Dekkareita, trillereitä ja muuta jännityskirjallisuutta myydään hyvin. Sen huomaa vaikkapa silmäilemällä Mitä Suomi lukee -listoja, joissa tämän alan kirjallisuus keikkuu jatkuvasti kärkipäässä niin kotimaisen kaunokirjallisuuden kuin käännöskirjallisuudenkin kohdalla. Myös kirjastoissa dekkarit kuuluvat lukijoiden kestosuosikkeihin, eikä dekkareita lueta suinkaan pelkästään kesäisin, vaan innokkaasti ympäri vuoden.

Olisiko ilmiöstä oltava huolissaan? Ei välttämättä: parempi että ihmiset lukevat edes jotain – sanomalehtien ja viihdelehtien ohella – ja ehkäpä dekkarien lukeminen innostaa siinä sivussa lukemaan myös muuta kaunokirjallisuutta. Dekkarien ja yleisemmin jännityskirjallisuuden joukkoon kuuluu toki runsaasti myös esteettisesti korkeatasoista kirjallisuutta, joten tiukasta matala vs. korkea -jaottelusta ei kannata pitää tiukasti kiinni.

Entä sitten Suomi-dekkarin taso? Olen pyrkinyt muodostamaan asiasta kuvan lukemalla viime keväänä parikymmentä viime vuonna ilmestynyttä teosta, jotka ainakin laajasti ymmärtäen voidaan lukea dekkari-genreen. Sivumennen todettakoon, että alan terminologia on aika villiä: puhutaan salapoliisiromaaneista, jännitysromaaneista, rikosromaaneista, poliisiromaaneista, trillereistä jne. usein jäämättä pohtimaan käsitteiden tarkempaa sisältöä.

Lukemani perusteella taso on kirjava, eikä välttämättä edes riemunkirjava. Vaikuttaa siltä, että dekkarikäsikirjoitukset menevät kustantajilla (varsinkin pienkustantamoilla) läpi helpommin kuin muu aineisto, eikä niitä vaivauduta kunnolla editoimaan. Ilmeisesti dekkari on kustantajalle yleensä varma tapaus, joka tuottaa voittoa. Dekkari jos mikä on brändituote, jota myydään paljolti tekijännimen (Leena Lehtolainen, Reijo Mäki jne.) varassa. Dekkarien lukijakunta tuntuu olevan poikkeuksellisen kirjailijauskollista: entuudestaan tutut henkilöhahmot ja juonikuviot miellyttävät; lukeminen koetaan paljolti rutiinina, johon ei haluta ylimääräistä aivotyöskentelyä edellyttäviä häiriötekijöitä.

Who dun it?

Vastikään paljastui, että Tuula Sariolan nimellä julkaistut dekkarit on kirjoittanut haamukirjailija Ritva Sarkola. Aikoinaan suomalaisia dekkarimarkkinoita lähes yksinvaltiaan tavoin hallinneen Mauri Sariolan jäljiltä ”Sariola” on ollut kätevä tuotemerkki, jonka turvin myös ”Tuula Sariolan” enimmäkseen heikohkoja dekkareita on saatu myytyä vuosien mittaan kaikkiaan noin 50 000 kappaletta. Dekkarikirjailijan kohdalla tuo painosmäärä ei ole tavaton, mutta suomalaiselle nykyrunoilijalle – ehkä Heli Laaksosta ja Tommy Tabermannia lukuun ottamatta – moinen jää kaukaiseksi unelmaksi. Sariolan tapaus on ikävä osoitus rahan vallasta ja heikosta moraalista, eikä varmasti lajissaan ainoa. Myös kustantaja Gummeruksen päälle lankeaa varjo: voivatko kustannusvirkailijat yli kymmenen vuoden ajan välttyä saamasta vihiä siitä, kuka teosten todellinen kirjoittaja on?!

Mutta sitten tarkemmin Suomi-dekkarin tilanteisiin. Lukemani perusteella selvä trendi näyttää Suomessakin olevan trilleri-tyyppisen jännityskirjallisuuden kasvava menestys perinteisen arvoitusdekkarin, who dun it -tyyppisen palapelidekkarin kustannuksella. Trillerissä rikoksen ratkaisemisongelman sijaan etualalle nousevat yleensä kansainvälispoliittiset tai -taloudelliset ongelmat, ja myös seksin ja väkivallan kuvauksella on keskeinen osansa. Onkin myönnettävä, että Ilkka Remeksen tai Taavi Soininvaaran tapaiset trillerin tekijät tuovat uutta verta (sic) suomalaiseen dekkarikirjallisuuteen.

Seksi, prostituutio ja seksuaalinen väkivalta ovat paljon esillä viimeaikaisissa jännitysromaaneissa, esim. Lehtolaisen Rivossa Satakielessä, tekijänsä jo viidennessätoista dekkarissa, joka ajankohtaisesta tematiikastaan huolimatta ei kuulu tekijänsä parhaisiin, vaan kärsii kohtalaisesta joutokäynnistä. Useissa nykydekkareissa toistuvaa tematiikkaa on myös Virosta tai Venäjältä tuleva rikollisuus, itämafia. Lisäksi silmiinpistävän usein kirjoissa tuodaan esiin arabimaista Suomeen asti lonkeroitaan ulottava terrorismi tai ainakin sen uhka (esim. Soininvaara, Remes, Rönkä, Numminen, Haataja). Virikkeitä näihin teoksiin on selvästikin ammennettu Dan ”da Vinci” Brownin ja Henning Mankellin tapaisilta bestsellereiltä. Jopa Reijo Mäki on tuoreimmassa romaanissaan Hard Luck Cafe siirtynyt trillerin kirjoittajien leiriin omalaatuisessa dystopiassaan, joka sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Jussi Vares ei enää ole yksityisetsivä, vaan drive in -bordellin sisäänheittäjä! Mäen teos on ehkä toimintajännärin parodia, mutta kokonaisuus ei sellaisenakaan ota toimiakseen.

Trillerilajin nuoruus suomalaisessa jännityskirjallisuudessa näkyy siinä, että kirjoihin sisältyy usein uskomattomia juonirakenteita, henkilöhahmoja ja detaljeja. Mainittakoon vain Soininvaaran Pimeyden ytimessä esiintyvä originelli irakilainen Adil al-Moteiri. Hän omaa ilmiömäisen muistin, johon on tallentunut valtava määrä sanatarkkoja kaikenkarvaisista filosofisista tai kaunokirjallisista teoksista. Niinpä sitaattikone Adil siteeraa sujuvasti vaikkapa Diderot´n tai Bertrand Russellin tekstejä. Russellilta fanaattisen Adilin mieleen tupsahtaa sinänsä kiintoisa aforismi: ”Fanaattisuus on ensisijaisesti järjen käytön älyllistä vajavuutta, sellaista johon filosofiasta löytyy älyllinen vastamyrkky.”

Psykologiakurssille juonimaan

Sattumaa ei liene, että kansainvälisiä trillereitä kirjoittavat nimenomaan miehet, kun taas perinteistä arvoitusdekkarimuotoa suosivat naisdekkarikirjailijat pitäytyvät mieluummin kotoiseen miljööseen, usein perhe-elämän ympärille kiertyviin kuvioihin. Viime vuoden mielestäni paras suomalainen dekkari oli Marianne Peltomaan alun perin ruotsiksi julkaisema Ei valoa tunnelissa, joka on ansaitusti edustanut Suomea pohjoismaisessa Lasiavain-dekkarikilpailussa. Teoksen keskeisenä tematiikkana on naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja seksuaalinen häirintä. Myös rasistiset ilmiöt tulevat esiin kirjassa, joka on sekä kielellisesti että psykologisesti vahva saavutus.

Valitettavasti myös reippaimmat rimanalitukset menevät naiskirjoittajien nimiin. Tuula Sariolan nimellä julkaistu …ja viimeisenä tulee kuolema koostuu pitkäveteisestä ja latteasta jutustelusta. Tämä teos on ehkä selvimmin perinteisen dekkarin tradition jatkaja, ja nykydekkarille harvinaiseen tapaan romaani sijoittuu paljolti maaseutumiljööseen, Mäntsälään. Murhaajaksi osoittautuu thainyrkkeilyä harrastava, isänsä alistama hintelä nuorukainen, jota merkillinen ”Ääni” käskee kostamaan thainyrkkeilijän potkulla kuolettavasti kaikille niille, jotka ovat selvinneet rötöksistään ilman rangaistusta. Siis kyseessä on perinteinen nemesis-kuvio.

Etenkään henkilöiden psykologinen kuvaus ei vakuuta Sariolan kirjassa. Rikosten taustojen ja motiivien löyhä perusteleminen on heikkoutena monissa viimevuotisissa dekkareissa. Dekkarikirjailijat kannattaisikin lähettää joukolla psykologian intensiivikurssille, niin että he pääsisivät lähemmäksi esimerkiksi Joensuun rikosromaanien psykologista syvällisyyttä.

Heikkoja saavutuksia ovat myös Eila Palmgrenin Paellaa ja piruja ja Ursula Auerin (ilmeisesti salanimi) Murha Maltalla, joissa molemmissa sovelletaan kömpelöä deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua selittävine kirjeineen ja epilogeineen. Molempien kirjojen rikosongelma ja juonen kuljettelu on sanalla sanoen uskomatonta. Christien Kymmenen pienen neekeripojan kuvioita paikoin hyödyntävästä Auerin dekkarista ei käy selvästi ilmi, onko kirja mahdollisesti tarkoitettu parodiaksi. Murhaajaksi joka tapauksessa paljastuu kaikenlaisia dekkarisääntöjä uhmaten päähenkilönä esiintyvä dekkarikirjailija Maija Kokko, joka Maltan matkallaan alkaa tappaa turistitovereitaan saadakseen dekkariinsa aineistoa. Epilogissaan hän selittää tekofilosofisesti: ”Tätä minä erityisesti rakastin: muutin todellisuuden illuusioksi.”

Auerin harrastama metafiktiivisyys ja intertekstuaalisuus on toki sinänsä – varsinkin kirjallisuudentutkijan kannalta – kiinnostava piirre, jota ei totisesti löydy ylen määrin nykydekkareista. Metadekkareille olisi tilausta ainakin dekkarifanien parissa. Itse haluaisin myös kannustaa dekkarikirjailijoita entistä enemmän toisaalta parodisten ja toisaalta kantaaottavien, ns. realististen poliisiromaanien tekoon. Parodia on kuitenkin taitolaji, ja poliisiromaanien teossa tekijällä tulisi olla tuoretta kokemusta siitä, millaista poliisityö on tänään. Kansainvälisten trillerien vaihtoehtona myös tuttuihin paikallisiin miljöihin pitäytyvillä dekkareilla (esim. Seppo Jokisen tamperelaisdekkarit) on eittämättä oma mielenkiintonsa.

Muuten olen sitä mieltä, että Mika Waltarin Komisario Palmut ja niistä Matti Kassilan tekemät elokuvasovitukset ovat edelleen parasta, mitä suomalainen dekkaritaide on tuottanut, Joensuun rikosromaanin ohella. Taidettahan dekkarit parhaimmillaan ovat, vai kuinka?