Monet verkossa kirjoittavat ovat tunnistaneet sen, että blogeissa ja foorumeilla on mahdollista elää tyydyttävää ja miellyttävä julkisen kirjoittajan elämää. Kirjoittaminen on luonteeltaan julkista toimintaa, mutta kukoistaakseen se ei vaadi massajulkisuutta.

Julkisuus on usein samaistettu laajoihin levikkeihin, massamediaan ja valtakunnalliseen tietoisuuteen. Verkko on toisenlainen sfääri; siinä ei ole yhtä julkisuutta, vaan monia julkisia tapahtumapaikkoja, monia julkisuuksia.

Kirjoittajien verkkojulkisuudessa on – ainakin hetkittäin – mahdollisuus antoisaan keskusteluun sekä omiin virtuoosimaisiin taidonnäytteisiin. Luonnollisestikin tällä sosiaalisesti miellyttävällä julkisuudella on kääntöpuolensa – piireistä ulos jääminen, tyly vaientaminen ja kuolettava reagoimattomuus.

Hierarkkisesti hahmottuvan julkisuuden tavoittelun voi kiteyttää gogolmaiseen kuvaan nuhjuisesta kirjoittajasta, joka koko ikänsä turhaan odottaa viestiä ”kustantajalta”. Verkostoituneen julkisuuden tavoittelun puolestaan voisi kiteyttää kuvaan kirjoittajasta, joka ei koskaan pääse hyvien tyyppien ryhmään, jota ei koskaan noteerata hänen itsensä kuvittelemissa sisäpiireissä.

Hierarkiasta verkoston valtaan

Verkostoitunut julkisuus merkitsee kirjoittajan ja lukijan välisen hierarkian heikkenemistä ja roolien vuorottelua. Tämä näkyy siinä, että kirjallisuusfoorumeilla ei keskustella vain lukemisesta vaan yleensä aina myös kirjoittamisesta. Kiiltomadon keskustelupalstalla kirjoittamiseen liittyvät kysymykset ovat koko ajan esillä, lähes yhtä usein kuin lukeminen ja kritiikki. Kyse on syvästä kirjallisuuteen liittyvästä muutoksesta, jossa lukijat alkavat olla myös kirjoittajia.

Massamedioiden hierarkkinen julkisuus luo kuilun esiintyjän ja yleisön välille: kirjailija on suvereeni julkaistessaan teoksensa. Verkon julkisuudessa lukijan kunnioittava suhde kirjoittajaan voi muuttua. Keskustelijoiden saattaa olla jopa vaikea hyväksyä tasoeroja, ja siksi hyvää kirjoittajaa saatetaan pitää ylimielisenä keskustelijana. Kun kunnioituksen ja vallan verhot revitään, niin esille nousee kaunaisia kysymyksiä, jossa jokainen ihmettelee ”miten tuo muka on minua parempi”.

Kirjoittajien blogiverkostot vaikuttavat tosin tällä hetkellä kannustavilta. Kirjoittajablogien kommentoinnin käytännöt ovat usein positiivisia – kun taas toisaalla lukemattomat määrät blogeja vaietaan kuoliaaksi. Kirjoittajien verkostoa muodostavat tällä hetkellä tehokkaasti Runotorstain, Pakinaperjantain ja Tarinamaanantaina organisoimat kirjoitustehtävät, jossa rinkiin osallistujat kirjoittavat blogiinsa tehtävän mukaisen tekstin. Osallistujia näihin rinkeihin saattaa kertyä liki sata viikossa.

Tekstin painokuntoon saattamisessa kirjallisten asiantuntijoiden osuus on perinteisesti ollut keskeinen. Siihen liittyy varsin autoritaarisia termejä kuten ”arvostelupalvelu” ja ”julkaisukynnys”. Verkossa tämä asiantuntijan rooli on toinen; foorumit luovat tiettyä vertaisuuden illuusiota ihmisten välille. Kehittyäkseen kirjoittajan on kuitenkin kohdattava myös vaatimuksia.

Näyttäisi siltä, että kirjoittajat tarvitsevat tällä hetkellä enemmän sellaisia verkkofoorumeita joissa tekstejä olisi työstettävä julkaisukuntoon. Rihmasto on ilmeisesti niitä harvoja kirjoittajafoorumeita, jossa teksteillä on julkaisukynnys. Erityistä tarvetta tuntuisi olevan verkkolehdistä, eikä kirjallisille verkkolehdille ei saada pysyvyyttä ja profiilia ilman tukea ja avustuksia. Kirjoittamisen kannalta on haitaksi, jos kaikki kirjoittajaa koettelevat kynnykset poistuisivat.

Julkisuus verkkofoorumeilla on keskustelujulkisuutta, pelkkä tekstin esillepano yleisellä foorumilla ei vielä tee tekstiä eläväksi. Julkiseen tekstiin liittyvä nautinto syntyy onnistumisen kokemuksesta, jokaisen tekstin esille panon takana on ilmaan heitetty kysymys: ”mitäs tästä sanotte”.

Siinä missä aiemman hierarkian merkkinä oli ”julkaisukynnys”, siinä uuden verkostoituneen vallankäytön merkkeinä on noteeraamattomuus, tyly asenne, ryhmästä ulos sulkeminen ja vaikeneminen. Kirjoittaja voi myös itse kuvitella nämä nujertavat seikat.

Kun autoritaarisen vallan merkki on nöyryytys, niin verkostoituneen vallan merkki on valitus. Kirjoittajien verkkofoorumeilta tuttu, alituinen valitus palautteen heikkoudesta kertoo tästä.
Esimerkiksi varsin vilkkaalla Aukea.net foorumilla keskustellaan jatkuvasti sisäpiirien vallasta. Toiset kirjoittajat saavat niukkaa ja tylyä palautetta, he kokevat myös, että toisia suositaan. Jopa hätkähdyttävän upeaksi koettu teksti voidaan kuitata lyhyillä kehuilla, jos kirjoittaja torjuu kaikki suhteet ryhmään. Toisin sanoen kirjoittajien on ansaittava paikkansa lukemalla toisten tekstejä ja ottamalla huomioon muut – se on keskustelevaa julkisuutta.

Tekstistä tulee tapahtuma

Verkkojulkisuudessa huomion kohteena ovat vain uudet tekstit: vain päivitetyt blogit ja foorumeille tulleet uudet viestit. Näin siis verkkotekstit ovat samalla tavalla hetkessä eläviä ja nopeasti vanhenevia kuin sanomalehdet – ne eivät ole pysyviä kuten kirjat. Keskustelufoorumi koetaan kuolleeksi, jos sinne ei tule tekstejä kokonaiseen viikkoon. Päivittämättömät kotisivut ovat kuin hylättyjä paikkoja, eivät kuin vanhoja ja uudelleen löydettyjä kirjoja. Tämä merkitsee sitä, että kirjoittajat ovat haluttomia palaamaan vanhoihin teksteihinsä ja kirjoittamaan niitä uudelleen. Olisi kuitenkin erehdys pitää tätä vain pinnallisen nykyisyyden merkkinä, pikemminkin kyse on siitä, että verkkojulkisuudessa tekstit ovat tapahtumia.

Painettu kirja on valmis teos, sitä luonnehtii tekijän poissaolo. Tämä merkitsee sitä, että kirjoittajalle teos saattaa olla jo vieras, kun se lukijalle on läheinen. Blogissa tai foorumilla teksti on kiinnostuksen kohteena silloin, kun se on myös kirjoittajalle itselleen elävä ja ajankohtainen. Siksi myös uudelleen kirjoitettu, paranneltu ja päivitetty teksti on tapahtuma. Silloin kirjoittaja tavallaan esittää tekstin verkkonäyttämöllä. Siihen liittyy erityinen nautintonsa, joka on enemmän kuin välitöntä palautetta, se on kosketusta yleisöön.

Lopulta on huomattava, että verkossa ei ole yhtenäistä kirjallista kulttuuria eikä sen mukaista julkisuutta. Itse asiassa keskustelupalstat ovat tehneet selväksi sen, kuinka laaja alue kirjallisuus on, ja kuinka erilaisia maut ja mieltymykset ovatkaan. Vaikka tarinoiden ja runojen laatiminen on Suomessa ollut aina suosittua, niin verkon myötä myös muu kuin korkeakirjallinen kirjoittajakunta on entistä selvemmin puhjennut ääneen ja alkanut oikeuttaa kirjoittamistaan. Yhtenäisen kielen sekä kirjallisuusihanteen sijaan kirjallisten mieltymysten moninaisuus on tullut entistä selvemmäksi.

Risto Niemi-Pynttärin blogi
KunKirjoitat – kirjoittamista käsittelevä verkkoloki