Kiiltomato-Lysmasken on uudistunut. Nyt julkaistu uudistus rakentuu kolmelle periaatteelle: saavutettavuudelle, kirjallisuuskeskustelun esiin nostamiselle ja kaksikielisyydelle.

 

Kuvaputkista ruudunlukuohjelmiin

Ilmeisin ensiksi: Kiiltomato ei ulkoasultaan ehkä enää vastannut sitä, mitä lukijat verkkolehdeltä odottavat. Ihanteet ja tarpeet vaihtuvat. Käyttöliittymän pitää niitä palvella. Viisi vuotta sitten edellinen päätoimittaja Aleksis Salusjärvi kirjoitti blogissa Kiiltomadon silloin uudistuneesta ilmeestä:

Alkuaikoina Kiiltomatoa luettiin kuvaputkinäytöiltä, ja moni myös tulosti kritiikkejä lukemista varten. Nykyään suuri osa lukijoista selaa sivua kännykällä tai tabletilla. Koska sivusto on kevyt, se latautuu nopeasti laitteille, minkä takia kirjallisuuskritiikki on löytänyt tiensä myös julkisten liikennevälineiden, odotusaulojen ja kahviloiden keskelle.

Aiemmin Kiiltomato näytti enemmänkin blogialustalta kuin moniäänistä kirjallisuuskeskustelua käyvältä verkkolehdeltä. Samaan aikaan irvokasta oli, että toimituksen blogia ei näkynyt etusivulla lainkaan. Tämä oli huvittavaa, sillä samaan aikaan blogi on saanut miellyttävän aktiivisen vastaanoton – inlfuenssereita käsittelevää blogitekstiä siteerattiin Hesarissa. Se sitaatti tosin oli maksumuurin takana. Kiiltomato taas pysyy nyt ja aina lukijoilleen maksuttomana.

Kiiltomadossa on myös viimeisen puolen vuoden aikana julkaistu eri kirjoittajilta erinomaisia esseitä ilman että niille on ollut omaa rubriikkiaan. Myös osa Kiiltomadon kritiikeistä on laaja-alaisuudessaan lähempänä esseetä kuin arviota. Tämä kehityssuunta on hyvä, sillä se vahvistaa kritiikin ja eri tekstimuotoja saavan kriittisen ajattelun kytköksiä aikaansa, sen yhteiskuntaan ja taidepolitiikkaan.

Kun Kiiltomato julkaisijansa Lukukeskuksen kautta saa rahoitusta opetus- ja kulttuuriministeriöltä, meitä velvoittavat digipalvelulaki ja saavutettavuusdirektiivi. Kun kuvaputkiruuduista on tultu ruudunlukuohjelmiin, on verkkosivuston toimittava myös sellaisilla ja oltava luettavissa esimerkiksi näkövammaisille. Toisaalta riittävä kontrasti ja mahdollisimman sujuva käytettävyys palvelevat ketä tahansa lukijaa.

 

Inkluusion ulottuvuudet

Kiiltomadon uusia sivuja oli ilo ja kunnia esitellä ensi kertaa yleisölle Suomen arvostelijain liiton vuosikirjan, Yhteinen kritiikki, julkkareissa lauantaina 17. toukokuuta. Tallenteen tilaisuudesta voi katsoa Kritiikki näkyy! –hankkeen sivuilla. (Itse juhlittu kirja ansaitsee vielä oman tekstinsä.)

Tilaisuuden omassa osuudessa keskustelimme Aleksis Salusjärven, Sofia Blanco Sequeirosin (keskustelussa oli varsinainen Kiiltomato-kokemuksen tihentymä!) ja Maaria Ylikankaan inkluusiosta ja verkkojulkaisemisen yhteisöllisyydestä.

Direktiivit ja lakimuutokset ovat sinällään sivuseikka – tärkeintä on, että Kiiltomato on luettavissa kaikille kyvykkyyksiin katsomatta. Inkluusion suhteen varmasti missä tahansa lehdessä taas riittää tekemistä mutta myös linjattavaa ja pohdittavaa, millä tavoin juuri tämä julkaisu haluaa edistää inkluusiota.

Inklusiivisuus taidekritiikissä voi olla ainakin neljänlaista. Se voi toteutua kritiikin kirjoittajan ja vastaanottajan välillä, jolloin kritiikki on kirjoitettu ja julkaistu mahdollisimman saavutettavasti. Toisaalta inklusiivisuus voi toteutua siinä, millaisista teoksista ja millaisten taiteilijoiden teoksista kritiikkejä kirjoitetaan ja miten. Kolmas näkökulma taas liittyy teoksen tai tapahtuman saavutettavuuden arviointiin. Neljänneksi inklusiivisuus taidekritiikissä tarkoittaa kriitikkokunnan moninaisuutta.

Näin kirjoittavat Riina Hannuksela ja Maija Karhunen inklusiivisuutta käsittelevässä esseessään mainitussa vuosikirjassa. Teknisen saavutettavuuden ohella olennaista on myös miettiä, onko esimerkiksi kritiikin kieli saavutettavaa ja millaisille yleisöille se on suunnattua. Kiiltomadon kohdalla kritiikeissä käytetään esimerkiksi tavanomaista päivälehtikritiikkiä enemmän termejä vaikkapa kirjallisuudentutkimuksesta tai sosiologiasta. Tekstejä editoiva päätoimittaja joutuu miettimään, missä määrin Kiiltomadon odotettu lukija kaipaisi selvennystä tai johdatusta tiettyihin aihepiireihin.

Jos jokaisessa kritiikissä mielessä on vain Pihtiputaan mummo, muuttuu esimerkiksi kokeellisen kirjallisuuden käsittely sen toisteluksi, että tässä sitä kokeellisuutta nyt on.

Entä inkluusio Kiiltomadossa?

Väitän, että joidenkin aiheiden tai lajien kohdalla Kiiltomato julkaistessaan myös vaikeampitajuisia tai syvälle aiheeseen uppoutuvia tekstejä täyttää kritiikissä tyhjiötä. Jos jokaisessa kritiikissä mielessä on vain Pihtiputaan mummo, muuttuu esimerkiksi kokeellisen kirjallisuuden käsittely sen toisteluksi, että tässä sitä kokeellisuutta nyt on. Tätä raskaampaa seurattavaa on lähinnä se, että kokeellisten tekstien kohdalla juututaan jankkaukseen niiden vaikeudesta tai jopa mahdottomuudesta.

En aina haluaisi moittia Hesaria, mutta välillä siellä julkaistujen juttujen oletettu lukija vaikuttaa melkoisen tyhmältä: kaikki on selitettävä, vieläpä raskaalla ja lukijaa avoimesti aliarvioivalla tavalla – ”nyt on paikallaan selittää, mitä tarkoittaa metafysiikka” – samaan aikaan, kun otsikoihin piilotetaan outoja sanoja klikkejä kalastelemaan – ”polyfaasinen uni”. Ajattelen niinkin, että nykyään entistä useamman on mahdollista myös tarkistaa sekuntien murto-osassa itselleen vaikea termi. (Jos lukee Kiiltomatoa, on jo internetissä.) Eri asia on, jos kriitikon knoppailu estää saamasta mitään tolkkua. Siihen puuttuu jo päätoimittajakin.

Olin Hannukselan ja Karhusen tekstissä tyytyväinen siihen, miten paljon siinä pohdittiin inkluusiota aivan muulta kantilta kuin laskemalla oletettujen sukupuolten prosenttiosuuksia. En väitä, etteikö tälläkin olisi toisinaan tarvetta. Suorastaan hämmästyin, kun tekstin päättävä osuus, ”Kuka toimii kriitikkona?”, oli alle puolen sivun mittainen.

Päätoimittajilla on valtaa siihen, miten moniääninen kriitikkokunta on. Toisaalta reilu puolen vuoden kokemus pestistä on osoittanut, että välillä tämän laivan ohjaaminen on inkluusion näkökulmasta vaikeaa: joskus kritiikkikansiossa on vieri vieressä oletettavasti miesten kirjoittamia kritiikkejä oletettavasti miesten kirjoittamista teoksista – tuleeko sanomista, jos ne julkaisee peräkanaa?

Minkä tahansa verkkojulkaisun toiminnasta lopulta vain pieni osa näkyy julkisesti ja lukijalle asti. Luotan siihen, että itsekriittinen reflektointi ja aika tasoittavat toisinaan kasautuvia samankaltaisuuksia. Eikä kriitikon tai tekijän sukupuoli suinkaan ole ainoa inkluusion kannalta mrkittävä asia.

Katson, että Kiiltomato toteuttaa inkluusiota esimerkiksi siinä, miten avustajakuntamme on ikäjakaumaltaan mitä luultavimmin Suomen laaja-alaisin. Kiiltomadolla on kriitikoita ulkomailla asuvista aina Sodankylään saakka. Kun Kiiltomatoa on avustanut usean sadan kriitikon joukko, tällaiset asiat tapahtuvat jopa itsestään ja päätoimittaja saa perintönä hyvän lähtötilanteen.

Aiemmin Kiiltomato-Lysmaskenissa kaksikielisyys vaati valintaa, nyt se on lähtökohta.

Kaksikielisyys näkyvämmäksi

Kiiltomato–Lysmasken on kaksikielinen lehti, mikä on Suomessa kulttuurilehtien kentällä poikkeus. Kuten ruotsinkielinen toimittajamme Camilla Lindberg pääkirjoituksessa kirjoitti, suomenruotsalaisen kritiikin tila on kaventunut. Siksi on hienoa, että julkaisemme noin kolmanneksen kritiikeistä ruotsiksi. Lysmasken on olennainen tekijä vähemmistökielemme kulttuurikeskustelussa.

Aiemmin suomen- ja ruotsinkieliset puolet ovat olleet visusti erotettuina. Ruotsinkielisten kritiikkien pariin on pitänyt varta vasten hakeutua. Uudistuksen myötä Lysmaskenin tekstejä on mahdollista nostaa helpommin myös osaksi suomenkielistä etusivua, osoittaa lukijalle kiinnostavia jatkopolkuja ruotsinkielisten tekstien parissa.

Uskon, että vieraiden kielten käytössä on paljon kyse myös altistamisesta ja altistumisesta. Vieraiden kielten käyttö vaatii ponnistelua, mutta niin vaatii lukeminen, itsensä sivistäminen ja uuden tiedon äärelle hakeutuminenkin. Jos lukija autetaan alkuun, hän ehkä ottaa helpommin seuraavankin askeleen ja huomaa lopulta vaivannäön kannattaneen. Aiemmin Kiiltomato-Lysmaskenissa kaksikielisyys vaati valintaa, nyt se on lähtökohta.

Kirjojen haurastuminen, tekstien katoaminen ja ajan hampaan jäljet ovat meille tuttuja paperikirjan parista, mutta yhtä lailla aika nakertaa myös internetin tekstimassoja.

Uudistuksia ja jatkuvaa kunnostamista

Uudistuksen avulla haluamme turvata Kiiltomadon nyt jo yli neljäntuhannen tekstin arkiston (viisi vuotta sitten Salusjärvi kirjoitti arkiston olleen kolmentuhannen tekstin laajuinen). Kun internet oli uusi, varoiteltiin, että minkä nettiin kerran laittaa siellä se myös pysyy. Väitteessä on vain osatotuus: nettiin laitettu nimittäin tuskin säilyy ainakaan siinä muodossa kuin laittaja on sen tarkoittanut. Kirjojen haurastuminen, tekstien katoaminen ja ajan hampaan jäljet ovat meille tuttuja paperikirjan parista, mutta yhtä lailla aika nakertaa myös internetin tekstimassoja. Ihanteet tiedostokokojen ja -muotojen ja esittämistapojen osalta vaihtelevat. Jokaisessa uudistuksessa on myös hukkaamisen uhkaa.

Tekstejä korjataan ja kunnostetaan sitä mukaa, kun virheitä tulee vastaan. Toivon kuitenkin Kiiltomadon lukijoilta malttia, että jokaisen vuoden 2005 kritiikin huonoa kuvanlaatua ei oitis ilmoiteta kapteenin hyttiin asti. Tietysti palaute (ja vikailmoitukset) ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kiiltomadon julkaiseminen on laivan korjaamista avomerellä. Uudistuksen yhteydessä teimme Kiiltomadossa käytettyihin tekstilajeja mukaileviin kategorioihin pieniä muutoksia. Aiempi ”muu kirjallisuus” jakautuu nyt tarkemmin eri lajeihin, kuten sarjakuviin ja esseisiin. Tästä perkaamisesta suuri kiitos kuuluu Lukukeskuksen harjoittelija Ruska Salkosuolle. Kun arkisto on mittava, esimerkiksi ”ulkomaisen kirjallisuuden” läpikäyminen ja jaottelu vaikkapa käännösproosaan ja -runouteen, olisi kuitenkin liiallinen urakka. Tämäkään uudistus ei ole täydellinen. Kuitenkin kohdallinen lajien määrittely on myös taidepolitiikkaa ja arvonantoa.

Uudistuksesta kuuluu suuri kiitos Mediapoolin väelle sekä Lukukeskuksen Saara Oraselle, joka on maltillisesti opastanut ja hoitanut käytännön järjestelyjä.

Toivon, että tämä uudistus palvelee ennen kaikkea Kiiltomadon lukijoita. Vaikka lehden toimittamisessa on paljon sellaista, mikä ei lukijalle asti näy, tärkein osa on kuitenkin se, mikä on lukijan silmien alla – lopputuote, tekstit ja niiden esillepano. Luotan siihen, että uusi sivusto tuo esiin Kiiltomadon kritiikkien ja muiden tekstien moninaiset tavat osallistua keskusteluun kirjallisuudesta ja kritiikistä. Sillä moninaisuutta Kiiltomadossa riittää niin kirjallisuudenlajien, kriitikoiden kuin näkökulmienkin saralla. Kiiltomadon tehtävää, huomiota ansaitsevien kirjojen ”hehkuunsa etsimistä”, voi pitää itsessään tavallaan inklusiivisena toimintana: tuomme teoksia ja tekijöitä valoon ja näkyville, lukevien katseiden alaisiksi.

Kiiltomato-Lysmaskenin uudistus toteutetaan Alfred Kordelinin, Svenska kulturfondenin sekä Konstsamfondenin tuella.