Välimeri

João Luís Barreto Guimarães on ensimmäinen portugalilainen nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos. Välimeri-kokoelmassa ”[k]ulkijan jokaisen askeleen alla on vuosituhansia”, kirjoittaa Janne Löppönen. 

Portugalilaiset pitävät itseään meren kansana. Portugalilaisessa runoudessa tuo meri on yleensä ollut Atlantti tai Intian valtameri, entisen siirtomaaimperiumin näyttämöitä kumpikin. João Luís Barreto Guimarãesin (s. 1967) runokokoelma Välimeri (alkuteos Mediterrâneo, 2016) sen sijaan sijoittuu nimensä mukaisesti merelle, jota Portugalin rannat eivät kosketa. Välimeri ei kuitenkaan ole pelkkä maantieteellinen alue vaan laajempi kulttuurihistoriallinen käsite. Kuten teoksessa siteerattu bosnialais-kroatialainen kirjailija Pedrag Matvejević (1932–2017) toteaa: ”Antiikin viisaat opettivat että Välimeri jatkuu niin kauas kuin minne oliivipuu ulottuu” (s. 64). 

Guimarães on yksi Portugalin kansainvälisesti tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Mediterrâneon englanninkielinen käännös voitti Willow Run -runopalkinnon vuonna 2020, ja uusimmalle kokoelmalle Aberto todos os dias (2022) myönnettiin Prémio Pessoa -palkinto. Hän on myös ainoa portugalilainen nykyrunoilija, jolta on suomennettu kokonainen teos; aiemmin portugalilaista nykyrunoutta on esitellyt Rita Dahlin toimittama ja suomentama antologia Maailman syrjällä (Palladium 2018). On korkea aika, että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa! 

Guimarãesin runouden juuret ovat 1970-luvulla alkaneessa suuntauksessa, jossa runon lähtökohtana ei ole niinkään kieli kuin havainto ja jokapäiväinen elämä. Toisen maailmansodan jälkeistä surrealismia, uusavantgardea ja poliittista vallankumousrunoutta seurasi siirtymä yksityiseen sfääriin. Näin ei käynyt vain Portugalissa, vaan kyseessä oli laajempi, koko eurooppalaista kirjallisuutta ja kulttuuria koskeva ilmiö, joka tunnetaan subjektiivisena käänteenä. Portugalilaisessa runoudessa tähän suuntaukseen ovat vaikuttaneet muun muassa João Miguel Fernandes Jorge (synt. 1943) ja Joaquim Manuel Magalhães (synt. 1945).  

Välimeri koostuu matkarunoista, jotka sijoittuvat useimmiten maantieteellisen Välimeren alueelle, joskus myös sen ulkopuolelle, esimerkiksi Portugaliin tai Hollantiin. Monet runot rakentuvat pienoistarinan tai historiallisen anekdootin ympärille, toiset taas ovat perinteisiä ekfrasiksia eli taideteoksen tai museoesineen kuvauksia. Puhuja kuljeskelee hieman saarikoskimaisesti ”runoa etsien”; matkakirjallisuudelle tyypillisesti matkanteko toimii kirjoituksen lähtökohtana. 

On korkea aika, että suomalaiset pääsevät lukemaan muutakin kuin Fernando Pessoaa! 

Välimeri näyttäytyy teoksessa ennen muuta alueena, jossa on asuttu hyvin kauan. Kulkijan jokaisen askeleen alla on vuosituhansia. Parhaiten tämä kiteytyy runossa pakanallisen temppelin päälle rakennetusta katolisesta kirkosta, joka sittemmin on kasannut ylleen arkkitehtuurin tyylisuuntia ja toiminut niin vilja-aittana, teatterina, vankilana kuin ammusvarastona. Jatkuvuus ja katkos ovat yhtä aikaa läsnä, kun ”pakanaksi” itseään kutsuva puhuja vaeltelee turistikohteiksi muuttuneissa kirkoissa ja luostareissa. 

Myös itse runot rakentuvat merkitysten kerrostumina: yksinkertaisten havaintojen päälle kasautuu muistoja, historiaa ja mielleyhtymiä. Esimerkiksi runo ”Historian muta” alkaa havainnolla Delftissä kanavan pohjalle uponneesta polkupyörästä, mitä seuraa assosiaatio samassa kaupungissa kuolleen Vilhelm Oranialaisen salamurhaan, ja lopulta runo laajenee pohdinnaksi historiallisen muistin absurdiudesta: tiedämme enemmän Vilhelmin koiran kuolemasta kuin useimmista aikalaisistamme.  

Teoksen aikajänne vaihtelee tuhansista vuosista silmänräpäykseen. Runossa ”Erään ilmeen arkeologiaa” koetetaan tavoittaa ilmettä, joka kesti vain sekunnin sadasosan. Runo ”Rivejä kestosta” puolestaan kuvaa hetkeä, joka ”liuottaa lihan ja ajan toisistaan / kemiallisessa ilonpidossa” (s. 61). Runoilijan tehtäväksi muodostuu täten epifanioiden – ilmestyksenkaltaisten hetkien – valpas odottaminen.  

Vähäeleistä sulkeiden poetiikkaa 

Äidinkielen opettajilla on tapana varoittaa sulkeiden käytöstä, mutta Guimarãesin poetiikassa niillä on silmiinpistävän tärkeä rooli. Sulkeet luovat katkoksia runon sisään ja pakottavat lukijan tämän tästä palaamaan takaisin; ne ilmaisevat epäilyä ja ironiaa sekä tuovat esiin ajattelun kerrostuneisuuden. Sulkeilla voidaan suhteellistaa vaikkapa koko ihmiskulttuurin merkitys, kuten runossa ”Ihan eilen Pocinhossa”: 

[…] Pelkkää homo sapiensia 

koko Côan komea museo 

pari kolme keksintöä jotka ovat käytännössä ihan eilisiä 

(se miten onnistuimme kesyttämään tulen 

käyttämään puhuttua kieltä 

ja luomaan kuvataiteen 

symboleineen). 

(s. 13) 

On kiinnostavaa verrata Guimarãesin teosta samannimiseen ja samoihin aikoihin kirjoitettuun suomalaiseen runoteokseen, nimittäin Ville Hytösen Välimereen (Sammakko 2018). Hytösen teoksen alaotsikko on ”eeppinen runoelma”, ja sen vuolas, eteenpäin vyöryvä runous on täynnä paatosta ja syyllisyyttä Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Guimarãesin teos on etäännytetympi ja ammentaa vähemmän ajankohtaisista aiheista, vaikka siinä ohimennen viitataankin Välimereen ”hautausmaana”. Myös teoksen ensimmäistä runoa ”Taivaan ja maan välillä”, joka kuvaa maisemaa myrskyn jäljiltä, voi tulkita ilmastonmuutoksen kontekstissa.  

Toisin kuin Hytösen, Guimarãesin runoutta luonnehtii vähäeleisyys ja tietty pidättyvyys. Aina kun paatos tai sentimentaalisuus alkaa hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa lukijan maan pinnalle. Runossa ”Ihan eilen Pocinhossa” puhujan ihmetys ikivanhan luolataiteen äärellä katkeaa siihen, että viini alkaa nukuttaa. Runojen minä on tietoinen yksilön pienuudesta ajan virrassa: ”Minä tein / sen minkä sinäkin tekisit / niin kuin kertautuvat aallot jotka lakipisteessään / murtuvat rantaan” (”Asioiden tila”, s. 16). Runoilija ei yritä olla Homeros, eikä hänen runoistaan muodostu eeposta, vaan pikemminkin ne ovat meren rannalta löydettyjä ruukunsirpaleita.  

Aina kun paatos tai sentimentaalisuus alkaa hiipiä runoon, jokin ironinen käänne palauttaa lukijan maan pinnalle.

Portugalilaisen runoilijan poetiikka tuo jossain määrin mieleen italialaisen Antonella Aneddan, jolta julkaistiin viime vuonna suomennosvalikoima Anatomioita (suom. Hannimari Heino, Parkko 2022). Myös Aneddan runot lähtevät tyypillisesti liikkeelle yksinkertaisesta näköhavainnosta ja kasaavat ympärilleen erilaisia merkitysten kerrostumia, oli kyse sitten muistista, historiasta, geologiasta tai ihmisruumiista. Guimarães ei aivan yllä italialaisen kollegansa tasolle, mutta rima onkin tässä tapauksessa varsin korkealla.  

Muuten terävän teoksen loppupuolella on muutama löysempi veto. Esimerkiksi Minho-joessa elävää nahkiaista kuvaava runo alkaa lupaavasti pohdinnalla valtionrajojen mielivaltaisuudesta mutta lässähtää laiskaksi allegoriaksi poliittisesta opportunismista.  

Tarja Härkönen on tällä hetkellä merkittävin portugalinkielisen kirjallisuuden suomentaja (valitettavasti kilpailua ei juuri ole). Härkösen suomennos tavoittaa hyvin teoksen ironian ja vähäeleisen huumorin. Pienen haasteen suomentajalle muodostavat säkeenylitykset, jotka lataavat painoa yksittäisille sanoille: ”Etsin sanomatonta illansuun / tiheydestä” (s. 53). Portugalin kielessä tällaisten genetiivirakenteiden sanajärjestys on käänteinen suomen kieleen nähden, ja määre (kuten adjektiivi) sijoittuu tyypillisesti substantiivin jälkeen. Näille kielen sisäsyntyisille ominaisuuksille on kuitenkin vaikea tehdä mitään, ellei sitten myötäile alkutekstin sanajärjestystä, mikä suomeksi tuntuisi vanhahtavalta.  

On ilahduttavaa, että Härkönen kääntää proosateosten lomassa myös runoutta. Toivottavasti lisää on luvassa.