Yön Kaspar

Vuonna 1842 Ranskassa ilmestynyt eriskummallinen runokokoelma Yön Kaspar (Gaspard de la nuit) jäi kirjoittajansa Aloysius Bertrandin (1807–1841) ainoaksi merkittäväksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Postuumisti julkaistu kokoelma vietti perimätiedon mukaan pitkälti toistakymmentä vuotta runoilijan työpöydällä, mutta valmista ei tullut sittenkään. Teoskokonaisuuteen olennaisesti kuuluvaksi luetaan edelleen valikoima varsinaisen käsikirjoituksen ulkopuolisia tekstejä.

Valmis eli ei, on Bertrandin kokoelman merkitys romantiikan myöhäisvaiheiden ja 1800-luvun loppupuolen symbolistisen lyriikan kannalta huomattava. Yön Kaspariin viitataan usein kirjallisuushistorian ensimmäisenä proosarunoteoksena. Bertrandin ilmaisusta innoittuneisiin skribentteihin taas lukeutuvat muiden muassa Charles Baudelaire ja Stéphane Mallarmé.

Tommi Nuopposen ja Aki Salmelan käännöstyö saattaa Bertrandin aikaansa edellä olleen vision ensi kertaa suomen kielelle. Ja hyvin saattaakin: käännös on ilmeisen huolellinen, hillitty ja asiallinen.

Nuopposen ja Salmelan ratkaisuja käy kutsuminen jopa konservatiivisiksi, etenkin, mikäli verrataan esimerkiksi Antti Nylénin taannoiseen, Baudelairen Pahan kukkia radikaalisti uudelleentulkinneeseen suomennokseen. Yön Kasparin kääntäjät ovat ”halunneet välittää suomalaiselle lukijalle Bertrandin runouden ominaislaadun.”

Allekirjoittaneen ei ranskaa taitamattomana ole kuin uskominen kääntäjiä siinä, että jotain olennaista alkuteoksesta välittyy. Maukkaalla suomella Nuopponen ja Salmela ainakin ovat oman leiviskänsä hoitaneet. Kiitosta ansaitsee myös jälkisanaan säästetty käännöksen linjavetojen tiivis läpikäynti.

Runollisen ja kerronnallisen kielen rajankäyntiä

Yön Kasparin erityislaatu kietoutuu suurelta osin runomuodon kysymysten ympärille. Bertrandin tekstissä runollisesti latautunut kieli saa muotonsa tiiviiksi taitettujen proosakappaleiden rajoissa. Murroksen merkitys aukeaa myös nykylukijalle: säemuodon historiallisista rajoitteista luopuminen mahdollisti runoilijoille uudenlaisia ilmaisullisia vapauksia.

Bertrandin runoilmaisu on toki vielä jokseenkin arkaaista verrattuna proosarunon myöhempien kehittäjien aikaansaannoksiin. Tyylilajin avainelementit – runollisen ja kerronnallisen kielen välinen jännite sekä proosamuodon mahdollistamat rytmiset erityispiirteet – ovat kuitenkin jo Yön Kasparissa vahvasti läsnä.

Kokonaisuutta voi pitää sisällöllisesti joko monimuotoisena tai hajanaisena.

Teoksen alaotsikko Fantasioita Rembrandtin ja Callot’n tapaan ohjaa lukijaa kiinnittämään huomiota tekstin visuaalisia mielikuvia synnyttävään voimaan. Kokoelman ”proosafantasioiden” kuvallinen tenho on milloin runollisempaa, milloin enemmän kerronnallisen kielen kehyksissä hahmottuvaa.

Runojen aiheisto on koko lailla kirjavaa, vaihdellen historiallisten tapahtumien tyylitellyistä kuvauksista mielikuvituksellisempiin tilannekuviin ja mielen houreisia, unenomaisia syvyyksiä luotaaviin katkelmiin.

Kokonaisuutta voi näkökulmasta riippuen pitää sisällöllisesti joko monimuotoisena tai hajanaisena. Koherenssia peräänkuuluttavana nykylukijana huomasin itse tukeutuvani useammin jälkimmäiseen epiteettiin. Yksittäisissä teksteissä riittää kautta linjan runsaasti makusteltavaa, mutta runojen keskinäinen temaattinen hajaannus käy pidemmän päälle raskaaksi.

Kohti symbolistista runoilmaisua

Suomentajat Nuopponen ja Salmela toteavat jälkisanassaan Yön Kasparin edustaneen aina marginaalikirjallisuutta. Lyhyt hakukonesurffailu tukee määritelmää: Gaspard de la nuit tunnetaan ennen kaikkea Maurice Ravelin pianotriptyykkinä, mutta sävellyksen innoittanut runoteos saa huomattavasti vähemmän osumia.

Vaikka liki 200 vuotta vanhan teoksen kaunokirjallisen laadun arviointi on väistämättä ongelmallista, en malta olla ajattelematta, ettei kokoelman asema marginaalissa ole ehkä täysin vailla perusteita. Bertrandin teksti kun tuntuu kestäneen aikaa jokseenkin heikommin, kuin esimerkiksi jo mainittujen seuraavan sukupolven runoilijoiden, Baudelairen ja Mallarmén, tuotannot.

Romantiikan tunnekuohut ja symbolistisen tummaksi taittuva ilmaisu niveltyvät herkullisesti toisiinsa.

Tämä ei toki tee tyhjäksi Bertrandin runouden merkitystä, päin vastoin: juuri Yön Kasparin suhde 1800-luvun lopun symbolistiseen lyriikkaan on jälkiviisastellen koko teoksen kiinnostavin ponsi.

Romantiikan tunnekuohut sekä jo hiljalleen symbolistisen tummaksi taittuva ilmaisu niveltyvät monessa kohtaa kokonaisuutta suorastaan herkullisesti toisiinsa:

”Olin baldakiinin varjossa istuessani vanginnut lepattavaisen, kuunvalosta tai kastepisarasta kuoriutuneen perhosen. // Sormieni välissä sykähteli mittari, joka yritti vapauttaa siipensä maksamalla lunnaita tuoksullaan. // Yhtäkkiä vaeltavainen ötökkä ampaisi lentoon hyläten syliini – oi kauhua – hirvittävän ja muotopuolen toukan, jolla oli ihmisen kasvot.”

Toisaalla Bertrand taas kirjoittaa romantiikan ihanteista irtautumisen aivan suorasanaisesti esille:

”Miksi entistäisimme keskiajan madonsyömiä ja pölyisiä tarinoita? Ritaristo on tiessään eikä palaa enää koskaan, sen mukana menivät soittoniekkojen konsertit, keijukaisten lumous ja urheiden miesten kunnia.”

Nuopposen ja Salmelan jälkisana on itse käännöksen tavoin tiukasti asialinjalla. Bertrandin elämänvaiheisiin ja Yön Kasparin kirjallisuushistorialliseen merkitykseen keskittyvä selonteko on kontekstualisoiva, mutta ei selittelevä tai kohdettaan ylitulkitseva.

Kelpo suorituksen kruunaa suomentajien maltillisen suppea huomautusosio, jonka puitteissa myös Bertrandin teoksen intertekstuaaliset tasot saavat asiantuntevat selityksensä.