Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tarinoiden aika

Hanna Meretoja, 12.2.2015

”Tarinankerronnan taito on kohtaamassa loppunsa”, kirjoitti saksalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin (1936) toisen maailmansodan kynnyksellä.  Hän vertasi modernia, pirstaloitunutta yhteiskuntaa esimoderniin suullisen tarinankerronnan aikakauteen ja esitti, että tarinat eivät enää toimi kokemusten jakamisen välineenä. Kuitenkaan tarinoiden tarve ei ole kadonnut mihinkään, ehkä jopa päinvastoin. Näyttää siltä, että juuri yhteiskunnallisen todellisuuden ja yhteisöllisyyden pirstoutuminen lisää entisestään ihmisten tarvetta kertomuksille, joiden varassa rakentaa identiteettejään ja suunnistautua hämmentävän monimutkaisessa nykymaailmassa.

Tarinoiden janon ovat haistaneet myös kauppamiehet. Yhtäältä meitä ympäröi ennennäkemätön kertomusten moninaisuus; toisaalta elämme teollisen tarinantuotannon aikakautta. Juuri tämä kaksinaisuus on ominaista nykyiselle tarinoiden aikakaudelle. Pahimmillaan teollinen tarinantuotanto altistaa meidät samoja kaavoja toistaville, riskejä kaihtaville juonikuvioille, joiden itsestään selvinä näyttäytyviin lähtökohtiin kuuluvat kulutuskeskeinen elämäntapa, heteroseksuaalisesta avio-onnesta unelmointi ja nuoruuden ihannointi. Vaatii paljon oma-aloitteisuutta, uteliaisuutta ja tietotaitoa, että tutustuu omaehtoisesti siihen valtavaan tarinaperinteiden kirjoon, johon esimerkiksi internet ja kirjastot tarjoavat meille kaikille periaatteessa vapaan pääsyn.

Sosiaalisesta mediasta on tullut keskeinen sille, miten ihmiset rakentavat kerronnallisia identiteettejään ja jakavat tarinoita arjestaan.

Helposti myytävät tarinat ovat eniten esillä – ja vaivattomimmin tarjolla – nykymaailmassa, jossa meitä manipuloidaan jatkuvasti ostamaan ja kauppaamaan tarinoita. Urakouluttajat kehottavat meitä tarinallistamaan osaamisemme, kun rakennamme siitä työnantajille myytävää brändiä. Mainonta pyrkii liittämään tarinallistamalla myytävän tuotteen elämään, josta unelmoimme tai josta meidän toivotaan unelmoivan. Myös journalismi on muuttunut yhä tarinakeskeisemmäksi, koska tarinat myyvät paremmin kuin kasvottomat tosiasiat.

Uudet mediat vaikuttavat väistämättä kertomisen tapoihimme. On selvää, että tarinat toimivat edelleen kokemusten jakamisen välineinä, kuten ne ovat toimineet aina muinaisilta leiritulilta asti. Esimerkiksi Facebookista ja ylipäätään sosiaalisesta mediasta on tullut keskeinen sille, miten ihmiset rakentavat kerronnallisia identiteettejään ja jakavat tarinoita arjestaan. Tämä tuottaa uudenlaista tarinankerronnan yhteisöllisyyttä. Samalla Facebook hyödyntää palvelun kautta saamiaan tietoja täsmämainostamalla meille tuotteita, joiden se arvelee sopivan juuri meidän ”tarinaamme”.

Kirjalliset kertomukset ja näkökulmatietoisuus

Viime vuosikymmeninä niin kirjallisuus, muut taiteet ja media kuin eri tieteet ovat pohtineet intensiivisesti kertomusten merkitystä ihmisenä olemiselle.  Esimerkiksi Michel Tournier (1977) on kirjoittanut tarinoista ”sielun happena”, ja Paul Auster (1997) toteaa: “Emme voi elää ilman tarinoita. Tavalla tai toisella jokainen elää tarinoista kahdesta ikävuodesta kuolemaansa.” Margaret Atwood (2010) puolestaan esittää, että ”kyky kertoa tarina” on ”sen ytimessä, mitä on olla ihminen”. Nämä kirjailijat uskovat, että tarinat ovat välttämättömiä paitsi mielikuvituksemme myös persoonallisuutemme, ajattelukykymme, tunne-elämämme ja sosiaalisen älykkyytemme kehittymiselle.

Monia meistä on kannustettu pienestä asti lukemaan juuri siksi, että kirjallisuuden on pitkään uskottu kehittävän meitä. Nykyisessä välineellisen ajattelun ja nopean voitontavoittelun maailmassa kirjallisuus on kuitenkin menettänyt tämän itsestään selvän asemansa. Viime aikoina useat filosofit ja kirjallisuudentutkijat ovatkin nousseet puolustamaan kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen merkitystä nykymaailmassa. Hiljattain ajatukselle kirjallisuuden hyvää tekevästä vaikutuksesta on antanut tukensa myös Tiede. Science-lehdessä julkaistu kokeellinen tutkimus nimittäin osoitti, että kaunokirjallisuuden lukemisen jälkeen ihmiset pärjäävät empatiakykyä ja sosiaalista älykkyyttä mittaavissa testeissä paremmin kuin ne, jotka lukivat tietokirjallisuutta, populaarikirjallisuutta tai ei mitään (Kidd & Castano 2013). Monet kirjallisuudentutkijat suhtautuvat epäillen tämänkaltaisiin tutkimuksiin. Klassisen vastaväitteen muotoili aikoinaan George Steiner, joka näki Auschwitzin, eurooppalaisen sivistyksen ytimessä tapahtuneen joukkomurhan, todistavan vastaansanomattomasti, ettei kirjallisuus tee meistä parempia ihmisiä. Tosin Science-lehdessä julkaistu tutkimus ei varsinaisesti väitäkään, että kirjallisuus väistämättä tekisi meistä hyviä ihmisiä. Mitä siinä tarkemmin ottaen osoitetaan?

Tutkimus osoittaa ennen kaikkea, että kirjallisuus lisää kykyä toisen näkökulman ottamiseen. Tämä kyky ei ole tae eettiseen toimintaan. Kokeeseen osallistuneet kertoivat kaunokirjallisuuden lukemisen jälkeen, miten he toimisivat kuvitteellisissa tilanteissa. Tämä ei tietenkään todista, että he oikeasti toimisivat näin. Tutkimuksen tekijät eivät näytä ottavan johtopäätöksissään riittävästi huomioon sitä, että kuvitteellisten skenaarioiden ja tosielämän toiminnan välillä on kuilu. Kirjallisuuden vaikutusta ihmisten toimintaan on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, mitata. Tästä ei voi kuitenkaan päätellä, etteikö kyky ottaa toisia näkökulmia ja ylipäätään tietoisuus erilaisista näkökulmista olisi eettisesti relevanttia. Näkökulmatietoisuus voi olla välttämätön ehto eettiselle toimijuudelle, vaikkei se olisikaan sen riittävä ehto. Se luo perustan niin ihmissuhdetaidoille kuin monipuoliselle maailman hahmottamiselle, kuvittelukyvylle ja ylipäätään ajattelemisen taidolle.

Kirjallisuuden kertomat tarinat tutustuttavat meidät usein näkökulmiin, jotka ovat hyvin toisenlaisia kuin ne, joihin törmäämme arjessamme.  Filosofi Martha Nussbaum (2012) esittää, että kirjallisuuden eettinen potentiaali liittyy sen kykyyn tarjota meille näkökulmia, joiden kautta pääsemme kiinni alistettujen ryhmien kokemusmaailmaan. Tämä on epäilemättä yksi tärkeä kirjallisuuden tehtävä, mutta vierastan lähtökohtaisesti ajatusta siitä, että voisimme ennalta määritellä ne arvot, joiden mukainen kirjallisuus katsottaisiin oikeanlaiseksi ja opetusohjelmiin kelvolliseksi. Kuten esimerkiksi Jacques Derrida (1993) on todennut, kirjallisuuden erityisyys instituutiona on juuri sen vapaudessa ”sanoa kaikki” (tout dire). Siksi sitä eivät saisi sitoa mitkään ennalta-annetut arvot. Kirjallisuus on pikemmin eettisten arvojen tutkimista ja luomista kuin ennalta-annettujen arvojen kuvittamista. Meidän tulisi olla avoimia sille mahdollisuudelle, että kirjallisuus voi muuttaa käsitystämme siitä, mikä ylipäätään on eettistä.

Kirjallisuuden tarinat ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksien tutkimista.

Nussbaum tuntuu olettavan, että vain roolimalleina toimivien henkilöhahmojen tai alistettujen, myötätuntomme herättävien hahmojen asemaan samastuminen on eettisesti arvokasta. Nähdäkseni kirjallisuuden kyky kehittää näkökulmatietoisuuttamme pitäisi kuitenkin ymmärtää tätä monisyisempänä ilmiönä. Esimerkiksi Jonathan Littellin romaanissa Hyväntahtoiset (Les Bienveillantes, 2006) lukijalle tarjotaan minäkertojana toimivan ”pahan” henkilöhahmon, entisen SS-upseerin näkökulma. Tuon tarkoituksella vaikeasti samaistuttavaksi – positiivisen roolimallin suoranaiseksi vastakohdaksi – rakennetun näkökulman kautta lukija voi kuitenkin saada äärimmäisen arvokkaita oivalluksia niistä ihmisyyden puolista ja modernin länsimaisen yhteiskunnan mekanismeista, jotka mahdollistivat teollisen joukkomurhan natsi-Saksassa ja jotka osittain ovat lähempänä meitä kuin ehkä haluaisimme ajatella. Kertomuksen eettinen ulottuvuus ei löydy päähenkilön edustamista arvoista, vaan se on erottamaton osa teoksen kokonaisuuden rakentumista.

Narrare

Nähdäkseni on tärkeää tutkia sekä kulttuurisesti hallitsevia että kaunokirjallisuuden tarjoamia ”vaihtoehtoisia” kertomuksia ja näiden välisiä suhteita. Tämä ajatus oli yksi lähtökohta sille, että perustimme tänä syksynä kollegojeni kanssa Tampereen yliopistoon monitieteisen kertomuksen tutkimuksen keskuksen, Narraren. Tutkimuskeskuksessa tarkastelemme kertomuksia kulttuurisina merkityksenannon käytäntöinä erilaisten tieteiden näkökulmista: kirjallisuustieteellisistä, yhteiskuntatieteellisistä, psykologisista, filosofisista, historiallisista, kasvatustieteellisistä, pelitutkimuksellisista ja terveystieteellisistä näkökulmista. Lähtökohtanamme on ajatus siitä, että kertomus on läsnä mitä moninaisimmilla elämän eri osa-alueilla, kuten sairastumisen, vanhenemisen, oppimisen ja kasvamisen kokemuksissa, identiteetin rakentamisessa, menneen, nykyisen ja tulevan hahmottamisessa. Kaikilla näillä alueilla kerronnallistamme kokemuksiamme sekä kulttuurisesti hallitsevien, eri medioista imemiemme tarinamallien pohjalta että meihin vaikuttaneiden kaunokirjallisten kertomusten valossa.

Tutkimuskeskus keskittyy tieteidenväliseen vuoropuheluun kertomuksen tutkimuksessa. Se pyrkii kehittämään metodologisia työkaluja eri aloilla työskenteleville kertomuksen tutkijoille. Tutkimuskeskuksen keskeisenä kiinnostuksen kohteena on taiteen ja arjen kertomusten suhde ja vuorovaikutus: ne kulttuuriset mallit, joilla meitä ohjataan kerronnallistamaan kokemuksiamme, ja ne tavat, joilla eri medioissa uusinnetaan, manipuloidaan ja kyseenalaistetaan näitä malleja.

Kirjallisuus olemisen mahdollisuuksien tutkimuksena

Nykyisen käsityksen mukaan ihminen on aina kertonut tarinoita. Siten voidaan sanoa, että jossakin mielessä jokainen aikakausi on ollut tarinoiden aikaa. Tarinankerronnalla on kuitenkin ollut erilaisia tehtäviä ja merkityksiä eri aikoina. Myös niiden arvostus on vaihdellut, samoin kuin tietoisuus siitä, miten monissa muodoissa ja monin tavoin kertomukset muovaavat maailmaamme. Nykyisenä tarinoiden aikakautena kertomuksesta on tullut tärkeäksi koettava tutkimuskohde, sillä kertomusten ymmärretään läpäisevän lukuisia inhimillisen elämän alueita. Kertomukset rakentavat niin yhteiskunnallista todellisuutta ja kulttuurista muistia kuin yksilöiden ja yhteisöjen identiteettejä, pelkoja ja unelmia.

Kirjallisuutta on tärkeää tutkia suhteessa muihin kulttuurisiin kertomuksiin, joita kirjallisuus sekä uusintaa että kyseenalaistaa. Kaunokirjallisuuden erityisyytenä voi pitää sen kykyä kertoa tarinoita, jotka kiistävät ja kyseenalaistavat sellaisia kulttuurisesti hallitsevia tapoja merkityksellistää maailmaa, jotka uhkaavat kaventaa meille tarjoutuvia elämisen malleja ja sitä kautta mahdollisen tajuamme. Kirjallisuuden tarinat ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksien tutkimista. Parhaimmillaan ne laajentavat ajattelun, olemisen ja kokemisen mahdollisuuksiamme – kykyämme kuvitella, mistä tulemme ja minne voisimme olla matkalla.

Hanna Meretoja

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa ja tutkimuskeskus Narraren johtaja.

Lähteitä:

Atwood, Margaret 2010, Why We Tell Stories. Big Think. http://bigthink.com/videos/why-we-tell-stories.

Auster, Paul 1997, The Art of Hunger. Harmondsworth: Penguin Books.

Benjamin, Walter 1936/2007, ”Der Erzähler.” Gesammelte Schriften II. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Derrida, Jacques 1993, Passions. Paris: Galilée.

Kidd, David Comer & Emanuele Castano 2013, “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind.” Science, 342 (6156), 377–380.

Meretoja, Hanna 2014, ”Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali.” Ajatus 70, 113-147.

Monitieteisen kertomuksen tutkimuksen keskus Narrare: http://www.uta.fi/ltl/narrare/index.html.

Nussbaum, Martha 2012. Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Suom. Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus.

Tournier, Michel 1977, Le Vent Paraclet. Paris: Gallimard.