Elina Jokinen väitteli syyskuun alussa kirjailijoiden toimeentulosta, ja hänen väitöskirjansa Vallan kirjailijat on ilmestynyt Avain-kustantamolta. Samaan aikaan keskustellaan kiivaastikin taidetoimikuntalaitoksesta, kun monia sen keskeisiä tai ainakin käytännössä oleellisia lähtökohtia ollaan murentamassa kiireellä budjettiin runnottavana uudistuksena. Ne eivät sinänsä kosketa Jokisen väitöskirjan keskeistä kysymyksenasettelua siitä, mitä valtion apurahoitus merkitsee kirjailijoiden näkökulmasta.

Monia Jokisen tutkimuksen yksityiskohtia kuitenkin ollaan muuttamassa: taiteilijaprofessuurit aiotaan lopettaa, ja säästyneillä varoilla ryhtyä jakamaan taas pitkiä, kymmenvuotisia apurahoja. Kirjallisuustoimikunta saisi tehdyn esityksen mukaan säilyä, vaikka taidealakohtaisia toimikuntia muuten supistettaisiin niitä yhdistelemällä.

Myös apurahojen jaossa nykyään käytössä olevaa vertaisarviointia romutettaisiin ja valtaa siirrettäisiin entistä enemmän virkamiehille. Taiteilijajärjestöt ja monet muutkin alan tahot ovatkin varsin yksimielisesti tyrmänneet esityksen, jota on yritetty ajaa kovalla kiireellä, niin että lausuntokierroskin siitä järjestettiin kesälomien aikaan.

Jokisen aihe ja peruskysymys on kuitenkin paljon pitempi, kroonisempi. Elina Jokinenkin on sen parissa työskennellyt jo pitkään, sillä hänen tutkielmansa ”Kirjastoapurahat ja avustukset kaunokirjallisuuden tukimuotona” ilmestyi Taiteen keskustoimikunnan julkaisuissa jo 2002. Se sai osakseen paljon aiheellistakin kritiikkiä; kirjastoapurahojen tarkastelu irrallaan valtion muista kirjallisuuden tuista ei tehnyt oikeutta järjestelmän arvioinnille saati ymmärtämiselle. Elettiin myös aikoja, jolloin koko kirjastoapurahajärjestelmä tuntui olevan uhan kohteena EU:n vaatimusten takia.

Nyt väitöskirja Vallan kirjailijat ilmestyy paljon monisyisempänä ja kattavampana. Vuodet ovat kypsyttäneet aiheen tarkastelua. Toki sekin antaa vielä vasta rajallisen kuvan, sillä Jokinen on keskittynyt pelkästään valtion apurahoihin ja jättänyt tarkastelun ulkopuolelle säätiöiden, kuten Kulttuurirahaston, Kordelinin ja Wihurin apurahat, joiden osuus kirjailijoiden apurahoituksesta on kasvanut ja on nykyisellään jo lähes kolmannes.

Rajaus on toki ymmärrettävää tutkimuksen laajuuden kannalta, eivätkä säätiöiden myöntämät apurahat ehkä kokonaistilannetta muuttaisi, siis perusasetelmaa siitä, mitä apurahoitus merkitsee kirjailijoiden näkökulmasta. Mutta Jokisen tutkimuksessa esiin tulevat monet listat apurahoitetuimmista kirjailijoista voisivat olla toisen näköisiä kun mukana olisi säätöiden apurahoitus. Ja kuitenkin apurahat vaikuttavat toisiinsa: esimerkiksi kirjastoapurahaa ei voi saada jos on samaan aikaan valtion tai huomattavaa säätöiden apurahaa.

Tietoa kirjailjoilta ja päättäjiltä

Vallan kirjailijat on perinpohjainen selvitys valtion apurahakäytännöistä. Ansiokkaan tutkimuksen ydinkysymys on mitä merkityksiä kirjailijat antavat valtion suoralla taiteilijatuella ja apurahalla elämiselle. Jokinen on tehnyt suurtyön kirjailijakyselyllä, jonka hän kohdisti vuosina 1990–2005 apurahaa saaneille, ja päättäjäkyselyllä, jonka kohteena olivat samaan aikaan valtion kirjallisuustoimikunnassa ja kirjastoapurahalautakunnassa istuneet ”päättäjät”.

Tietysti on syytä muistaa, että nämä eivät ole tyystin eri ryhmiä, sillä valtaosa ”päättäjistä” kuitenkin on kirjailijoita. Ja kun käytäntö kuitenkin on se, että apurahalautakuntiin pyritään saamaan jäseniksi sellaisia kirjailijoita, joiden oma apurahoitus on kunnossa (koska he eivät tietenkään voi kolmivuotisten lautakuntakausien aikana itse olla apurahoja hakemassa), ovat päättäjät olleet usein myös kirjailijakyselyn kohteina. Sikäli vastakkainasettumista ei kirjailijoiden ja ”päättäjien” näkemyksissä ole, korkeintaan epäluuloa niillä kirjailijoilla, jotka eivät ole olleet mukana päätöksenteosta, eivätkä ole tietoisia monista sen realiteeteista, ennen kaikkea apurahapottien niukkuudesta suhteessa hakijamääriin.

Tätä taustaa vasten Jokisen tutkimuksen otsikko Vallan kirjailijat on lievästi sanoen provokatoorinen. Eivät kirjailijat kirjoita apuraha-anomuksiaan millekään epämääräiselle vallalle, vaan vertaisarviointia tekevälle lautakunnalle, joka on yhtä moniarvoinen kuin apurahaa hakeva tekijäjoukko. Kirjallisuustoimikunnasta löytyy eri kirjallisuuslajien, kritiikin, kääntäjien, suomenruotsalaisten ja vielä alueellisiakin asiantuntijoita.

Kun toimikuntakausi on kolmivuotinen ja sama jäsen saa istua vain kaksi peräkkäistä kautta, on ”päättäjien” vaihtuvuus melkoinen. Siinä saisi kirjailija olla uransa aikana melkoinen tuuliviiri, jos yrittäisi miellyttää kulloistakin, alati vaihtuvaa ”valtaa”. Enkä usko, että kirjailijat edes kokevat saavansa tukea ”vallalta”, vaan tuolta henkilöityneeltä toimikunnalta, joka on heidän ansionsa punninnut.

Kirjallisuustoimikunnan vuosiapurahapäätöksistä on usein käyty debattia, joka on lähtenyt paitsioon jääneistä tekijöistä. Mutta se on ymmärrettävää ellei väistämätöntä, kun muistaa, että esimerkiksi tänä vuonna kun kirjallisuustoimikunta sai 312 hakemusta, se myönsi apurahan 42 kirjailijalle ja 8 kääntäjille. Se tarkoittaa, että valtaosa vuosiapurahaa hakeneista kirjailijoista joutuu pettymään apurahanjakoon.

Sen jälkeen kun 15-vuotiset apurahat lopetettiin 1990-luvulla, pisimmätkin apurahat ovat olleet 5-vuotisia, mutta suurin osa on 3-, 1- ja puolivuotisia. Se tarkoittaa, että pitkääkin kirjailijanuraa tehneet ovat apurahoituksen suhteen ikuisia pätkätyöläisiä, kun apurahakausien välillä edellytetään välivuosia tai aina ei ”olla vuorossa”. Iän myötä kirjailijan mahdollisuudet eivät ainakaan parane, vaan syrjäytyminen vaanii kaiken aikaa.

Apurahajaossa hyvin keskeinen kriteeri kuitenkin on tuloksellisuus – se, mitä kirjailija on edellisellä apurahajaksollaan julkaissut. Kirjailija voi työskennellä vaikka kuinka ahkerasti, mutta jos kustantaja ei julkaise, tai jos kirjailijan edustama kirjallisuudenlaji on julkaisemisen suhteen ongelmissa, niin kuin esimerkiksi lyriikka on ollut, ei apurahaan usein edellytettäviä viimeaikaisia näyttöjä olekaan. Siinä mielessä voisi väittää, että enemmän kuin apurahalautakunta, ”valtaa” kirjailijan suhteen käyttävät kustantajat.

Jokinen on vetänyt tästä oravanpyörästä ihan oikeansuuntaisia johtopäätöksiä. Hän kysyy: ”Olisiko mahdollista taata kirjailijapalkkatyyppinen toimeentulo esimerkiksi sellaisille kirjailijoille, jotka olisivat keränneet tietyn määrän (esimerkiksi 1+3+5/noin 10) kirjallisuuden alan (taiteilija-) apurahavuosia? Näin ammatillisen osaamisensa ja aktiivisuutensa osoittaneet kirjailijat eivät olisi mukana ”välttämättöminä valintoina” vuosittaisessa päätöksenteossa. Tällainen ”kirjailijana työllistyminen” olisi joka tapauksessa tervehenkistä kirjailijan elämänkulun näkökulmasta, koska se kohtuullistaa apuraharulettiin liittyviä tulosvastuullisuuden paineita keski-ikäiseltä kirjailijalta, joka voisi näin keskittyä viimein kirjailijantyöhönsä.”

Vapaa kirjailija?

Elina Jokinen pohtii tutkimuksessaan myös ”vapaan kirjailijan” käsitettä, siis sitä, että päätoimisuus on lisääntynyt juuri kirjailijoiden kohdalla. Mikä saa kirjailijan jättämään aiemman työnsä ja heittäytymään ”vapaaksi” koko loppuiäkseen?

Yksinkertainen totuushan kuitenkin on se, että apurahajärjestelmä ajaa kirjailijan ”vapauteen”, jolta ei ole paluuta. Kuten Jokinenkin tutkimuksessaan muistuttaa, monilla kirjailijoilla on takana korkeakoulututkinto ja aiempi ammatti ja työpaikka ennen kuin esikoiskirjailijoiksi tullaan nykyään keskimäärin reilusti yli kolmikymppisinä. Tietysti uusi aluevaltaus vetääkin puoleensa ja kiehtoo, mutta on se samalla myös oravanpyörä, jolta ei ole paluuta: pienellä apurahalla voi tehdä kirjailijantyötä lyhyen virkavapauden turvin, mutta valtion vuosiapurahojen edellytys on, ettei tee muuta valituista työtä.

”Vapaa” kirjailijuus on yleistynyt 1980-luvulta lähtien, mutta niin ovat koventuneet työmarkkinat. Harvallapa taitaa olla työnantaja, jolle voisi sanoa, että ”Palaisin sitten mielelläni töihin vuoden tai kolmen vuoden päästä – ellen satu saamaan uutta apurahaa”. Tokihan entisiin töihin palaamiselle on myös henkinen kynnys, kun on vuoden tai useamman tehnyt päätoimisesti kirjailijantyötä ja mieli kihisisi jo uusia suunnitelmia, vaikka apurahaonnetar ei uudestaan suosiollinen ollutkaan. ”Vapaudesta” halutaan pitää kiinni, vaikka se ei aina herkkua olisikaan.

Jokisen monipuolinen tutkimus antaa äänen myös kirjailijoiden näkökulmalle, joka on tahtonut jäädä jalkoihin varsinkin apurahoista 1990-luvun alussa (jolloin hyökkäyksen kohteena olivat kohtuuttomina pidetyt 15-vuotiset) käydyille debateille, joissa haluttiin kyseenalaistaa koko apurahoitus ”Liikaa rahaa!” tyyppisillä otsikoilla.

Laajojen ja monisyisten teoreettisten pohdintojen ohella Jokisen tutkimus palauttaa kysymyksen myös arkeen, apurahoituksen vähemmän kadehdittavaan todellisuuteen: ”Käytännössä ”vapaa kirjailijuus” tarkoittaa harvoin sataprosenttista omistautumista kirjoittamiselle jo sen vuoksi, että apuraha ainoana tulonlähteenä on melko niukka esimerkiksi perheen elättämistä ajatellen. Toisekseen apurahakirjailijan toimeentulo on turvattu vain lyhyeksi ajaksi kerrallaan. Kolme- tai viisivuotisen apurahan saaminen on sen verran harvinaista, että käytännössä kirjailija joutuu aina varautumaan myös mahdollisesti edessä olevaan apurahattomaan kauteen.”

Kari Levola

Kari Levola on kirjailija ja Lukukeskuksen hallituksen puheenjohtaja.