On se niin väärin, että asiakkaat eivät ymmärrä tietoyhteiskunnan kirjastoa oikein. He lainaavat edelleen eniten kaunokirjallisuutta, vaikka se ei sovi kirjastojen julkisuuskuvaan yhtään. Eikä tässä vielä kaikki. Asiakkaat myös puolustavat kirjastoja väärin. He haluavat säilyttää arvostamansa lähikirjastot, vaikka se on tietoyhteiskuntaan suuntautuneiden kirjastoammattilasten mielestä tyhmää.

Väärässä ovat myös tiedotusvälineet, jotka sympatisoivat kirjastoja puolustavia kansalaisliikkeitä ja kirjoittavat kirjastoista vanhanaikaisesti. Erityisen väärässä ovat kirjailijat. He odottavat, että kirjastoista olisi saatavissa kirjoja, itsekkäästi jopa heidän omia kirjojaan. Ei ole pidetty erityisen itsekkäänä, jos muusikko haluaa soittaa konserttitalossa tai jääkiekkoilija pelata kaukalossa, mutta kirjailijan tulisi ymmärtää hauras asemansa omimmalla julkisella areenallaan, kirjastossa.

Miten tietoyhteiskunnan kirjastolaitos voi olla näin perusteellisesti väärin ymmärretty? Kannattaisiko kuitenkin ottaa huomioon myös se pieni mahdollisuus, että asiakkaat, lehdistö ja kirjailijat ovatkin jonkin verran tai ehkä jopa pääosin oikeassa? Millainen hinta kirjastojen asiakkaiden pitää maksaa siitä, että heidän jokapäiväiset kulttuuriset ja tiedolliset tarpeensa eivät monilta osin sovikaan palvelemaan tietoyhteiskunnan kirjastolaitoksen julkisuuskuvaa?

Kirjastoväellä on viime viikkoina ollut vuosituhannen alun ensimmäinen todellinen momentum, tilaisuus tarttua huikeaan kansalaismielipiteen nosteeseen. Painaville näkemyksille esimerkiksi valtakunnallisen kirjastoverkon polarisaatiosta olisi varmasti ollut kysyntää, mutta hiljaista on ollut ja juna taisi mennä jo. Vastaavaa tilaisuutta nostaa kirjastoasioita laajemminkin julkiseen keskusteluun ei tällä vuosikymmenellä tule kovin usein, ehkä ei lainkaan.

Helsinkiläisten voimakas tuki lähikirjastoilleen oli sinällään kirjastoille mediavoitto, jolla voi olla ehkäisevää vaikutusta kirjastoverkon säästökaavailuihin koko maassa. Helsingissä törmäsivät voimalla yhteen myös erilaiset näkemykset siitä, mihin suuntaan kirjastolaitosta pitäisi kehittää, jos kaikkeen ei ole varaa. Käpylän kirjastonjohtaja Kari Vante onkin todennut, että Helsingissä on kysymys tärkeästä linjanvedosta: ohjataanko asiakkaat isoihin kirjastokeskuksiin vai pieniin lähikirjastoihin?

Helsingin kaupunginkirjasto on kehittänyt tietoyhteiskunnan kirjastopalveluja tavalla, joka on saanut myös kansainvälistä tunnustusta. Tämä on ollut kirjaston strateginen valinta, joka on väistämättä ollut enemmän tai vähemmän pois kokoelmien kehittämisestä. Helsingin aineistohankinnat ovatkin pitkään olleet selvästi alle maan keskitason.

Osa kirjastoammattilaisista on pitänyt populistisena Helsingin kirjastoasioista vastaavan lautakunnan päätöstä olla sulkematta lähikirjastoja. Heidän mielestään olisi ollut parempi säästää tiloista kuin esimerkiksi aineistosta. Kirjastohan ei ole seiniä ja oleskelutila vaan kokoelma, perustelut kuuluvat. Argumentiksi otettu ”huoli kokoelmista” on toki perusteltu, mutta valtakunnallisesti katsottuna kovin myöhäsyntyinen. Juuri kokoelmien kannalta kirjastobudjetteihin on jo paljon aikaisemmin kehittynyt rakenteellinen vääristymä.

Kirjojen hankintamenojen suhteellinen osuus kirjastobudjeteissa vähenee koko ajan, kun kokoelmien riutuessa kehitetään samaan aikaan uusia palveluja hartiavoimin. Tässä tilanteessa kokoelmien ja lähikirjastojen asettaminen vastakkain on vähän kuin asetettaisiin sukset ja hiihtoladut vastakkain. Kirjastokehityksen ajan henki toimii sekä kokoelmia että lähikirjastoja vastaan. Ne ovat keskeisiä säästövaihtoehtoja, kun tietoyhteiskuntastrategien kirjastovisiota ajetaan määrätietoisesti läpi.

On selvä, että kirjastoverkon on oltava rationaalinen ja toimiva. Sitä pitää voida tarvittaessa myös karsia. Rakenteiden purkamisessa on kuitenkin perusteltua olla harkitseva ja huolellinen: kerran lakkautettua toimipistettä ei varmasti perusteta uudestaan. Siksi talouden ensimmäiseen notkahdukseen ei ole järkevää reagoida heti rakenteita purkamalla.

Kirjastohistoriaa tutkinut Ilkka Mäkinen kirjoittaa kirjassa Suomen mediamaisema, että suomalaisilla kirjastoilla on ”toisessa kädessään tietoyhteisyhteiskunnan etujoukon taisteluviiri ja toisessa kerjuukuppi”. Voidaan kysyä, onko myös tavallisista kirjastonkäyttäjistä ja kirjojen ystävistä tullut tietoyhteiskunnan kerjäläisiä, joille jää vain murusia käteen, kun kirjastot suuntaavat kohti uuden vuosituhannen kirjastoa. Helsingin kirjastotaistelu antoi myrskyvaroituksen; matkalla kohti tulevaisuuden kirjastoa voi tulla jatkossakin vaikeuksia, jos valittua suuntaa ei lainkaan suostuta kyseenalaistamaan.

——
Kiiltomadon vieraileva pääkirjoittaja Jari Paavonheimo on Orimattilan kirjastonjohtaja, joka sai Suomen Kirjailijaliiton tämänvuotisen Kiitos kirjastosta -tunnustuksen.