Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tekijästä tavarantoimittajaksi

Tuula-Liina Varis, kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton pj., 7.5.2009

Luulisi myös, että tässä atmosfäärissä kulttuurin ydintä edustavan taiteen tekijöiden työedellytysten turvaaminen olisi hartaan huolenpidon kohteena. Luulisi, että samalla, kun julkista tukea kehitettäisiin, pidettäisiin esimerkiksi tekijänoikeus- ja sopimuspolitiikalla huolta siitä, että taiteen tekijät tulisivat entistä paremmin toimeen omalla työllään. Markkinoitavaa, tuotekehiteltävää ja kansainvälistettävää, Suomi-brändiä kiillottavaa taidetta kun ei ollenkaan ole, jos sitä ei taiteilija ensin tee.

Taide ei kasva puussa eikä maassa, eikä se synny, vaan se tehdään. Luulisi, ettei tällaisesta perustotuudesta tarvitsisi muistuttaa ”innovaatioyhteiskunnassa”, jossa kaikki tahot hehkuttavat kulttuurin kasvavaa merkitystä niin kansantaloudessa, kansainvälistymisessä kuin kansan materiaalisessa ja henkisessä hyvinvoinnissa.

Suomessa toteutuu parhaillaan erikoislaatuinen paradoksi. Samalla kun luovuutta makeasti ylistetään, taiteellisten ammattien vetovoima kasvaa ja taiteilijat – ainakin jotkut – nauttivat suurta arvostusta julkkispörssissä, tekijyys tuntuu kummallisella tavalla katoavan. Ja sen myötä käy taiteen tekijän asema yhä heikommaksi.

Kirjallisuuden alan tekijöillä on tosi tukalaa, sen tietävät niin kirjailijat, kääntäjät kuin kriitikot, jotka kaikki ovat huutaneet hätäänsä julki. Se huuto on kaikunut kuuroille korville.

Valtionhallinnon korva kallistuu mieluummin viestintäalan suuryritysten, mediakonsernien, työnantajajärjestöjen, julkaisukanavien haltijoiden ja teknologian kehittäjien puoleen. Niiden rinnalla taiteen tekijät järjestöineen ovatkin tietysti surkeita lobbaajia.

Taiteilijajärjestöt kampanjoivat taannoin menestyksekkäästi sen puolesta, että tekijänoikeusasiat pysyvät opetusministeriössä. Siellä arveltiin taiteilijaa ja hänen työtään ymmärrettävän paremmin kuin työ- ja elinkeinoministeriössä, jonne asiat aiottiin siirtää. Ilo jäi lyhytaikaiseksi.

Opetusministeriöön istutettiin välittömästi tekijänoikeustoimikunta, jossa kaupalliset intressitahot ovat ylivoimaisesti edustettuina ja työn jälki sen mukaista. Taiteilijajärjestöillä on yksi edustaja, kirjailijoiden onneksi kirjailija. Lisäksi opm:öön räätälöitiin erityinen tekijänoikeusneuvoksen virka, jonka haltija ei ole mitenkään peitellyt missiotaan: se on tekijöiden oikeuksien kaventaminen bisnesmaailman hyväksi.

Taiteilijoiden valtion tuessa ei ole tapahtunut juuri mitään kehitystä pariinkymmeneen vuoteen, vaikka hakijoiden määrä on huomattavasti kasvanut.

Nyt sopii kysyä: mikä tässä on valtion intressi? Lisää tekijöiden oikeuksia ja niistä saatavia tuloja hamuavan bisneksen intressin ymmärtää. Sillehän epäilemättä mainiosti sopii systeemi, jossa valtio elättää taiteilijat ja se ottaa hyödyn heidän henkensä hedelmistä. Miten voi olla valtion intressi toimia kansantaloudelle elintärkeää luovaa työtä tekeviä ammattitaitelijoita vastaan? Eikö ole julkisen vallan etu, että taiteilija tulee mahdollisimman hyvin toimeen omalla työllään? Eikö tekijänoikeuspolitiikalla pitäisi voimaperäisesti edistää juuri sitä? Miten ylipäätään on mahdollista, että valtio lainsäädännön avulla tukee merkittävän kansanosan toimeentulon härskiä heikentämistä?

Epäillä sopii, että tässäkin on kysymys tekijyyden / tekijän katoamisesta. Mahtavatko hallituksen ministerit tai kansanedustajat edes ymmärtää, että esimerkiksi kirjailijan ainoat tulot kaunokirjallisesta työstä ovat tekijänoikeustuloa, sitä, mitä hän saa myydessään luovan työnsä julkaisuoikeuksia kustantajalle, medialle ja muille tahoille?

Sopimuskumppanista kulueräksi

Kirjankustannusalan uutiset eivät tekijöiden kannalta ole juurikaan valoisampia. On sanottu, suorastaan hoettu, että kotimaisella kaunokirjallisuudella menee hyvin. Sillä meneekin hyvin kustantajan ja kirjakaupan näkökulmasta; myynnin volyymin on taannut ennen kaikkea nimikemäärien kasvu ja kaikenlaisten sekuliäärien kustannustuotteiden lisääntyminen.

Muutamaa huippumenestyjää lukuun ottamatta suomalaisella kaunokirjailijalla ei mene hyvin. Painokset ovat pienentyneet, kirjastot eivät välttämättä osta, teoksen näkyvyys on kirjallisuuskritiikkien vähentymisen myötä heikentynyt. Korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen myynti voi jäädä alle tuhannen kappaleen. Nettomyyntipohjaisiin tekijänpalkkioihin siirtyminen ei ole kirjailijan tulotasoa ainakaan parantanut.

Alkaako tekijyys / tekijä kadota näkyvistä myös kirjankustantamoissa? Ainakin kirjailijan rooli tuntuu arvoiltaan kovenevassa kustannusbisneksessä muuttuvan. Bestselleristi on tuotantonsa laadusta riippumatta tietysti kustantajansa aarre, joka on hyvissä neuvotteluasemissa palkkioista ja luovutettavista oikeuksista sovittaessa. Niin sanotun vähälevikkisen laatukirjallisuuden tekijä välttämättä ei. Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että kirjailijasta, entisestä arvokkaasta sopimuskumppanista, tulee jonkinlainen tavarantoimittaja, tuotantoprosessin kuluerä, joka on painettava mahdollisimman alas.

Tämähän onnistuu parhaiten sopimuspolitiikalla. Kustantajat ovatkin alkaneet vaatia yhä laajempia oikeuksia julkaista teoksia eri formaateissa, erilaisilla tekniikoilla eri kanavien kautta, muunnella ja muuttaa niitä, käyttää niitä mitä moninaisimmilla tavoilla hyödykseen. Kirjailijalle ladataan sen sijaan yhä enemmän velvollisuuksia muun muassa markkinoinnin suhteen – korvauksetta tietysti.

Räikein esimerkki sanelupolitiikasta tulee Sanoma News -konsernilta, joka uusilla sopimuksillaan käytännöllisesti katsoen kaappaa avustajiltaan korvauksetta kaikki oikeudet konsernille. Ryöstö on riistoa oikeampia sana kuvaamaan tätä menettelyä. Sanoma News -konsernin avustajissa on huomattava määrä myös ammattikirjailijoita, joten uudet sopimukset eivät suinkaan koske vain free lance -journalisteja. Sitä paitsi kokemuksesta tiedetään, että yhdessä mediakonsernissa läpi saadut tekijöiden oikeuksien heikennykset leviävät kyllä sopivilta osin sovellettavaksi koko viestinnän kenttään kirjankustantamoja myöten.

Asiantuntijasta kansalaiskeskustelijaksi

Opm on asettanut suuren ja arvovaltaisen toimikunnan valmistelemaan eduskunnalle kulttuuria, sen tilaa, yhteiskunnallista ja taloudellista merkitystä, tavoitteita ja tulevaisuutta arvioivaa selontekoa. Myös luovan taiteellisen työn edellytysten ja mahdollisuuksien pohtiminen kuuluu sen tehtäviin. Toimikunnassa on parikymmentä jäsentä, lisäksi sen työhön osallistuu lukuisia asiantuntijoita ja kuultavia tahoja. Kokonaisuus vilisee virkamiestä, teknokraattia, tutkijaa ja akateemista arvohenkilöä, mutta ainuttakaan taiteilijajärjestön edustajaa ei siinä näy.

Mihin tekijä nyt kadotettiin?

Nettiin.

Kulttuuriministeri Stefan Wallinin taiteilijajärjestöille maaliskuussa järjestämässä tapaamisessa kysyin, miten taiteen tekijöiden ja heidän järjestöjensä kokemus ja kiistämätön asiantuntemus otetaan huomioon selonteon valmistelussa, kun heillä ei ole ainuttakaan edustajaa toimikunnassa eikä sen yhteistyötahoissa.

Kysymykseeni ei vastannut Wallin vaan ylijohtaja Riitta Kaivosoja, joka vakuutti, että selontekoa valmistellaan ennen kokemattoman avoimesti ja vuorovaikutteisesti ja siksi avataan nettiin keskustelupalsta, jossa jokainen kansalainen saa esittää näkemyksensä. Onko vastaus tulkittava niin, että taiteilija ja hänen ammattijärjestönsä eivät kulttuuriministeriön silmissä ole minkäänlaisia asiantuntijoita itseään koskevissa asioissa vaan samanarvoisia mielipiteen esittäjä kuin kuka tahansa kadunmies ja kansalainen?

Päätellen niistä keskusteluun johdattavista kysymyksistä, jotka Opm:ssä on nettisivulle innovoitu, näin on tulkittava. Kansalaisten mielipidettä kysytään lähinnä heille itselleen läheisimmästä ja hyvinvointiyhteiskunnan kannalta tärkeimmistä ”kulttuurin muodoista”. Viimeinen kysymys on ällistyttävin: Rajoittavatko tekijänoikeudet luovuutta?

Tekijöillä ja heidän järjestöillään on kyllä kumoamattoman pätevä asiantuntijavastaus tähän. Haluaako opm kuulla?

Tuula-Liina Varis

Tuula-Liina Varis on kirjailija ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hänen viimeisin kaunokirjallinen teoksensa on syksyllä 2008 ilmestynyt romaani Irma.