Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mukka, luonto ja ihminen sen osana

Anna Ovaska, 12.5.2014
Toni Lahtinen: Maan höyryävässä sylissä. Luonto, ihminen ja yhteiskunta Timo K. Mukan tuotannossa 347 s., WSOY 2013

Timo K. Mukan tuotantoa on käsitelty kirjallisuudentutkimuksessa yllättävän vähän, jos ajatellaan sekä Mukan tunnettuutta kirjailijana että hänestä muutoin kirjoitetun määrää. Tämä tutkimuksellinen aukko on kaventunut viime vuosina kuitenkin vauhdilla; viimeisimpänä sitä kuroo umpeen Toni Lahtisen väitöstutkimus Maan höyryävässä sylissä. Luonto ihminen ja yhteiskunta Timo K. Mukan tuotannossa (WSOY, 2013).

Lahtisen teos nojaa entistä kattavammin arkistolähteisiin ja luo näin yhä syvemmän katsauksen Mukan tuotannon kokonaisuuteen. Lahtinen on väitöskirjatyön ohessa toimittanut kirjailijan julkaisemattomista teksteistä koostuvan teoksen Näin hetki sitten ketun (WSOY, 2010/2012) sekä kirjeistä muodostuvan kokoelman Annan sinun lukea tämänkin. Kirjeitä 1958–1973 (WSOY, 2012), jotka ovat tärkeä osa myös tätä tutkimusta.

Mukan lyhyen ajan sisällä (1964–1970) rakentunut monimuotoinen mutta samalla yhtenäinen tuotanto on kiinnostava kohde kirjallisuudentutkijalle. Viimeksi kuluneiden reilun viiden vuoden sisään onkin julkaistu kolme ensimmäistä Mukkaa käsittelevää kirjallisuuden alan väitöskirjaa. Lahtisen teosta edelsivät Leena Mäkelä-Marttisen Olen maa johon tahdot. Timo K. Mukan maailmankuvan poetiikkaa (SKS, 2008) ja Elina Armisen Keskeltä melua ja ääntä. Timo K. Mukan myöhäistuotanto, kirjallisuuskäsitys ja niiden suhde 1960-luvun yhteiskunnallis-kulttuuriseen keskusteluun (SKS, 2009).

Armisen tutkimuksen tavoin Lahtisen väitöskirja painottaa Mukan yhteyksiä ajan kulttuurielämään sekä teosten kokeellisia puolia, esimerkiksi Täältä jostakin (1965) ja Ja kesän heinä kuolee (1968) -romaaneissa rakentuvaa kollaasitekniikkaa. Samalla Mukka asettuu 1960-luvun kirjalliselle kentälle.

Mäkelä-Marttisen lailla Lahtisen teos puolestaan pureutuu Mukan metaforiikkaan, lajien käyttöön ja intertekstuaalisiin piirteisiin, mutta sitoo samalla ne yhä lähemmäs ajan yhteiskuntaa. Lahtinen nojaa Mukan omiin kirjoituksiin ja kommentaareihin, 1960-luvun ympäristöherätykseen sekä Lapin kulttuurisiin kuvauksiin ja liittää ne Mukalle tuttuun, muun muassa kansanperinteestä, lestadiolaisuudesta ja kuvataiteista ammentavaan symboliikkaan.

Katse arkistoihin ja aikalaiskeskusteluun

Populaaria kuvaa Mukasta kirjailijana ja ihmisenä on hallinnut ja hallitsee pitkälti edelleen Erno Paasilinnan lähielämäkerta, vuosi Mukan kuoleman jälkeen julkaistu klassikkoteos Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään (1974). Lahtinen täydentää Paasilinnan piirtämää kuvaa arkistolähteiden avulla, ja jatkaa aiempien Mukka-tutkijoiden tavoin myös sen haastamista. Mukka näyttäytyy Lahtisella kompleksisempana ja muuttuvampana kirjailijahahmona kuin Paasilinnan aikalaiskuvauksessa ja ystävyydenosoituksessa, joka tarttui muun muassa Mukan vastaanoton yli- ja alilyönteihin sekä kirjailijan varhaiseen kuolemaan johtaneisiin tapahtumaketjuihin.

Lahtinen tuo esiin esimerkiksi Syntisen laulun alun perin teilanneen kriitikko Eila Pennasen vastineen Paasilinnan elämäkertaan, jossa tämä karistelee harteiltaan itselleen kirjoitettua ”August Ahlqvistin” roolia. Lisäksi kerrataan Marko Vähäkankaan huomiot, joiden mukaan aiemmin eräänlaisena välityönä pidetyn novellikokoelma Koiran kuoleman (1967) vastaanotto oli aikanaan hyvinkin myönteinen, toisin kuin Paasilinna sen näki. Kuva väärinymmärretystä nerosta monimutkaistuu vähitellen, niin kuin Elina Arminen on omassa väitöskirjassaan todennut.

Lahtinen myös perehtyy erityisesti Maa on syntinen laulu (1964) ja Tabu (1965) -teosten vastaanottoon liittyneeseen polemiikkiin, joka linkittyy Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin (1965–66). Paasilinna on tuonut esiin, miten Mukan esikoisteoksen vastaanotto jäi ikään kuin Salaman Juhannustanssien (1964) jalkoihin: Salamalta tiedettiin odottaa kohuteosta, kun taas Mukka oli tuntematon nuori kirjailija. Lahtinen puolestaan paljastaa, että Syntinen laulu oli ehkä kuitenkin juuri se teos, joka johti kokoomuksen kansanedustajien nostamaan meteliin, jonka seurauksena lopulta Salama (ikään kuin Mukan sijaan) joutui eduskunnan ja sittemmin oikeusministeriön silmätikuksi – tosin ei seksikuvauksistaan vaan jumalanpilkasta.

Arkistolähteiden käyttö tuo lisää tietoa myös esimerkiksi ”Sankarihymni”-novellin (1965), kollaasiromaanien Täältä jostakin ja Ja kesän heinä kuolee sekä novellikokoelman Lumen pelko (1970) syntyprosesseista. Lahtinen valottaa teosten suhteita toisiinsa sekä Mukan tapoja kierrättää niin teemoja, tiettyjä tapahtumakuvioita kuin myös tekstikatkelmia. Lahtisen huomio ”Sankarihymniä” edeltäneen laajemman romaaniaihelman (Toivo 1963, julk. 2010) jakautumisesta eri teksteiksi on avaava.

Pienoisromaani Tabun kanssa samassa niteessä julkaistu ”Sankarihymni” on jokseenkin erikoinen Mukan ”varhaistuotannon” teksti: tarina itsemurhan tekevästä entisestä sotilaasta norjalaisessa pikkukylässä jää ikään kuin Tabun varjoon, ja sen kautta tapahtuu siirtymä maskuliinisuuden ja sodan käsittelyyn. Lahtinen osoittaa, miten erityisesti tekstin varhainen versio nivoutuu yhteen kirjailijan tulevien aiheiden kanssa. Julkaisemattomassa tekstissä näkyy Mukan seuraavien teosten tärkeitä kysymyksiä: ydinsodan uhan sekä hajoavan maskuliinisuuden aiheet, jotka nousevat lopulta teosten kuten Täältä jostakin, Ja kesän heinä kuolee ja Lumen pelko keskeisiksi teemoiksi.

Mukan viimeiseksi jääneen teoksen eli Kyyhkyn ja unikon (1970) tulkinnan kannalta merkittävä löytö on Samuli Paulaharjun novellin ”Lussin Pieti ja kuninkaantytär” (1934/2005) paikantuminen romaanin pohjatekstiksi. Mukan balladi melankolisesta, kotiseuduilleen palaavasta Pietistä, joka tappaa rakastamansa Darjan Lapin ”erämaassa” noudattelee Lahtisen luennassa vanhempaa tarinaa yksinkertaisesta, sisäänpäin kääntyneestä paimen-Pietistä, joka kohtaa tunturilla metsänneidon ja joutuu tämän lumoihin. Mukka tuo tekstin nykyaikaan, keskelle keskustelua maaltamuutosta, ympäristön muutoksista sekä Lapin ja etelän välisistä suhteista.

Mukan teosten peilaaminen lehtikirjoituksiin ja julkiseen keskusteluun tuo esiin sen sosiokulttuurisen todellisuuden, jossa Mukka eli. Maan höyryävässä sylissä onkin kontekstiherkkä esitys Mukan tuotannosta, sen keskeisistä teemoista sekä niiden yhteiskunnallisista kytköksistä.

Seksualisoitu, idealisoitu, demonisoitu nainen?

Tutkimuksensa varsinaiseksi lähtökohdaksi Lahtinen on ottanut Mukan teksteissä ja myös kuvataiteessa toistuvan metaforan maasta naisena. Metafora läpäisee koko tutkimuksen, otsikkovalintoja myöten, ja myös Mukan tuotannon yhteiskunnalliset puolet sulautuvat sen osaksi. Eräänlaisena väitöskirjan mottona toimii Mukan runo jäkälämaassa makaavasta naisesta: ”Minä sen raiskasin / Rakastuneen maan.” Itse tutkimus lähtee liikkeelle ekfrasiksesta, joka esittelee lukijalle Mukan vuonna 1963 maalaaman ”Jäkälätytön”, kuvan alastomasta naisesta, joka mottorunon naisen tavoin yhdistyy maahan:

”Maisemaan sulautunut nainen on sommiteltu maalaukseen siten, että hänen sylinsä avautuu ja kuvan yhtenä kiintopisteenä toimii hänen puolukanvarpujen reunustama punaa tihkuva häpynsä. Naishahmon haarojen alla vihreä väri sekoittuu okraan, maaväriin, joka on jo varhaisissa kulttuureissa yhdistetty sekä ihmisen että maan vereen, hedelmällisyyteen ja äitijumalaan. Mukan kirjallista tuotantoa tuntevia saattaa puhutella maalauksen rinnakkaisuus kirjailijan esikoisteoksen kanssa: vuonna 1963 Mukka valmisteli romaanin Maa on syntinen laulu käsikirjoitusta, jossa kuvattiin naiseen vertautuvaa eroottista jäkäläkangasta. Sen rinnalla kasvaa jäkälä ja puolukka, ja ihminen turmelee sen askelillaan.” (11)

Maalaus löytyy myös tutkimuksen kannesta ja se onkin eräänlainen metafora metaforien keskellä: se tuo esiin Lahtisen näkemyksen Mukan tuotannon ytimestä. Mukan aiheet ja vahva tyyli, joka perustuu pitkälti seksuaalisuuden esittämiseen, purkamiseen ja seksuaalisuuden linkittämiseen ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen, houkuttavat lukemaan koko tuotantoa tästä naisen ja maan yhteenliittymästä käsin. Myös Lahtisen tutkimuskieli ja sanavalinnat myötäilevät monesti tätä näkökulmaa.

Tutkimuksensa  lähtökohdaksi Lahtinen on ottanut metaforan maasta naisena.

Maan ja ihmisen sulautuminen toisiinsa on helposti paikannettavissa Mukan teksteistä ja se heijastuu myös esimerkiksi Leena Mäkelä-Marttisen väitöskirjan nimessä: Olen maa johon tahdot. Lahtisen luennassa ”nainen” saa kuitenkin yhä metaforisempia merkityksiä. Jopa niin, että Mukan teosten naishahmot – Syntisen laulun Martta, Tabun Milka, Sipirjan lasten Liisa, Kyyhkyn ja unikon Darja – ovat lopulta silkkaa seksuaalis-biologis-kulttuurista metaforaa. Hahmot muodostavatkin lopulta eräänlaisen metonyymisen jatkumon, jossa jokainen vastaa toista:

”[…] Sipirjan Liisa/kylä vertautuu tarinan nykyisyydessä helsinkiläisen vierastyömiehen makaamaan Ullaan/kylään. Samanlainen asetelma vieraan/etelän makaamasta nuoresta naisesta/pohjoisesta toistuu Mukan viimeisessä teoksessa [Kyyhkyssä ja unikossa], käänteisessä Pietá-asetelmassa, jossa etelän tehdaskaupungissa raskaaksi tullut Maria-hahmo [Darja] makaa kuolleena rakastajansa käsivarsilla. Myös raiskattua ja vieteltyä Sipirjaa henkilöivät naishahmot ovat Mukan tuotannolle tyypillisesti seksualisoituja Maria-hahmoja.” (239)

Naisen roolina on edustaa vuoroin neitseellistä/raiskattua, haluavaa/kylmää, hedelmällistä/martoa maata. Rikas metafora hamuaa sisäänsä kaikki mahdolliset naiseuteen liitetyt kulttuuriset kuvat.

Näin toki on, mutta toisaalta Mukan käsitys naisesta, naiseudesta tai feminiinisestä tuskin tyhjenee metaforaan maasta naisena – tai ylipäänsä naisesta erilaisten kulttuuristen kuvien kannattelijana. Mukka myös muuntelee tätä naiskuvastoa ja metaforien paljoudessa kuva alkaa ironisoitua. Tässä seksuaalis-biologis-metaforisessa metsikössä olisikin toivonut polkuja myös kohti toisenlaisia tulkintoja.

Lahtinen tulkitsee esimerkiksi Syntisen laulun kohtausta, jossa Aino Liinukorpi kuolee synnytykseen, Eeva-myytin toisintona, jossa korostuu naisen ja eläimen yhteys:

”Ainon valitus rinnastuu poikivan lehmän mylvintään ja tuo esiin jälleen yhden raamatullisen merkityskerroksen. Syntinen laulu ei ole pelkästään eroottisen kaipauksen ilmaus, vaan ihmis- ja eläinhahmojen sekä maan kuumana huutona nouseva valitus muistuttaa syntiinlankeemuksen rangaistuksesta, luomiskertomuksessa naiselle langetetuista suurista synnytystuskista ja -vaivoista.” (59)

Lahtinen näkee, aivan oikein, rinnastuksen Ainon ja kuolleen vasikan synnyttävän lehmän kokeman tuskan välillä. Tätä herkkää, äärimmäisen surullista kohtausta voisi lukea kuitenkin myös samastumiseen kutsuvana kuvauksena, jossa yksilön laji ja sukupuoli jäävät taka-alalle ja jossa lestadiolaisen retoriikan tavat demonisoida naista tulevat kyseenalaistetuiksi: kokemuksellisena, affektiivisena, sukupuolen (ja myös inhimillisen ja ei-inhimillisen) ylittävänä esityksenä kärsimyksestä, joka yhdistää kaikkia eläviä olentoja. Lahtisen luenta puolestaan jää ikään kuin toistamaan kulttuurista kuvaa naisesta syntisenä, eläimellisenä olentona.

Sukupuolet ja niiden suhteet ovat Mukalla kuitenkin myös ambivalentteja ja niiden esittämiseen sisältyy kritiikin siemen.

Mukan teoksissa muodostuu Lahtisen kuvaamilla tavoilla vahvasti stereotyyppisiä ja erilaisista kulttuurisista kuvista, usein juuri esimerkiksi äärilestadiolaisuudesta, ammentavia sukupuolen kuvauksia. Toisaalta sukupuolet ja niiden suhteet ovat Mukalla kuitenkin myös ambivalentteja ja niiden esittämiseen sisältyy kritiikin siemen. Kuvauksissa korostuu usein yksilö ja tämän eletty kokemus maailmassa, joka on vahvasti sukupuolitettu yksilöistä riippumatta.

Tutkimuksessa tämä tulee esiin lähinnä Täältä jostakin -romaanin luennassa, jossa Lahtinen korostaa miespäähenkilön maskuliinisuuden problematisoitumista: päähenkilö feminisoidaan ja tämä muuttuu naarassudeksi. Juuri tällaisten naiseuteen ja feminiiniseen liitettyjen kuvien syvemmät yhteiskunnalliset merkitykset vaatisivat kuitenkin lisää käsittelyä ja teoreettisten näkökulmien apua. Nyt ne tulevat avatuiksi vain ohimennen, esimerkiksi lyhyessä huomiossa siitä, että kulttuurinen kuva naarassudesta sisältää myös naisvihamielisen elementin, jota Täältä jostakin pyrkii purkamaan (103–104).

Olisinkin kaivannut tutkimukselta sen tekemistä läpinäkyväksi, mitä metafora ”naisesta maana” tai ”maasta naisena” kertoo sukupuolen käsitteestä Mukalla ja mitä yhteiskunnallisia merkityksiä siihen sisältyy: mitä jatkuva naisen seksualisointi sekä toistensa kanssa vuorottelevat idealisointi ja demonisointi merkitsevät naisten ja miesten sosiaalisen aseman kannalta? Ja mikä on niiden suhde teoksissa kuvattuihin yksilöihin, jotka kuitenkin ovat myös muuta kuin sukupuolensa prototyyppejä?

Luonto ja sen kuvat

Kaikenkattava metafora saa yhtä lailla pohtimaan luonnon käsitettä Mukalla. Tutkimuksen eräänlaisena teoreettisena kehyksenä toimii ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, johon myös annetaan lyhyt historiallinen katsaus teoksen johdannossa. Suhteessa keskeiseen ajatukseen naisen ja luonnon metaforisesta sekoittumisesta varsinainen teoreettinen näkökulma jää kuitenkin kapeaksi. Johdannon teoreettiset kiteytykset siitä, että ”tarkasteltaessa luontoa kaunokirjallisen maailmankuvan ulottuvuutena on tyytyminen siihen, että keskustelemme aina ristiriitaisesta ja vaikeasti rajattavasta ilmiöstä” (23) tai että ”maakeskeinen ekokritiikki tutkii […] luontoon liitettyjä stereotypioita, kuten Eeden, neitseellinen maa tai erämaa” (25), jäävät pitkälti syrjään myöhemmissä tulkitsevissa jaksoissa.

Luonto käsitetään tutkimuksessa, naisen tavoin, ennen kaikkea erilaisten symbolisten merkitysten kantajana. Se on idealisoitu ja seksualisoitu, toisaalta rakkauden ja toisaalta erilaisten hyväksikäytön muotojen kohde taikka pinta, jolle henkilöhahmojen mielentiloja voidaan heijastaa, kuten Kyyhkyssä ja unikossa: ”neitseellisen tytön vertautuminen koskemattomaan erämaahan kuvastaa päähenkilön etsimiä ideaaleja […]” (222) Tutkimuksen ekokriittinen näkökulma tarkoittaa lähinnä tämän luontoon liittyvän symboliikan toteamista ja esittelyä, ei sen syvempää tarkastelua tai perusteiden avaamista. Kuvat ”villistä luonnosta” tai ”hallitsemattomasta, koskemattomasta erämaasta” ja niiden inhimillistetyt, feminisoidut piirteet nostetaan esiin mutta niiden merkityksiä ei juuri problematisoida.

Luonto-tematiikan kautta käsitellään myös pohjoisen rakennemuutosta ja sen suhteita Lapissa asuviin ihmisiin erityisesti teoksissa Laulu Sipirjan lapsista (1966) ja Kyyhky ja unikko. Muutos muokkaa sekä maisemaa että yksilöitä ja yhteisöjä. Lapin ”alkuperäisten” asukkaiden ja luonnon välillä on kuitenkin monimutkainen käsitteellinen suhde, joka jälleen vaatisi purkamista ja teoreettista taustatukea: mitä merkitsee, että kylien asukkaat ja luonto ikään kuin samastuvat toisiinsa, vastakohtanaan muut ihmiset ja kulttuuri?

Ekokriitikko Lawrence Buellin kautta Lahtinen tuo tekstiin kuitenkin huomion siitä, että esimerkiksi pastoraalinen maaseutunäyttämö esittää ”toiveita tai haluja, joilla on lopulta hyvin vähän tekemistä todellisen luonnon kanssa” (222). Erämaan ja luonnon idealisointi ja inhimillistäminen ovatkin retorisia keinoja, jotka tarkoituksellisesti tai tarkoituksettomasti paljastavat samalla jotakin ihmisten suhteista luontoon. Lahtinen lukeekin idealisoinnin ja metaforien käytön ennen kaikkea ympäristökritiikin muotoina – esimerkiksi Mukan kuvauksilla ”koneiden raiskaamasta maasta” on juuri tällainen funktio.

Erämaan ja luonnon idealisointi ja inhimillistäminen ovatkin retorisia keinoja.

Toinen luontoon liittyvä näkökulma on 1960-luvun ympäristöherätyksen käsittely, jonka puitteissa Lahtinen tuo esiin sen, miten ympäristöherätys, erityisesti kuitenkin atomipommin uhka, näkyy Mukan tuotannossa. 1960-luvun ympäristökontekstin perkaaminen tuo tutkimukseen kiinnostavan ulottuvuuden, jonka kautta päästään ainakin hetkeksi ylittämään luonnon ja sukupuolen problemaattinen suhde. Lahtinen avaa esimerkiksi Rachel Carsonin teoksen Äänetön kevät vaikutusta Mukan tuotantoon: ”Mukan romaani [Ja kesän heinä kuolee] vasta edeltää tulevan vuosikymmenen kirjallisuuden ekologisia teemoja, mutta siitä välittyy jo Carsonin faabelin aiheuttama uudenlaisen ympäristön havainnoinnin aiheuttama shokki ja sen vaikutus kaunokirjallisuuteen, jossa yhä useammin ryhdyttiin kuvaamaan äkillistä havahtumista lopullisen tuhon uhkaan.” (164)

Mukan kryptisimmät teokset, Ja kesän heinä kuolee ja Lumen pelko, asettuvat näin kuvittamaan murrosta, jossa luontoon ja sitä kautta ihmiseen kohdistuvat uhat vähitellen konkretisoituvat. Lahtisen luennat ympäristöproblematiikan ilmenemisestä Mukalla ovatkin tutkimuksen parasta antia: niissä tarkka lähiluku yhdistyy teosten kirjoitusajan yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan.

Lahtinen lukee Mukan teoksia tarkasti ja tapa ammentaa tietoa aikalaisteksteistä ja arkistomateriaaleista avaa sekä Mukan tuotannon kokonaisuutta että 1960-luvun kulttuurista ilmapiiriä erityisesti suhteessa Lappiin. Sen sijaan luonnon ja naiseuden kytkös jää, joskin monipuoliseksi ja monipolviseksi, esittelyksi, jonka ongelmakohtia ei päästä purkamaan muutamia mainintoja syvemmin. Maan höyryävässä sylissä on tarkoitettu paitsi väitöstutkimukseksi, myös populaariksi katsaukseksi Mukan tuotantoon – ehkä tämä ristiveto saa aikaan sen, että tutkimus on muista ansioistaan huolimatta vähemmän analyyttinen ja kriittinen, ja enemmän esittelevä ja toteava.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto