Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suomenruotsalaisen runouden laajentuneet elintilat

Ralf Andtbacka, runoilija, kriitikko ja kääntäjä, 5.12.2007

Kahden avausta seuranneen puheenvuoron − toisen kirjoitin minä ja toisen kriitikko Daniela Floman − jälkeen väittely kuihtui alkuunsa. Suurin syy kuihtumiseen oli luultavasti se, että ei tuntunut mielekkäältä keskustella runouden tilanteesta Ekmanin liioitellun yksinkertaistavan ajatuksenkulun pohjalta, joka ei ylipäänsä ota huomioon runouden muuttuneita olosuhteita ei vain Suomessa vaan kaikkialla. Suomenruotsalaisen runouden tilan kehitys heijastelee sitä, mitä tapahtuu maailmalla. Muuta ei ole syytä odottaakaan.

Syksyn aikana väittelynpoikanen räpisteli pinnalle Hufvudstadsbladetin kulttuurisivulla. Tietoisen provosoivassa avauksessaan kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Michel Ekman kyseenalaisti lähes kaiken uudemmasta suomenruotsalaisesta runoudesta. Toisin kuin se ”harvinaisen lahjakas runosukupolvi”, joka syntyi sotien välisenä aikana ja debytoi suurten modernistipioneerien vaikutuksen alla, nuoremmat suomenruotsalaiset runoilijat eivät onnistu houkuttelemaan lukijoita eivätkä, paria poikkeusta lukuun ottamatta, pysty vakiinnuttamaan johdonmukaista ja merkittävää kirjailijuutta. Heidän runoutensa on yhä pienenevämmän vähemmistön kiinnostuksen kohde.

Runouden uudet kohtaamispaikat − digitaaliset ja maantieteelliset

Olisi ollut paljon rakentavampaa käydä keskustelua runouden asemasta meidän aikanamme ja niistä erilaisista strategioista, joita runoilijat hyödyntävät. ”Kaikki oli ennen paremmin”, on ajattelutapa, joka harvoin johtaa minnekään ja joka tavallisesti kertoo enemmän lausujastaan kuin kritisoitavasta kohteesta. Kysymyksille kirjallisesta laadusta on harvoin yksinkertaisia vastauksia. ”Mitä tarkemmin sanottuna nuoremmat runoilijat ovat menettäneet?”, Floman ihmettelee kommentissaan Ekmanille, samalla kun hän tuo esiin, että nykyajan runokenttä osoittaa uudenlaista elinvoimaa. ”Monille nykyajan runoinnostuneille on tyypillistä, että he ottavat osaa keskusteluun, joka ei rajoitu vain oman maan rajojen sisälle. Erityisesti pohjoismaiset runoilijat ja lukijat rakentavat yhteistä keskustelutilaa.”

Floman tarkoittaa sitä kontaktiverkkoa, joka on viime vuosien aikana rakentunut erityisesti tanskalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten runoilijoiden ja kriitikoiden välille. Tämä rajojen ylitys on seurausta osin digitaalisesta tekniikasta, osin siitä tosiseikasta, että on aivan fyysisestikin enemmän kohtaamispaikkoja. Nordens folkhögskola Biskops-Arnössä Ruotsissa on pitkään ollut yhteispohjoismainen kaunokirjallisuuden kommunikaatiokeskus, mutta myös esimerkiksi kirjoittajakoulutukset Göteborgissa ja norjalaisessa Bøssä palvelevat samaa tarkoitusta. Uudemmista kohtaamispaikoista voi mainita Fria seminariet i litterär kritik -tapahtuman ja alun perin norjalais-tanskalaisesta aloitteesta järjestetyn Bergensbrag-tapahtuman.

Asiat liittyvät toisiinsa, kontaktit johtavat yleensä uusiin kontakteihin ja siten verkostoituminen etenee. Äkkiä pohjoismaisen kirjallisuuden yhteys näyttää erilaiselta kuin vielä muutamia vuosia sitten ainakin mitä runouteen tulee. Muutos näkyy Kritiker-lehdessä, jossa on itsestään selvä pohjoismainen näkökulma mutta myös monissa muissa lehdissä, sekä sähköisissä että painetuissa.

Polttopisteenä antologiat

Viime vuonna ruotsalainen aikakauslehti OEI julkaisi puhelinluettelon paksuisen teemanumeron uudesta suomalaisesta runoudesta (14 suomenkielistä ja kolme suomenruotsalaista runoilijaa esiteltiin). Tämä kertoo siitä, että kirjallisesta yhteistyöstä on mahdollista tehdä todellinen yhteispohjoismainen asia. Pohjoismaisuudenkaan ei tarvitse olla poissulkeva määre. Ruotsalaisten Carl Diekerin ja Paula von Sethin kunnianhimoisessa dokumenttiprojektissa Swinging with neighbours (Ersatz 2006) perspektiiviä laajennetaan käsittämään koko balttilaisen alueen runous. Monivuotinen projekti on koottu lähes tuhatsivuiseksi teokseksi ja neljäksi siihen liittyväksi DVD-levyksi, jotka ilmestyivät vuosi sitten.

Runousantologia Tämä ei ole fiktiota (Teos 2007) on viimeisin esimerkki virkistävästä pohjoismaisesta yhteistyöstä. Tässä Nifin − Nordens institut i Finlandin − aloitteesta kootussa antologiassa, joka on ilmestynyt sekä suomeksi että ruotsiksi, annetaan täyteläinen yleiskuva pohjoismaisesta nykyrunoudesta. Ajatuksia herättävässä esipuheessa Oscar Rossi, joka on yhdessä Tiia Strandénin kanssa toimittanut antologian, kertoo kasvavan kirjallisen piirin taustavoimista.

Tärkeimpiä seikkoja on hänen mukaansa runouden jatkuva marginalisointi. Yhä kapeammaksi käyvä lukijakunta saa runoilijat luomaan omia kriittisiä keskustelutilojaan, myös kansallisten rajojen ylittäviä. Nämä rajathan eivät ole kadonneet, mutta niillä ei ole enää samaa merkitystä kuin aiemmin. Pohjoismaisuus tarjoaa suuremman pelikentän, jolla yhtäläisyydet luovat yhtenäisyyden tunnelmaa ja erot tarjoavat positiivista hankausta.

Genren muuttuneet edellytykset

Rossi antaa yleisesti ottaen silmiinpistävän positiivisen kuvan uudesta runoudesta, samalla kun hän vastaa sen kaltaisiin argumentteihin, joita Michel Ekman esittää keskustelunavauksessaan Hufvudstadsbladetissa. Kyllä, runous on sysätty nurkkaan, mutta onko se automaattisesti runouden vika. Eikö se liity yleiseen kulttuuri-ilmastoon tai siihen käsittämättömyyden leimaan, jota runous joutuu kantamaan? Ymmärtämisessä on monesti kyse asenteista; jos jollekin tekstille ei avaudu, sekään ei avaudu itselle. Sitä paitsi: eikö runouden vastaanpanevuudessa ole jotain lupaavaa, kun se ei salli itseään redusoitavan kulutustavaraksi?

Antologia on itsessään mitä suurimassa määrin todiste siitä, että pohjoismainen runous elää ja voi hyvin, vaikka genren toimintaedellytykset ovatkin muuttuneet. Tämä koskee myös Suomessa ruotsiksi kirjoitettavaa runoutta. Se on kaikissa merkittävissä suhteissa, uskallan väittää, kiinnostavampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Suomenruotsalaiselta puolelta kuitenkin yhä puuttuu perehtynyt kriittinen keskustelu, joka voisi nostaa runouden laatuominaisuudet esiin. Tähän resurssit eivät tunnu riittävän. Siksi kontaktipinta ympäröivään suomenkieliseen ja pohjoismaiseen kirjallisuuteen on erittäin tärkeä. Se auttaa tuomaan suomenruotsalaisen runouden näkyviin uudella tavalla, etenkin vapauttamalla sen niiltä rajoittavilta ennakkokäsityksiltä, jotka kovin usein leimaavat kotikentän vastaanottoa.

Netissä:
OEI:n kotisivu
Aikakauslehti Kritikerin kotisivu