Onko science fictionilla enää mitään tehtävää maailmassa, jossa korkea teknologia on arkipäivää, ainakin osalle ihmiskuntaa? Lukijat – ja elokuvissa kävijät – ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olleet selvästi kiinnostuneempia fantasian keskiaikaisista maailmoista kuin tulevaisuuden unelmista.

Tieteiskirjallisuuden missio ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. Science fictionia tarvitaan edelleen kartoittamaan tuntematonta tulevaisuutta, ihmisen ja todellisuuden rajoja sekä mahdottoman mahdollisuutta. Tieteiskirjallisuuden harrastajapiirille, scififandomille, tämä on aina ollut itsestään selvää.

Lapsuuteni ja nuoruuteni 1970–1980-luvuilla tieteiskirjallisuus oli suosionsa huipulla. WSOY ja Kirjayhtymä kilpailivat kovakantisilla scifi-romaanisarjoilla lukijoiden huomiosta. Scifin suosion taustalla oli varmasti ajankohdan rationaalinen ja tieteen edistystä ihannoiva ilmapiiri. Kuulennot ja uusi teknologia tuntuivat tekevän tieteisromaanien maailman todeksi, jos ei heti huomenna niin viimeistään vuonna 2000.

Noihin aikoihin Suomeen syntyi myös aktiivinen scififandom. Fandom-toiminta on tieteiskirjallisuudelle ominainen ilmiö, joka sai alkunsa Yhdysvalloissa 1920–1930-lukujen taitteen tieteislukemistolehtien lukijapalstoilta. Tuskin mikään muu kirjallisuuden laji kerää harrastajiaan näin laajasti yhteen. Fanit järjestävät erikokoisia tapahtumia, joissa keskustellaan science fictionista ja tavataan kirjailijoita. Scifi-kirjailijoilla onkin yleensä poikkeuksellisen läheiset suhteet lukijoihinsa.

Fandom-toiminta levisi sotien jälkeen Eurooppaan. Suomessakin ensimmäiset merkit scifi-harrastuksesta näkyivät jo 1950–60-luvulla, mutta suomalaisen fandomin alkupisteenä on pidettävä Turun Science Fiction Seuran perustamista vuonna 1976. Suhteellisen pian tämän jälkeen useimpiin suuriin kaupunkeihin perustettiin oma science fiction -seura, joka alkoi järjestää tapaamisia ja julkaista lehteä. Turun Science Fiction Seuran 1977 perustettu Spin-lehti on scifi-lehdistön nestori. Sitä seurasivat Aikakone, Tähtivaeltaja ja Portti. Vuodesta 1986 alkaen on järjestetty säännöllisesti suuria scifi-harrastajien tapahtumia, Finnconeja. Näissä noin viikonlopun mittaisissa ilmaisissa tapahtumissa on viime vuosina yleensä ollut muutama kirjailijakunniavieras ja monta tuhatta kävijää.

Fantasiabuumi

1990-luvulle siirryttäessä spekulatiivisen kirjallisuuden kentällä tapahtui muutos. Suomalaisten kustantajien kiinnostus scifiä kohtaan hiipui. Tilalle nousi fantasiakirjallisuus: joskus 1990-luvun taitteessa suomennettujen fantasiaromaanien määrä ohitti tieteisromaanien määrän. Nuoriso alkoi ahmia David Eddingsin, Robert Jordanin ja R. A. Salvatoren kaltaisten viihdefantasiakirjailijoiden Tolkien-jäljitelmiä. Roolipelaamisen nopea leviäminen Suomeen kiihdytti osaltaan fantasiaharrastusta. Suuntaus fantasiaa kohti oli yleismaailmallinen ilmiö, joka alkoi muualla viimeistään 1980-luvulla. Vuosituhannen vaihteessa fantasiabuumia vauhdittivat niin meillä kuin maailmallakin Harry Potter -kirjat ja J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogian filmatisointi. Nämä kaksi ilmiötä toivat fantasian myös tavallisten lukijoiden ja elokuvissa kävijöiden tietoisuuteen.

Fantasiabuumi ei erikoisemmin järkyttänyt scififandomia, sillä suurin osa scifi-faneista harrastaa myös fantasiaa ja päinvastoin. Scifi-seurat ovat toimineet edelleen ja lehdet ovat jatkaneet ilmestymistään, ehkä hieman fantasiapainotteisemmin. Fantasiabuumi lisäsi suomalaiseen fandomiin 1990-luvun alussa Suomen Tolkien-seuran ja sen lehden Legolasin. Tällä hetkellä Suomessa on noin 20 scifi- tai fantasiaharrastamiseen painottunutta yhdistystä. Alan suomalaiseen lehdistöön kuuluu toistakymmentä lehteä. Luvut kuvastavat scififandom-kulttuurin vahvuutta. Huomattavasti enemmän luetun ja kustannetun dekkarigenren harrastajilla on yksi valtakunnallinen seura ja lehti.

Tuleeko scifi takaisin?

Kustannusmaailmassa fantasiabuumi näyttää ohittaneen lakipisteensä, vaikka etenkin nuorten fantasiaa kirjoitetaan ja käännetään edelleen paljon. Viime aikoina on sen sijaan näkynyt merkkejä tieteiskirjallisuuden paluusta. Tuoretta brittiläistä ja amerikkalaista scifiä suomennetaan jälleen ahkerammin. Maailmalla eräät tieteiskirjallisuuden suhteen hiljaiseloa pitäneet kirjailijat ovat palanneet scifi-aiheiden pariin. Myös suomalaisen scififandomin toiminta on vilkastunut: parin viime vuoden aikana on perustettu pari uutta scifi-seuraa, vanhoja tapaamisperinteitä on elvytetty ja uusia ihmisiä on tullut mukaan toimintaan.

Syitä tieteiskirjallisuuden toistaiseksi vielä aavistuksenomaiseen paluuseen voisi kuvitella monia. Osa syistä liittyy kirjallisuudenlajiin itseensä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että fantasiakirjallisuus antaisi enemmän vapauksia kirjailijalle. Tieteiskirjallisuuden pitäisi olla – ainakin periaatteessa – sidoksissa tieteelliseen tietoon ja maailmankuvaan. Käytännössä fantasian vapaus on usein ajautunut kuluneille urille. Erikoista ja omaperäistä fantasiakirjallisuutta on toki olemassa, mutta genren valtavirtaa purjehtivat nykyään teokset, joita voisi luonnehtia Tolkien- tai Harry Potter -toisinnoiksi.

Uuskummaa ja avaruusoopperaa

Kiinnostavimmat tämän hetken fantasiaromaanit liikkuvat genrejen rajoilla: esimerkiksi uuskummaksi (New Weird) kutsuttu fantasian alalaji yhdistelee fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden piirteitä. Suomennettuja uuskummaa edustavia romaaneja ovat Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär (2003) ja Simon Ingsin Rautakalan kaupunki (2004). Tieteiskirjallisuus on osoittautunut monipuoliseksi kirjallisuudenmuodoksi. Samaan genreen voi laskea viihteelliset Tähtien sota -universumiin sijoittuvat romaanit ja vaikkapa niin vähän arkitodellisuudesta poikkeavat teokset kuin J. G. Ballardin Crash (1996) ja Super-Cannes (2003).

Monipuolisuus onkin tieteiskirjallisuuden voimavara – scifi antaa tyylin ja juonen suhteen kirjailijalle suuren vapauden. Kun fantasian puolella sama levy tuntuu jääneen päälle, tieteiskirjallisuudessa tapaillaan taas uusia säveliä. Oman vivahteen science fiction -kulttuurille antaa korkean ja matalan taiteen välisen rajan häilyminen tai olemattomuus genren sisällä. 1950-luvun viihteellinen roskascifi-sarjakuva voi yhtäkkiä vuonna 2005 avautua lukijalle hauskana ajankuvana, muinaisena tulevaisuusunelmana. Historia mahdollistaa myös tyylilajien kierrätyksen. Viime vuosikymmenenä avaruusoopperasta, joka alkoi 1930-luvulla sädepyssyjen räiskintänä, on kehittynyt kiinnostava ja pohdiskeleva kirjallisuuden laji esimerkiksi sellaisten brittiläisten kirjailijoiden kuin Iain M. Banksin ja Alastair Reynoldsin käsissä. Suomessakin osataan jo kierrättää: Tero Niemen ja Anne Salmisen Nimbus ja tähdet (2004) herätti henkiin 1950-luvun kultakauden avaruusscifin ihmeen tunnun.

Tieteiskulttuurilla on jo pitkä historia, joka kietoutuu yhteen tieteen ja yhteiskunnan historian kanssa. Kun tiedemiehet vielä 1940-luvulla väittivät avaruuslentojen olevan mahdottomia, scifi-harrastajat olivat niitä haaveilijoita, jotka pitivät unelmaa avaruuslennoista hengissä. Scifin piirissä on aina pohdittu ihmisen olemusta, ihmiskunnan tulevaisuutta ja mahdollisuuksia selvitä maailmankaikkeudessa. Se on ollut ideoiden kirjallisuutta, joka ei ehkä aina ole piitannut valtavirtafiktion syvällisen ihmiskuvauksen hienouksista tai korkeakirjallisista tyylikeinoista. Kun nyt alamme toipua vuosituhannen vaihteen tulevaisuusshokista, on luontevaa että kirjallisuuskin taas kääntää katseen kohti ihmisen kohtaloa edessä häämöttävinä vuosisatoina ja -tuhansina.