Marraskuun lopulla 2016 teatteriohjaaja ja kirjailija Aino Kivi käynnisti kampanjan hyvinvointivaltion tukemiseksi.

Havaintoja kultakaudesta

Olipa kerran. Kaukana, kaukana täältä.

Maa, jossa sota oli niin etäistä historiaa, että sana veteraani viittasi lähinnä vanhuksiin. Se oli maa, jossa köyhän työläisäidin tyttärestä saattoi tulla presidentti ja ministerin lapset valita duunariammatin. Ulko-ovia ei lukittu, sillä miksi kukaan olisi tullut varkaisiin? Kaikillahan oli jo kyllin. Tavallisella ihmisellä oli mökki, auto ja asunto, aikaa kesälomaan ja rahaa matkustella, lapsilla varaa opiskella ja aikuisilla sairastaa. Pienimmänkin kunnan kirjastossa oli tarjolla muinaisen Aleksandrian sivistys, kenelle tahansa, aivan ilmaiseksi. Televisiossa pilkattiin hallitusta ja oli oikeastaan yhdentekevää, mitkä puolueet siellä istuivat, sillä kaikki tekivät samanlaisia päätöksiä. Juoppojunaan saattoi sammua, lompakon unohtaa tiskille ja poliisiin luottaa. Pakastearkussa piti aina olla pullaa, jos joku sattuisi kylään.

Minulla, vähävaraisen yksinhuoltajan tyttärellä, oli varaa harrastaa, valmistua kahdesta huippuyliopistosta, ryhtyä taiteilijaksi ja elää työlläni.

Se oli maa, jossa kasvoin. Hyvinvointivaltion kultakausi, 1980-2000-lukujen Suomi. Siellä minulla, vähävaraisen yksinhuoltajan tyttärellä, oli varaa harrastaa, valmistua kahdesta huippuyliopistosta, ryhtyä taiteilijaksi ja elää työlläni. Sivistystä arvostettiin ja korkea koulutustaso oli jotain, mitä tavoitella. Yhteiskunta ja valtio olivat samaa kokonaisuutta, saman kolikon eri puolia, joista kumpikin tarvitsi välttämättä toisiaan.

Vasta aikuiseksi kasvettuani tajusin, että lapsuuteni Suomi oli utopia. Historian anomalia. Jotain, mikä ei olisi voinut toteutua missään muualla, muussa ajassa, eikä jatkuisi loputtomiin. Kun utopia muuttuu arjeksi, olisi löydettävä uusi suunta. Muuten se joko rappeutuu tai kääntyy dystopiaksi.

Maata, jossa kasvoin, ei enää ole.

2010-luvun Suomi on paljon kylmempi paikka. Köyhempi, vaikka rahaa on epäilemättä enemmän. Kansalaiset ja poliitikot syyttelevät toisiaan vuoron perään ahneiksi sillä välin, kun kulisseissa käydään nopeustaistelua siitä, kuka ehtii lapata omaan pussiinsa varallisuuden, joka kerran oli yhteistä. Mihinkään ei enää ole varaa, etenkään myötätuntoon, ja suurimmat säästöt tehdään heikoimmassa asemassa olevien pusseista. Kaiken yllä leijuu epämääräinen väkivallan uhka. On sanoja, joiden pelkkä ääneen lausuminen vetää puoleensa tappouhkauksia.

Vihapuheesta, maahanmuuttokeskustelusta, turvaverkon aukoista, poliitikkojen ja poliisin korruptioskandaaleista puhutaan kuin ne olisivat toisistaan riippumattomia yksittäistapauksia. Todellisuudessa lattialautojen pienet reiät ovat merkkejä siitä, että pohja on mätä ja talo saattaa romahtaa koska tahansa. Mutta toisin kuin julkisessa keskustelussa väitetään, romahdus tuskin johtuu pelkästään taloudellisista syistä.

Luottamus, solidaarisuus, kokemus oikeudenmukaisuudesta, kokemus siitä, että voi vaikuttaa. Ne ovat hyvinvointiyhteiskunnan betonivalua. Niiden varassa veronmaksajat antavat osansa yhteiseen pottiin. Niiden päälle kaikki rakentuu, ilman niitä olemme tyhjän päällä.

Avainasemassa on oma sukupolveni, 70-90-luvuilla syntyneet. Mitä me haluamme?

Tuntuu, että kaikista tärkein, hyvinvointivaltion eetos, on hukkunut matkan varrella. Miksi meillä on tällainen järjestelmä? Mitä sillä pitäisi tehdä?

Olemmeko me ylipäätään vastuussa toisistamme?

Hyvinvointivaltio alkoi työväenluokan taisteluna, mutta nykyiseen muotoonsa se kehittyi nimenomaan keskiluokan projektina. Ajatus oli, että valtio tasaa vapaan markkinatalouden toimintaa ja varjelee sen raadollisimmilta puolilta niitä, jotka suojaa tarvitsevat: niin ihmisyksilöitä kuin tieteitä, taiteita, kulttuuria ja koulutustakin. Hyvinvointi-Suomessa oli vain yksi yhteiskuntaluokka, suuri ja kirjava keskiluokka, ja palvelut rakennettu mahdollistamaan kaikille samankaltainen elintaso: niukka, mutta riittävä. Keskiluokka on ryhmä, joka päätöksillään ratkaisee myös yhteiskunnan tulevan muodon. Avainasemassa on oma sukupolveni, 70-90-luvuilla syntyneet. Mitä me haluamme?

Keskeisiä käsitteitä tulevan suunnittelemisessa – meidän aikamme libérté, égalité, fraternité – ovat vapaus, oikeudenmukaisuus ja velvollisuus. Jokaisen näistä määritelmä on muuttunut ratkaisevasti siitä, mitä se oli rakentamisvaiheessa.

Vapaus liittyy hyvinvointivaltion toiseen puoleen, laitoksiin. Kustannukset pidetään kohtuullisina sillä, että palvelut tuotetaan laitoksissa, joiden tehtävä on tuottaa riittävän hyvää bulkkilaatua, jonka pitäisi kelvata kaikille. Säästöjen vuoksi suunta on pääosin heikompaan, vaikka yleinen elintaso nousee. Mutta onko toisilla oikeus vaatia vapautta parempaan palvelutasoon jos toiset jäävät kokonaan ilman?

Oikeudenmukaisuus kytkeytyy työn ja toimeentulon jakautumisen kysymyksiin. Työelämä on muuttunut ratkaisevasti, eikä enää ole paluuta aikaan, kun kaikille riitti kokopäivätyötä tehtaasta. Mikä siis on oikeudenmukaista? Perustulo, yrittäjyyden helpottaminen, kuuden tunnin työpäivä, työnantajavelvotteiden keventäminen? Entä kuinka suuret tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Onko sillä rajaa?

Velvollisuus viittaa siihen, ketkä kantavat vastuun ja miten se rajautuu. Hyvinvointivaltio toimii niin kauan, kun systeemi on melko suljettu ja vastuunkanto yhtäläistä, verotuksella taattua. Jos varallisuus karkaa ulkomaille ja yhä laajempaa kirjoa asioita joudutaan rahoittamaan yksityisillä varoilla, herää kysymys, toimiiko valtio tarkoituksen mukaan. Kenelle vastuu edes kuuluu? Valtiolle vai kansalaisille? Ovatko ne eri asioita?

On omituista löytää itsensä väärältä puolelta. Kasvoin kulttuuriin, joka arvosti taidetta. Kansan laajamittainen sivistys oli yhteiseksi koetun yhteiskunnan tärkeimpiä tavoitteita. Historian loppu ei ollut ollenkaan liioiteltu termi. Siltä se tuntui. Että sotilaalliset konfliktit loppuisivat pikkuhiljaa kaikkialta maailmasta, demokratia ja yhtäläiset ihmisoikeudet alkaisivat koskea jokaista, että globaali vastuunkanto olisi mahdollista, kuitenkin, ja katsetta voisi kääntää myös kohti suuria kysymyksiä, ympäristönsuojelusta talouskasvun hedelmien jakautumiseen, ja vielä kauemmas, kasvun jälkeiseen aikaan, ja samalla fokus keskittyisi myös yksilön henkilökohtaiseen kasvuun, pohdintoihin merkityksellisestä elämästä, elämän tarkoituksesta, kauneudesta.

Hyvinvointivaltio toimii niin kauan, kun systeemi on melko suljettu ja vastuunkanto yhtäläistä, verotuksella taattua.

Tämän eetoksen varassa seurasin tähteäni, valmistuin ammattiin ja ryhdyin taiteilijaksi. Koin olevani radikaali: tavoitteenani oli muuttaa koko maailma. Maailma onkin muuttunut, mutta toisenlaiseksi kuin kuvittelin.

Huomaan yhtäkkiä olevani konservatiivi. Haluan säilyttää rakennetun, en repiä sitä palasiksi. Säilyttäminen kuitenkin johtaa pelkkään puolustustaisteluun. Tärkeämpää olisi löytää utopia, jota lähteä yhdessä rakentamaan.

Tämän hetken tulevaisuudenkuvat tuntuvat olevan lähinnä dystopioita. Utopiat nostalgisia fantasioita menneestä Suomesta. Tulevaisuudesta puhuminen vaatisi laajaa arvokeskustelua. En tiedä, ollaanko siihen vielä valmiita. Niin paljon helpompaa on painaa pää uppeluksiin ja antaa asioiden tapahtua.

Kävelen Kajaanin keskustan läpi. Olin tekemässä juttua synnytyssairaalasta, joka on pian jälleen lakkautusuhan alla. Kaupungin keskeisimmällä paikalla on tyhjä liiketila. Elias Lönnrotin kotitalon tilalle rakennettu halli, jossa vielä jokunen kuukausi sitten oli suuri tavaratalo. Vuokrataan, lukee ikkunassa. Täällä on asunut monta suurmiestä: Lönnrotin lisäksi Leino ja Kekkonen, Chydenius ja Kiantokin naapuripitäjistä, Aho, Halonen läheltä. Nyt näiltä mailta on viety melkein kaikki. Tehtaat, junavuorot, opettajankoulutuslaitos, raha, nuoret. Jätetty yksi ongelmajätteeksi muutettu kaivos ja kourallinen sitkeää nälkämaan kansaa.

Hyppään kolmen vuoroon. Ennen kymmentä olen jo kotona. Raukat vain menköhöt merten taa, soi päässäni. Juna liikkuu. Maisemat vaihtuvat. Millaiseen maahan olemme matkalla? Tietääkö kukaan?

Aino Kivi
Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja kirjailija. Hän on perustanut #EnOlisiTässä ‑kampanjan, joka tukee hyvinvointivaltion ideaa.

Kuva: Ville Kokkola / Salama Visuals