjailijoita. Entä lukijat? Eivätkö lukijatkin voi olla huonoja, laiskoja ja tyhmiä? Eikö lukijaltakin saa vaatia jotain? Uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta – ja ehkä joskus myös yritystä ylittää ymmärryksensä? – Kas, marginaalissakin on elämää!

Jos suomalaislukijat tunsivat 70-luvulla vastuunsa jonottamalla sensuroituja kirjoja, nyt lukijan vastuulla on lukea – ja kääriä lahjapakettiin – muutakin kuin televisiosta ja lehtiaukeamilta tuttua ajantappoviihdettä.

Kirjallisuus ei ole vain kirjailijoiden tuotoksia. Se on koko se verkosto, jonka punovat kirjoittajat, kriitikot, tutkijat, kustantajat – kaikki kirjojen tekijät, lukijat ja ystävät. Jos me haluamme parempaa kirjallisuutta – mitä se itse kunkin mielestä sitten onkaan – vastuu on myös lukijalla.

——-
Den här ledaren utgivs även i Lysmasken-sidorna.