Avaruusblues

Yhdysvaltalaisen Brian Francis Slatteryn esikoisromaanin Avaruusblues (Spaceman Blues) alaotsikko on Muuan rakkauslaulu. Rakkaudesta teoksessa onkin kyse, sillä kaikki romaanin päähenkilöt rakastavat, kukin hieman eri tavoin. Avaruusbluesin keskushenkilö on Manuel Rodrigo Guzmán Gonzáles, mies joka katoaa. Hänen rakastajansa Wendell Apogee lähtee etsimään häntä läpi New Yorkin surrealistisen betoniviidakon. Kaupunki sulaa helteessä, ja jotain merkittävää tuntuu olevan tapahtumaisillaan.

Kukaan ei tiedä minne Manuel on kadonnut. Poliisitkin – etsivät nimeltä Trout ja Salmon – jäljittävät häntä. Ja sitten ilmaantuvat Neljä Ratsastajaa, joukko kummallisia lentäviä skootteria muistuttavilla laitteilla liitävää olentoa, jotka alkavat tappaa kaikkia, jotka olivat Manuelin lähipiirissä. Tai siltä vaikuttaa.

Slatteryn romaania voisi kuvailla surrealistiseksi science fictioniksi. Teoksen kieli on runollista ja koko kerronnassa on hektinen rytmi, helteen alla hautuvan suurkaupungin syke. Näin kuvataan Manuelin katoamista:

”Uutinen leviää laajenevina aaltoina, siitä puhutaan tuolla ja täällä, radioaalloilla ja puhelinlangoilla. Hän on poissa, hän on poissa, kerrotaan kirjeissä, väläytellään kuvaruuduilla ja maalataan savukoneilla taivaalle. Uutinen leviää kaupungista Long Islandin päähän asti, New Jerseyyn, Connecticutiin, maaseudulle kaikkialle Uuteen Englantiin. Uutinen kulkee mantereen halki, sotkuisten viljapeltojen poikki, Kalliovuorten rosoisille huipuille, alas aavikoille ja sankkoihin metsiin kohti vastakkaista rannikkoa, missä miehet kuulevat sen lyhytaaltoradioistaaan siellä, missä Meksikon raja putoaa Tyyneen valtamereen, missä aallot vyöryvät valtavina murtuen kalliota ja hiekkaa vasten voimalla, joka vaatii tottelemaan.”

Romaanin alaotsikko ei suotta ole rakkauslaulu. Tekstin rytminen ja runollinen muoto muistuttaa musiikkia – kirjailija onkin myös muusikko. Tässä romaanissa kyse on nimenomaan bluesista. Rakkaus on teoksessa usein rakkauden menettämistä ja kaipuuta. Eikä muutenkaan mene hyvin: maailmanloppu on tulossa ulkoavaruuden muukalaisten muodossa.

Traditiotietoista leikkiä

Avaruusblues ilottelee tieteiskirjallisuuden traditioilla ja kuvastoilla, mutta ottaa ne samalla erittäin vakavasti. Tästä hyvä esimerkki on Wendellin metamorfoosi: tajutessaan Neljän Ratsastajan vainoavan itseään ja lähimmäisiään hän painuu maan alle ja nousee sieltä supersankarina nimeltä Kapteeni Avaruus. Suhde supersankariuteen on romaanissa samanaikaisesti karnevalistisen huvittunut että täysin vakava. Kapteeni Avaruus on traaginen hahmo yrittäessään löytää kadotetun rakkaansa ja toisaalta koettaessaan pelastaa kotikaupunkinsa ulkoavaruuden muukalaisten tuholaivastolta.

Slattery rakentaa hienosti maailmanlopun tunnelman romaaniinsa. Helteen aiheuttama pysähtynyt tunnelma kiihtyy äkkiä väkivallaksi ilmestyskirjamaisten Neljän Ratsastajan alkaessa etsiä ja tuhota ihmisiä. Enteitä lopusta havaitsee myös omituinen Paniikin Kirkko, joka odottaa tuhoa taivaalta. Lopussa tuomio on varma, mutta se ei estä ihmisiä juhlimasta viimeisen päivän voimalla.

Avaruusbluesin eräs henkilö on ilman muuta New Yorkin kaupunki. Kirjailija tutkii suurkaupungin henkeä ja eri puolia. Fantastisimmillaan ja surrealistisimmillaan romaani on kuvatessaan Pimeälää, New Yorkin alapuolella olevaa toista kaupunkia, jossa asuvat eri syistä maan alle paenneet ihmiset. Todellisuudessakin New Yorkin maanalaisissa metro- ja huoltotunneleissa asuu mahdollisesti tuhansia ihmisiä, joista osa on viettänyt maan alla vuosikymmeniä.

Ilmasta tuleva tuho on tuttua New Yorkille myös todellisuudessa. Avaruusbluesin maailmanlopun tunnelma kuvastaa WTC-iskujen jälkeistä haavoittunutta kaupunkia. Suorastaan liikuttavaa on newyorkilaisten rakkaus kaupunkiaan kohtaan: he eivät jätä sitä edes varman tuhon edessä. Eräs rakkauden muoto sekin.

Wendell Apogee etsii rakkaintaan turhaan. Tämä on jättänyt hänet, keskelle ulkoavaruuden hullujen muukalaisten hyökkäystä, raunioita ja tuhoa: rakkautensa menettäneen maailmaa ei varmaan voisi tätä paremmin kuvata. Joillekin muille romaanin henkilöistä tapahtumat antavat mahdollisuuden rakkauden uudelleen löytämiseen.

Kaikesta traagisuudesta huolimatta Avaruusbluesin eräs teema on elämänilo. Ihmiskunnan olemassaolo väkivaltaisessa ja valtavassa maailmankaikkeudessa on lopultakin sattumanvaraista. Elämän ylistyksen kuoleman taustaa vasten tiivistää eräs romaanin henkilöistä, Diane, alkaessaan rakastella uudelleen löytyneen rakkautensa kanssa: ”joka sekunti vältytään juuri ja juuri miljoonien ihmisten joukkokuolemalta. Tästä syystä on tärkeää, että kaikki juhlat ovat parhainta laatua””.