Eivät sentään aivan kaikki tärkeät asiat löydy kirjoista. Muitakin painotuotteita on.

 

Olemme poimineet tähän juttuun vihkomuotoisia julkaisuja ja muita pienpainatteita. Niitä yhdistää lähinnä tiivis koko, joka sekin on suhteellinen määre. Aiheista, tyyleistä ja formaateista löytyy huomattavasti vaihtelua. Viitisen vuotta sitten Janne Löppönen kirjoitti Tuli & Savun Tulilanka-palstalla (4/2020–1/2021), että suomalaisessa runoudessa ”eletään jonkinasteista pienjulkaisubuumia”. Sen jälkeen vihkot, chapbookit ja muut näyttävät vakiintuneen ja ehkä ammattimaistuneen. Jos yhä käykin niin, ettei tekijän osaksi lankea samaa arvonantoa kuin painetun kirjan kohdalla, se ei vaikuta mitenkään vaivannäköön ja viimeistelyyn. Runous on pysynyt hyvin edustettuna, mutta tekstilajien kirjo on laajentunut. Usein vihkoissa viehättää sekin, ettei lajia voi tarkasti määritellä. Jutun jälkimmäinen osa ilmestyy ensi kuussa.

 

Tanja Tiekso, Äänten apokalypsi. Essee kuuntelemisesta. Bokeh 2024

Bokehin teoksissa, kirjahkoissa, tekoprosessi ja tuotantovälineet on tehty näkyviksi: esiin nousee kirja materiaalisena esineenä. Useissa teoksissa kuva on yhtä tärkeässä roolissa kuin sana. Tanja Tiekson Äänten apokalypsi on kauniisti lankasidottu esseevihko. Kanteen on painettu aalto, joka muistuttaa japanilaisen ukiyo-e-taiteilija Hokusain puupiirrosta Suuri aalto Kanagawan edustalla. Kansipaperi muodostaa aaltomaisia kuvioita. Sen tuntuma on miellyttävä; vihkoa tekee mieli silittää.

Tiekso kirjoittaa, että usein unohdamme kuunnella. Kuulemisella ja kuuntelemisella on ero, sillä jälkimmäinen on äänen tulkintaa ja vaatii keskittymistä. Vastoin yleistä käsitystä Tiekso kuitenkin esittää, ettei kuunteleminen ole aina tietoista, vaan keho kuuntelee ja tulkitsee ääniä ikään kuin luonnostaan.

Teos ajattelee omaperäisesti ja sillä on tarkka kompositio. Se esittää katkelmanomaisia ajatuskulkuja, muistoja ja vaikutelmia, jotka eivät tyhjennä sitä yhteen ytimeen, vaan jättävät lukijalle tilaa tekstien kokemiselle ja kenties niiden jatkamiselle mielessään. Joistakin ajatuksista haluaisi kuulla enemmän, mutta se ei ehkä sopisi vihkon luonnosmaiseen luonteeseen. Tiekso ammentaa ja inspiroituu Pauline Oliveroksen syväkuuntelu-metodista, joka auttoi häntä löytämään uudenlaisen suhteen ääniin ja kuuntelemiseen. Teos puolustaa esimerkiksi vastaanottavaista, feministisen lempeää kuuntelemista, joka antaa tilaa kaikenlaisille äänille, myös marginalisoiduille.  

Vaikka Tiekso kirjoittaa omasta muusikon ja musiikintutkijan taustastaan käsin, teos on auki kaikenlaisille lukijoille – ovathan äänet perustavanlaatuinen osa jokaista päiväämme ja yötämme. Äänten apokalypsi ehdottaa uudenlaista suhdetta ääniin: jokaisen tulisi valita tavat, joilla kuuntelee, ja olla läsnä kuuntelemiskokemuksilleen, antaa ”äänten hyökyä yli määräävinä kuin toistuvat tsunamit”. (A. M.)

 

Vihkoa tekee mieli silittää.

Hanna Råst, Geological Contemplations. Yö Chapbook #1. Yö ry 2023 

Yö-gallerian chapbook-sarja liikkuu kirjallisuuden ja kuvataiteen välimaastossa. Sarjan ensimmäinen julkaisu, Hanna Råstin Geological Contemplations, sisältää englanninkielistä runotekstiä ja vanhoja valokuvia. Vihkon sivut ovat vaakasuuntaiset, ja selkä on yläreunassa. Siinä käsitellään maaperää ja pohditaan geologisia kerrostumia. Aihe yhdistyy Råstin kuvataiteeseen, esimerkiksi installaatioihin, joiden osaset muistuttavat arkeologisia fragmentteja. 

Suppean materiaalin varassa teos onnistuu luomaan vaikutelman aionien kestosta. Me-muotoisessa tekstissä matkataan tai kuvitellaan matkaa aina vain syvemmälle sfäärien läpi. Ensi alkuun ilmaisussa kuuluu hieman sentimentaalisia äänenpainoja, mutta ne jäävät pois, kun runon me etenee alaspäin ja kauemmas ihmisten tasolta. Kuten Jussi Parikka muotoilee A Geology of Media -teoksessaan (2015), inhimillinen historia sulautuu geologiseen aikaan. 

Parhaat kohdat kuvaavat yksinkertaisesti aineen tuntumaa, kuten tiheyttä tai karkeutta. Tekstin ja valokuvien suhde on antoisasti viitteellinen kautta linjan. Tällaisessa yhteydessä valokuvat tuntuvat tulevan jostain kaukaa ja niiden alkuperä jää hämäräksi, vaikka ne esittäisivätkin ihmisiä tai muita tunnistettavia kohteita. (J-P K.)

 

Henri Antikainen, A Select Archive of Deleted Wikipedia Articles on aspects of Finnish Literature. Mouse Editions 2024 

Nimensä mukaisesti Henri Antikaisen chapbook on olevinaan kokoelma Wikipediasta poistettuja artikkeleita, joissa esitellään englanniksi suomalaisen kirjallisuuden erikoisia ilmiöitä ja omalaatuisia tekijöitä. Kyse on siis pseudodokumentista. Mukana on lajille ominainen kehyskertomus, jossa kirjoittaja esittäytyy ainoastaan dokumentin löytäjäksi.  

Asetelma muistuttaa Borgesia, vire Yli-Juonikasta. Oman elämänsä avantgardisteihin kuuluu esimerkiksi muuan Vilpuri Viilain, jonka romaani, pituudeltaan puolitoista miljoonaa merkkiä, sisältää pelkästään yhden hyvin pitkän yhdyssanan ja sen otsikko on yhtäläinen leipätekstin kanssa. Aartvartti Häkkisen oeuvreen taas lukeutuu 1266-sivuinen pienoisromaani sekä perusteellinen vastine eräälle teoksen kriitikoista: ”The letter is still being published in Parnasso as a monthly column, as it has been since 1966, paragraph by paragraph.”

Antikaisella on hyvä ote sekä kokeellisen että ite-kirjallisuuden maailmoihin, ja hän houkuttelee niistä esiin leppoisaa huumoria. Koko juttu on taitavasti kaksoiskoodattu: leikittely Suomi-stereotypioilla vaikuttaa suunnatun anglofoniyleisölle, mutta alluusiot ovat siinä määrin tarkkoja, että vihko toimii suomalaiselle lukijalle vielä toisella tasolla, kuin lukisi sisäpiiriläisenä.

Vihko lisää joukon hilpeitä ja nokkelia tapauksia kuvitteellisten teosten kaanoniin. Se tarjoaa väläyksen siitä, mitä suomalaisen kirjallisuuden ulkoreunoilla voisi tapahtua, ja saa toivomaan totaalisempaa minimalismia, raivokkaampaa grafomaniaa. (J-P K.)

 

Totaalisempaa minimalismia, raivokkaampaa grafomaniaa.

 

Hanna Syrjämäki, tuu. Humahdus 2024 

Vihkoformaatti sopii erityisen hyvin Hanna Syrjämäen hienojakoiselle runoudelle. Sanonnan tapa ja utelias ote maailmaan ovat tuttuja ihanasta Kaikosta (Humahdus 2022), mutta nyt havainto tuntuu kurkottavan laajemmalle. 

Vaikka teos rytmittyy aukeamittain, se kehkeytyy runoelman tapaan. Kunkin aukeaman aloittaa ornamentin kaltaisesti vaakarivi jotakin kertautuvaa merkkiä, esimerkiksi aaltoviivoja tai lainausmerkkejä. Niiden suhde tekstiin ei ole ilmeinen, mutta yhteyksiä kannattaa tulkita esiin. 

Tuu etsiytyy kohti asioita, jotka hyvin pienen tai kerrassaan valtavan mittakaavansa vuoksi kysyvät huomion tarkentamista. Kun liikutaan eri kokoluokkien välillä, se ei tapahdu jyrkän leikkauksen keinoin, mikä runoudessa usein tuntuu osoittelevalta, vaan aivan liukuvasti. Jo yhden virkkeen aikana havainto voi yltää viitekehyksestä toiseen ja sanonta konkreettisesta kuvalliseen, mutta Syrjämäki onnistuu runoilmaisullaan sävyttämään kiehtovasti jopa kaikkein tavallisimpia asioita: hengittämistä, oleskelua talossa tai rannalla, veden juomista.  

Carlos Lievonen pohtii tuun viittauksia toiseen persoonaan: ”Koko teos puhuttelee ’sinua’, joka ei ole helposti tulkittavissa lukijaksi” (Runografi 15.1.2025). Puhuttelun vivahde vaihtelee tekstin mittaan. Lukijan täytynee harkita, missä määrin toinen persoona sopii häneen tai missä määrin hän vastaa siihen: ”Enää et ole maisemassa, sillä maisema / muodostuu vain etäisyyden päähän, / eikä tässä ole etäisyyttä, / ei yksisuuntaisen katseen yksinäisyyttä.”

Syrjämäeltä ilmestyi viime vuonna myös vihko Tamrielin kaikki puut (Lyhyttzine 1–2), joka tuo mukaan aiempaa leikkisämmän sävyn. (J-P K.)

 

 

Anonyymi tekijä, Lysis. Poesiavihkot #42. Poesia 2024 

Lysis yhdistää antiikin filosofian ja tragediat, Freudin psykoanalyysin ja henkilökohtaisen kokemuksen. Teos on samaan aikaan älyllinen, oppinut ja päiväkirjamainen. Rekisterit vaihtuvat niin taidokkaasti, että missään kohtaa vaikutelma ei ole esteettisesti epäsuhtainen vaan erilaiset osiot saavat voimaa toisistaan. On vaikeaa ja ehkä samantekevää määritellä, mitä lajia teos edustaa: ehkä lyyristä esseetä, ehkä fragmentaarista proosaa, ehkä eräänlaista ”teoreettista tunnustuskirjallisuutta”.

Lysis käsittelee esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa ja eräänlaista passiivista halua ja siinä piilevää voimaa ja kauneutta. Takakanteen nostettu teksti kysyy ”Miksi kukaan haluaisi oikeutta?”. Lause on iskuvaltaisuudessaan pysäyttävä ja yhdistyy väkivaltaan, jota kertoja on kokenut. Kysymys saa kuitenkin teoksen edetessä vahvat perusteet, kun niitä keritään auki hitaasti.

 

On vaikeaa ja ehkä samantekevää määritellä, mitä lajia teos edustaa. 

Kuten antiikin tragedioissa, Lysiksessä on kolme osiota. Ensimmäisessä kertoja käy läpi Platonin rakkauskäsitystä ja pohtii sen valossa rakastumiseen liittyvää häpeää. Toisessa osiossa on fragmentteja, jotka pohjaavat kreikkalaisen mytologian naishahmojen kohtaloihin. Tämä tekee näkyväksi, kuinka väkivaltaista tarusto on etenkin naisia kohtaan. Mitä enemmän lukija myyteistä tietää tai selvittää, sitä vaikuttavammaksi fragmentit muuttuvat. Kolmas osa paneutuu tragedioihin ja perustelee, miksi seksuaalista väkivaltaa kokenut kertoja ei ”halua oikeutta”.  

”Lysis” tarkoittaa Aristoteleen mukaan tragediassa huipun jälkeistä höllentymistä – vaikka sille ei ole tiedossa tarkkaa merkitystä, sillä Aristoteles määrittelee käsitteen hähmäisesti. Tällainen pehmeys voidaan yhdistää myös passiivisuuteen – siihen, ettei pidä kiinni vaan päästää irti. Kertoja haluaa viimein unohtaa ja parantua, nähdä irtipäästämisen teon itsessään: ”Minä olen nyt tällainen […] ja nyt on vain selvitettävä, miten tällaisena eletään”. (A. M.)