Lyijyn maku

Māris Bērziņšin teos kuvaa Latvian tapahtumia toisen maailmansodan aikana. Tarinan edetessä tunnelma vaihtuu alun keveydestä lyijynraskaaseen.

Sota ravistelee voimakkaasti koko yhteiskuntaa. Ei olekaan ihme, että aiheesta on kirjoitettu lukemattomia kertomuksia. Suuri osa teoksista on lähinnä jännitysviihdettä. Kirjastosta löytyy metritolkulla kirjoja, jotka toistavat sotakirjallisuuden lajityypillisiä konventioita. Sotaa käsittelevästä kirjoista löytyy myös temaattisesti tai kerronnallisesti kunnianhimoisempia teoksia, jotka onnistuvat löytämään tuoreen näkökulman aiheeseen tai vangitsemaan jotakin olennaista kuvaamastaan ajasta.   

Kirjallisuuden ja tarinoiden kautta uutisista ja historian kirjoista tutut tapahtumat aukeavat aivan eri tavalla. Sodan käänteet muuttuvat konkreettisiksi ja yksilöllisesti merkityksellisiksi, kun niitä tarkastellaan yksilöiden kokemuksien ja tunteiden kautta. 

Latvian ja muiden Baltian maiden kohtalo toisessa maailmansodassa on meille hyvin tuttu. Näiden maiden itsenäisyyden menetys on toiminut eräänlaisena rinnakkaiskertomuksena tai vertailukohtana sille, mitä Suomelle tapahtui sodassa ja mitä sille olisi voinut tapahtua. 

Māris Bērziņš on latvialainen kirjailija, jonka teos Lyijyn maku (2015) sijoittuu vuosiin 1939–1941, jolloin Latvia oli sekä Neuvostoliiton että Saksan vallan alla. Kirjailija on syntynyt vuonna 1962 eli reippaasti kyseisten tapahtumien jälkeen. Hän on kuitenkin elänyt koko nuoruutensa maassa, joka oli liitetty osaksi Neuvostoliittoa, minkä voi olettaa heijastuvan teoksen tunnelmaan. Suomentaja Hilkka Koskelan jälkisanojen mukaan Bērziņš itse luonnehtii romaaniaan omaelämäkerralliseksi teokseksi ajasta, jota ei itse ole elänyt.  

Vaaran merkit 

Lyijyn maun päähenkilö-kertoja on parikymppinen mies nimeltään Matīss Birkens, joka työskentelee Riiassa maalarimestarinsa Koljan kanssa. Matīss kuvataan rauhantahtoisena nuorukaisena, joka on ikäiselleen tyypillisesti kiinnostunut tytöistä mutta myös kirjoista. Hänen rauhantahtoisuuttaan ilmentää mielenkiinto Tolstoin ja Gandhin pasifistisiin ajatuksiin.  

Teoksen alun tunnelma on melko tyyni, odottava ja jopa toiveikas. Matīss suunnittelee tulevaisuuttaan, vaikka kuulee uutisia ja huhupuheita sodasta. Ajankuvaa teoksessa luo dokumentaaristen lehtileikkeiden käyttö lukujen välissä, mikä havainnollistaa historiallista kontekstia. Ajan propaganda välittyy niistä hyvin.  

Alkupuolen toiveikkuus luo jännitteen yhdistettynä lukijan esitietoihin. Lukija tietää, mihin maailma on matkalla ja miten sen palaset tulevat asettumaan, toisin kuin kertoja. Asia konkretisoituu myös kirjan nimessä: se viittaa alussa suudelmiin ja raskasmetalliin, jota käytetään yhtenä huulipunan ainesosana. Ennalta-arvattavasti lyijyn maku saa myöhemmin muita merkityksiä. Matīss käy teoksen alkupuolella fysiologisista syistä johtuen myös ympärileikkauttamassa itsensä, minkä lukija tunnistaa niin ikään vaaran merkiksi. 

Vähitellen rintamalinjat tulevat lähemmäksi Riikaa ja tunnelma synkkenee. Ensin Neuvostoliitto liittää Latvian itseensä vuonna 1940 ja seuraavana vuonna natsi-Saksa miehittää alueen. Elämä kaupungissa muuttuu yhä epävarmemmaksi ja ennakoimattomammaksi. Tulevaisuuden suunnittelu vaihtuu arkipäiväiseksi selviytymistaisteluksi, jossa ei enää voi olla varma edes naapureidensa hyväntahtoisuudesta. Osa ihmisistä pyrkii jatkamaan elämäänsä uuden vallan alla, vaikka se tarkoittaisi selän kääntämistä omille maanmiehille.  

Matīss saa luodin suuhunsa absurdissa kohtauksessa, jossa hän koikkelehtii humalassa öisellä kadulla ystäviensä kanssa. Tästä eteenpäin lyijyn maku kertoo vaarasta. Kuvaavaa on päähenkilön puhekyvyn eli suoran itseilmaisun menetys, jonka voi rinnastaa maan valtiollisen itsemääräämisoikeuden menetykseen.  

Vääjäämätön loppu  

Kun teos pyrkii elävöittämään todellisia, historiallisia tapahtumia, uhkana voi olla henkilöhahmojen ohentuminen historiallisiksi tyypeiksi. Tältä Lyijyn makukaan ei täysin välty, erityisesti sivu- ja taustahenkilöiden osalta. Varsinkin päähenkilö Matīss saa kuitenkin toiveineen ja pelkoineen riittävästi lihaa ja verta sanallisen runkonsa ympärille. 

Päähenkilöitä määrittää paitsi kirjan tapahtuma-aika myös heidän kansallisuutensa. Riika on monikulttuurinen kaupunki, jolla on maantieteellisen sijaintinsa vuoksi historialliset kytkökset naapurimaihin, erityisesti Venäjään ja Saksaan. Myös juutalaisuus ja Riian juutalaisyhteisön asema ja kohtalo nousevat vahvasti esille. Henkilöitä puhuttavat juutalaisten siirrot ja ajan propaganda. 

Kansallisuuden käsittely ei ole yksioikoista. Paikoin teoksessa kyseenalaistetaan erilaisia kansallisuuksiin liittyviä ennakko-oletuksia ja ja stereotypioita. Esimerkiksi Matīssin isäpuoli Wolf on saksalainen, mutta pitää silti latvialaisten puolta. Vuonna 2015 kirjoitettu teos asennoituu ylipäätään kansallisuuteen tavalla, joka olisi ollut ehkä vaikeaa vielä vuonna 1940.  

Teoksen takakannessa mainitaan, että kirjailija Bērziņšiä ”ohjaa humanismin eetos”. Selvimmin tämä ehkä näkyy pyrkimyksenä käsitellä ihmisiä ennen kaikkea yksilöinä eikä pelkästään ryhmäidentiteetin edustajina. Yleisesti ottaen teoksen ja päähenkilön maailmankuva eivät ole järin idealistisia, vaan ihmisten näytetään pystyvän luopumaan melko helposti ylevistä ihanteistaan, jos he joutuvat kamppailemaan hengestään kurjissa oloissa. Matīss esimerkiksi on valmis tarttumaan kättä pidempään tilanteen niin vaatiessa, vaikka pitääkin itseään pasifistina.  

Bērziņš luonnehtii romaaniaan omaelämäkerralliseksi teokseksi ajasta, jota ei itse ole elänyt.  

Bērziņš ei esitä maanmiehiään nuhteettomina sankareina. Osa päätyy auttamaan vallanpitäjiä itsekkäistä syistä. Silti inhimillisyyttäkin on. Toiset auttavat karkureita riippumatta siitä, ovatko nämä venäläisiä, saksalaisia vai juutalaisia.  

Loppua kohden selviytyminen sodan keskellä muuttuu yhä vaikeammaksi. Pelko tekee ajattelun raskaammaksi, kuten Matīss toteaa: ”Tärkeää on myös ajattelemisen lopettaminen […] pelon vallassa ei pysty ajattelemaan kunnolla. Ja millaisiin mittoihin pelko on kasvanut! Pelko pitelee pihdeissään koko maailmaa ja jyrää alleen lait…” (s. 350.)  

Juutalaisiin kohdistuva sorto kärjistyy lopulta julmaksi väkivallaksi. Vartija ampuu kohti hitaasti liikkuvia ihmisiä ja huutaa: ”Mitä rääyt, ipana? Ai, äiti kuoli? Mene sitten perästä, ei sinusta kumminkaan olisi kävelijäksi.” (s. 355.) Vartijoiden joukossa on sekä saksalaisia että latvialaisia.  

Teoksen viiimeiset sivut lyövät naulat tarinan arkkuun varsin pysäyttävästi. Jos aiheen käsittely saa alkupuolella kepeitä ja varovaisen absurdejakin sävyjä, vääjäämättömästi viimein eteen tulevan lopun lohduttomuus saa lyijyn raskaan maun lukijankin suuhun.  

Menneen paluu? 

Kerronnan tasolla Lyijyn maun ehkä omintakeisin piirre on dokumentaaristen lehtileikkeiden liittäminen osaksi proosatekstiä. Kysymyksessä ei toki ole täysin ainutlaatuinen tyylikeino. Samankaltaisia ratkaisuja on käytetty myös aiemmin. Leikkeiden käyttö ei kuitenkaan tee kokonaisuudesta fragmentaarista missään jälkimodernistisessa hengessä.  

Kaiken kaikkiaan kerronta edustaa melko odotuksenmukaista, mimeettis-realistisiin ihanteisiin sitoutunutta nykyproosaa. Tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä ja juonta sitovat yhteen tapahtumien väliset syy-seuraussuhteet. Rakenteensa ja muotonsa puolesta teos ei siis keksi pyörää uudestaan, vaan luottaa perinteisiin keinoihin.  

Romaani hyödyntää lukijan tietämystä siitä, mitä asioista ja valinnoista lopulta voi seurata. Ennakkotieto sodan kulusta tai kirjan tapahtumien suurien linjojen ennalta-arvattavuus eivät vie mielenkiintoa yksilötason kokemuksilta. Romaani elävöittää kansallista traumaa ja historiallinen konteksti on kaunokirjallistettu huolella. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä ja tutustunut arkistoihin sekä haastatellut eloonjääneitä. Venäjän nykyinen hyökkäyssota Ukrainaan on tehnyt aiheesta tietenkin synkällä tavalla uudelleen ajankohtaisen ja voisi kuvitella, että aihe kiinnostaa myös suomalaisia lukijoita.  

Romaani on kieleltään helppolukuinen. Siinä on runsaasti henkilöiden välistä vuoropuhelua, mikä osaltaan keventää tekstiä. Käännöksen kieli on muutenkin sujuvasti eteenpäin virtaavaa, vaikka latvian kieltä taitamattomana on vaikea arvioida suomentaja Hilkka Koskelan ratkaisuja yksityiskohtaisesti.