Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vapaat lukevat lapset kesällä 2015

Maria Ihonen, 17.7.2015

Kesälomalla kirjojen tarve saattaa nousta esiin toiseen tapaan kuin kouluaikaan. Lapsia ei tarvitse hätistää oppikirjojen ääreen, automatkalle tarvitaan viihdykettä ja sähköisten medioiden käyttö mökillä voi olla rajoittunutta. Nekin vanhemmat, jotka eivät ole kiinnittäneet lastensa lukemiseen paljon huomioita, päivittävät käsityksensä lastenkirjallisuudesta astuessaan kirjaston tai kirjakaupan valikoimien ääreen.

Tarve hankkia lisää luettavaa on lähtenyt lapsen toivomuksesta tai vanhemman omasta hyveellisestä ajatuksesta, että pitäähän lapsen edes kesällä lukea yksi kunnon kirja. Mitäs niitä nyt olikaan kun minä olin lapsi…? Onko niitä enää kaupan hyllyssä? Jaa mutta kirjastokin on vienyt suosikkini varastoon! Mitä ihmeen vampyyrejä näissä nykykirjoissa on? Kuvatkin ovat ihan omituisia kun noilla letkukätisillä ihmisillä ei ole edes kyynärpäitä.

On lastenkirjatutkijan utopiaa, että kaikki vanhemmat seuraisivat aktiivisesti, mitä lastenkirjallisuuden kentällä tapahtuu. Jokaisella perheellä on oma kulttuurinsa ja vanhemmat kasvattavat ja ohjaavat lapsiaan todennäköisesti omien vahvuuksiensa mukaan. Toiset panostavat lasten liikuntaan, toiset taiteeseen, ja on tietenkin sellaisiakin, jotka antavat lastensa imeä prioriteettinsa pelkästään kaverien malleista.

On lastenkirjatutkijan utopiaa, että kaikki vanhemmat seuraisivat aktiivisesti, mitä lastenkirjallisuuden kentällä tapahtuu.

Lukeminen, kirjallisuuden maailma, tarvitsee erityisesti vanhempien mallin, koska se ei ole perusluonteeltaan sosiaalista toimintaa. Lukemiskasvatuksen kentän kestohuoli, miksi pojat eivät lue, kevenisi suuresti jo sillä, että pojalla olisi lukeva isä (tai muu vaikuttava miehen malli). Kesälomalla lastenkirjojen tarpeeseen havahtuvat vanhemmat huomaavat kyllä, että lapset ovat jo saaneet lukueväitä koulusta, kavereilta, kirjastosta, kirjavinkkareilta, netistä ja vaikka mistä. Tai sitten eivät ole saaneet, koska näillä lukuinnostajilla ei ole heihin tartuntapintaa sen takia, etteivät he ole koskaan saaneet peruskipinää – mistä? Kodista.

Johdatus kirjallisuuden maailmaan alkaa kodista, kun lapsi kokee, että vanhemmat haluavat antaa hänelle parasta ja kaiken sen, mikä elämässä on tarpeellista. Miksi sitten kirjallisuus on yhtä tarpeellista kuin ruoka, vaatteet ja liikunta? Siksi, että kasvaessaan lapsi kerää koko ajan tietoa maailmasta ja ennen kaikkea rakentaa sitä tiedollista hahmotustapaa, jolla asioita voi ymmärtää. Sen lisäksi, että lapsi haluaa tietää, mikä on kaivinkone ja mikä on arkeologi, hän janoaa kirjoista vastauksia ja rakennusaineita siihen, mikä hän itse on ja mihin hän asettuu ympäröivässä maailmassa.

Kirjojen sanallinen ja kuvallinen esitys vie lapsen tuttujen asioiden pariin, jolloin hän kokee tunnistamisen iloa ja jäsentää ilmiöitä paikoilleen. Lapsen kehityksen myötä yhä jännittävämmiksi tulevat uudet asiat ja ilmiöt, ja niiden kautta avautuvat mielikuvitusta stimuloivat maailmat. Tässä mielessä ei ole olemassa hyvää tai huonoa lastenkirjallisuutta.

Mutta eikö juuri tämän tiedollisen hahmotustehtävän takia ole aivan olennaista, mitä ideologisia malleja lastenkirjallisuuden kautta välittyy, kysyy tarkkaavainen vanhempi. Onko lastenkirjan kuvaama muinaisuutta penkova arkeologi tärkeämpi kuin uuden asuintalon perustuksia raivaava kaivinkone?

Näitä vaaroja on maalailtu suunnilleen koko lastenkirjallisuuden historian ajan. Helppohintainen esimerkkini auttaa minua vastaamaan, että aikuisten heijastavat usein lastenkirjoihin omia ajankohtaisia kysymyksiään tajuamatta, ettei lapsi ole yhteiskunnallisessa ajattelussaan vielä aivan tässä kohtaa. Lapsi tarvitsee jotakin, vaikka ideologisestikin värittynyttä tietoa, kaivinkoneesta ja arkeologista voidakseen asettaa ne maailmankuvassaan paikoilleen sitten kun hänen kognitiivisessa kaleidoskoopissaan alkaa näkyä yhteiskunnallistaloudellisia kuvioita.

Myöskään lastenkirjallisuuden asiantuntijakenttä ei päästäisi lasta tutkimaan kirjojen maailmaa ilman ideologisen huolestuneisuuden painolastia. Kritiikin tarkoituskin on arvottaa, mutta minun käsittääkseni teoksen kaunokirjallista arvoa.

Lastenkirjakritiikissä painopiste lipsahtaa helposti sisällölliseen arvottamiseen. Kritiikkejä ja suosituksia seuraamalla on helppo koostaa nykykäsityksen mukainen hyvä lastenkirja. Mukiinmeneviä teemoja ovat ystävyys, empaattisuus, toisista välittäminen ja ennen kaikkea erilaisuuden hyväksyminen. Lastenkirjakriitikoita ilahduttavat epäsovinnaisten perheiden ja moniarvoisen yhteiskunnan kuvaukset. Maahanmuuttajia, vammaisia ja vähemmistöjen edustajia halutaan päähenkilöiksi ja näkyviksi kuvituksessa.

Nämä kaikki ovat hyviä asioita, enkä voi tietenkään hyvänä ihmisenä ja isoäitinä kieltää niiden arvoa lastenkirjan eetoksena. Haluan kuitenkin kysyä, olisiko mahdollista, että aikuistenkirjojen kritiikissä nostettaisiin erityishyveiksi vastaavat teemat ja kuulutettaisiin perään maahanmuuttajaedustusta. Aikuisille tarkoitetussa kirjallisuudessa maailmankuva saa olla mitä tahansa, sillä katsotaan, että aikuinen on kykenevä arvioimaan sitä, ja viihdekirjallisuudessa sillä ei ole väliäkään.

Erityisesti suosittelen lapsen kanssa käytävää keskustelua, jossa vanhempi asettuisi kuulemaan, kuinka lapsi on todella kokenut luetun.

Lastenkirjallisuutta valikoivan vanhemman ja sitä arvioivan asiantuntijan katse on vieläkin kovin sidottu käsitykseen siitä, että lapsi omaksuu kirjan sisällön ja arvot jotenkin sellaisenaan. Siksi lasta on suojeltava ja ohjattava häntä lukijana omien arvojen suuntaan. Tähän on jokaisella vanhemmalla ehdoton oikeus, mutta toivoisin aikuisten suhtautuvan lasten lukemiseen enemmän samaan tapaan kuin omaansa. Lastenkirjallisuuden muodollisella ja ilmaisullisella uudistumisella ja uusilla kokeiluilla ei muuten ole mahdollisuutta saavuttaa lapsiyleisöä. Vanhemmat kun valitsevat kesälukemisetkin omaa konservatiivista makuaan toteuttaen. Erityisesti suosittelen yhteisen luetun tai lukemaan oppineen lapsen kanssa käytävää kirjallisuuskeskustelua, jossa vanhempi asettuisi kuulemaan, kuinka lapsi on todella kokenut luetun. Tämä vaatii harjaantumista, mutta toivon mukaan siihen olisi nyt lomalla aikaa.

Mitäpä jo annettaisiin lastenkirjallisuuden kehittyä kuin Peppi Pitkätossu Huvikummussaan. Poliisi ja lastensuojelu eivät saa Peppiä hallintaansa. Kesyt Tommi ja Annikka ”lukevat” yhteiskunnallisesti mahdotonta lapsiolio Peppiä, mutta ei heistä tule ulkoisesti sen peppimäisempiä kuin ennenkään. Kuitenkin he tulevat Pepin kanssa kokeneeksi kaikkea ihanan rajatonta ja anarkistista ja muuttuvat ihmisinä pysyvästi.

Maria Ihonen

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, joka on toiminut Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtajana.