Tärkeimpiä ja rakkaimpia hyllystäni löytyviä teoksia on Fernando Pessoan Levottomuuden kirja. Erikoista kyllä, en muistaakseni koskaan ole lukenut sitä alusta loppuun. Kirja ei tunnu edellyttävän perinteistä lukutapaa, pikemminkin vieroksuvan sitä – sen voi yhtä hyvin vain avata sattumanvaraisesta kohdasta ja ryhtyä lukemaan.

Poikkeuksellinen kirja toki onkin. Runoilijana parhaiten tunnettu Pessoa oli paatunut grafomaani, joka jätti jälkeensä kymmeniätuhansia käsikirjoitusliuskoja sekalaisia tekstejä. Merkittävin kokonaisuus näistä oli Lissabonin kaupungin apulaiskirjanpitäjän Bernando Soaresin fiktiivinen päiväkirja, elämäkerta vailla elämää. Pessoa kirjoitti tekstejä vuosina 1912–1935, mutta Levottomuuden kirjaksi ristitty kokonaisuus ilmestyi pitkällisen toimitustyön tuloksena vasta vuonna 1982, 47 vuotta tekijän kuoleman jälkeen.

Me kaikki olemme olemassa, ja olemassaolomme on rajallista ja ankarasti ajateltuna täysin merkityksetöntä.

Oman kappaleeni olen saanut lahjaksi rakkaalta ystävältäni. ”Juhalle, kumppanille levottomuudessa”, lukee hänen omistuskirjoituksessaan.  Jouluna 2001 olemme olleet 26-vuotiaita – emme vielä aivan peruuttamattomasti aikuisia, mutta emme myöskään enää ne kaksi jääkiekkokaupungin lukiolaista, jotka jossain vaiheessa huomasivat kirjoittavansa molemmat runoja ja ystävystyivät ja ihastuivatkin toisiinsa nimenomaan kirjoittamalla ja lukemalla.

Noina vuosina ajattelimme olevamme jonkinlaisia poikkeusyksilöitä. Epätavallisen herkkiä, nimenomaan kumppaneita erikoisessa levottomuudessamme. Ajattelumme oli juuri sillä tavoin dramaattista ja selkeään jaotteluun pyrkivää kuin nuorten ihmisten ajattelu usein on. Sivullisuuden teoriat kiehtoivat meitä.

Nykyään ajattelen minulle merkityksellisimmän kirjallisuuden tavoittelevan nimenomaan yhteistä ihmisyyden kokemusta. Me kaikki olemme olemassa, ja olemassaolomme on rajallista ja ankarasti ajateltuna täysin merkityksetöntä. Ongelman ratkaisemiseksi on erilaisia strategioita, mutta valitsemme niistä sitten minkä tahansa, kohtalomme yhdistää meitä. Olemme sivullisia kaikki, mutta olemme myös osallisia, väistämättä jatkuvasti yhteydessä toisiimme.

Pessoa on mielenkiintoinen, sillä häntä voi lukea sekä sivullisuuden että osallisuuden näkökulmaa painottaen. Apulaiskirjanpitäjä Soares on klassinen sivullinen, yksin elävä tarkkailija ja uneksija. Levottomuuden kirjasta ei ole vaikea löytää kohtia, jotka pikaisesti luettuna näyttäytyvät ylimielisiltä tai suorastaan misogyynisiltä. ”Tunnen fyysistä pahoinvointia tavallisia ihmisiä kohtaan – ja eihän muunlaisia olekaan. Välillä mieleni tekee syventää pahoinvoinnintunnettani, niin kuin ihminen voi saada aikaan oksennuksen helpottaakseen kuvottavaa oloaan.”

Toisaalta koko Pessoan minulle tutun tuotannon syvin juonne on nimenomaan ihmisen, siis myös muiden ihmisten osaan eläytyminen. ”Minä olen kaikki ihmiset”, Pessoa on kirjoittanut. Hän kirjoitti suurimman osan teksteistään erilaisten naamioiden takaa, oman persoonansa enemmän tai vähemmän fiktiivisiin henkilöön sulattaen. Bernando Soares oli vain yksi hänen lukuisista heteronyymeistään.

Levottomuuden kirja ei ehkä koskaan ole herättänyt minussa pidäkkeetöntä riemua, mutta toivoa, voimaa ja apua se on kyllä tarjonnut. Se on kirja, johon tulee tarttuneeksi enemmänkin mustina hetkinään kuin elämänsä tyyninä ja onnellisina päivinä. Esittelin kirjan Maunulan kirjastoon kokoontuneelle yleisölle yhtenä helmikuisena torstai-iltana. Sukelsimme haastattelijan kanssa heti jokseenkin syviin vesiin, sillä niin Pessoan kanssa helposti käy. Olin välillä huolissani siitä, miten ihmiset pysyvät ajatuksissamme mukana. Tunsin vaistomaista tarvetta naurattaa heitä, saada kuulijamme viihtymään. Samaan aikaan minusta tuntui, ettei kukaan oikeastaan kaivannut sellaista. Olimme yhdessä elämän arvoituksen äärellä, naureskeluun ei ollut aihetta.

Kirjat ovat kuin turvasatamia, levähdyspaikkoja – ainakin hetken pitäviä ankkureita, joihin oman häilyvän olemassaolonsa voi hetkeksi kiinnittää.

Vakavoituminen on välillä paikallaan. Epäilen nykyihmisen ahdistuksen ja aikaamme leimaavan irrationaalisen kiukun johtuvan osin siitä, ettemme kaiken metelin ja pirstaleisen, kilpailevan informaation piirittäminä enää ollenkaan ehdi tai enää edes osaa pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle. Kauhistuttavaa tosiasiaa ei nimittäin voi ohittaa: kuolemme kaikki, ja elämäämme sitä ennen emme ymmärrä. Kun tämän uskaltaa tunnustaa itselleen, näkee kanssaihmisensäkin armeliaammassa valossa. Sillä hetkellä päällä oleva some-myrsky tuntuu tässä eksistentialistisessa perspektiivissä melkein merkityksettömältä.

Kuulostaa uskonnolliselta kokemukselta. Jotain sentapaista minä Pessoaa lukiessani tunnenkin. Jo joskus aiemmin olen luonnehtinut Levottomuuden kirjaa agnostikon Raamatuksi, ja Maunulan tilaisuuden jälkeen minusta tuntui siltä kuin olisin käynyt kirkossa, tosin papittomassa ja jumalattomassa. Mieleni oli tyyntynyt. Tunsin kyllä oman yksinäisyyteni, mutta myös yhteyteni muihin ihmisiin.

Raamatun lisäksi olen verrannut Levottomuuden kirjaa self help -kirjallisuuteen. Toisin kuin monet lajityypin edustajista, se ei yritäkään kieltää ahdistusta vaan tunnustaa sen olemassaolon. Juuri siksi Levottomuuden kirja onkin kokemukseni mukaan lopulta nimensä vastakohta, pikemminkin levollisuuden kirja.

Toista samanlaista kirjaa ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Eksistentialistisia kysymyksiä voi käsitellä muutenkin kuin syöksymällä Pessoan tapaan suoraan niitä kohti. Silti vähemmänkin painavat teokset edustavat painoa keveyden maailmassa. Kirjat ovat kuin turvasatamia, levähdyspaikkoja – ainakin hetken pitäviä ankkureita, joihin oman häilyvän olemassaolonsa voi hetkeksi kiinnittää. Ei ole epäilystäkään siitä, että ne auttavat meitä säilymään järjissämme.

 

Juha Itkonen
Kirjoittaja on kirjailija

Kuva: Laura Malmivaara 2015.