Pantagruelin neljäs kirja

François Rabelais’n (1494–1553) sanataiteelliset aktiivivuodet sijoittuvat Boschin ja Brueghelin, Boccaccion ja Cervantesin sekä Chaucerin ja Shakespearen väliin. Uuden ajan airueena hän on, François Villonin ohella, kotimaalleen Ranskalle yhtä tärkeä kuin mainitut renessanssin ja esirenessanssin maestrot kukin omassa maassaan – ja myös kansainvälisesti. Nämä tekijät toivat Euroopan taiteeseen ja kulttuuriin monisärmäisen näkökulman ja avasivat mahdollisuuden naurulle ilmaantua väreilemään, säteilemään ja raikumaan kaiken maailman tragiikan keskelle. Suomessa Rabelais’n kauaskantoista merkitystä ei koskaan täysin tajuttu ennen ns. Bahtin-boomia, joksi kutsutaan venäläisen kulttuurintutkijan Mihail Bahtinin tuotannon tulvehdintaa ihmistieteisiimme 1980-luvulla.

Oi, kunpa mestarikääntäjä J. A. Hollo olisi suomentanut kaikki Rabelais’n teokset jo aikanaan, mieluiten ennen toista maailmansotaa. Jos Rabelais’n karnevaalinen epäpuhdas asenne olisi varhain voinut asettua meille esikuvaksi ja näyttää naurun rajan – tai pikemminkin rajattomuuden, olisi myöhempi kulttuurihistoriamme saanut säästyä paljolta häpeältä, kuten Salaman Juhannustanssien tai Koskisen Sikamessiaan saamilta jumalanpilkkatuomioilta. Rabelais’n nauru nimittäin ylittää kaikki myöhemmät rohkeudessaan ja räävittömyydessään, myös silloin kun käsitellään teologiaa ja uskonasioita.

Rabelais’n nauru on groteskia. Omana aikanaan se järisytti sekä kristillis-feodaalisen että tieteellisen maailmankuvan perusteita.

Mihail Bahtin julkaisi kirjansa ranskalaisen kirjailijan François Rabelais’n kaunokirjallisen tuotannon yhteyksistä keskiajan ja renessanssin kansankulttuuriin alun perin vuonna 1965. Siitä tuli pikapikaa myös kansainvälinen bestseller. Olisi suuri kiusaus jo iloisesti unohtaa Bahtin ja hänen maailmankuulu teoriansa kansan karnevaalinaurusta ja lähteä analysoimaan tuoretta Rabelais-käännöstä ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ikävä vain, ettei voi välttyä ajatukselta, että Bahtin on saanut perusidean Rabelais-tutkimukseensa juuri tästä teoksesta, joka nyt on suomennettu nimellä Pantagruelin neljäs kirja.

Neljännen kirjan nauru on karkeasti degradoivaa. Siinä ylevät, henkiset, hengelliset, teoreettiset – ja yleensäkin kaikki ylhäisiksi ja korkea-arvoisiksi tekeytyvät – asiat alennetaan liittämällä ne maallisiin, ruumiillisiin ja muihin alhaisina pidettyihin asioihin. Rabelais tekee laajalla rintamalla pahaa pilaa kirkollisista ja yhteiskunnallisista korruptioilmiöistä.

Rabelais’n nauru on myös groteskia. Omana aikanaan se järisytti sekä kristillis-feodaalisen että tieteellisen maailmankuvan perusteita. Voidaan sanoa, että individualistiälykkönä Rabelais on vaikuttanut kirjallisuuteen ja taiteeseen vähintään samassa määrin kuin Erasmus Rotterdamilainen tai Martti Luther henkiseen ja hengelliseen ajatteluun.

Lisäksi hänen naurunsa on ambivalenttia – sekä positiivista että negatiivista suhteessa naurun kohteisiin. Vaikkei se valtarakenteita ja vallanpitäjiä kohtaan ole hyvänsuopaa, voidaan uskoa Bahtinia siinä, että kirjailijan tarkoitus ei ollut tuhota kaikkea kritisoimisen arvoista, vaan uudistaa. Rabelais’ nauru oli siis yht’aikaisesti kuolettavan vaarallista ja raikkaasti elvyttävää. On todennäköistä, että nykylukija ei tuota ambivalenttisuutta havaitse, vaan lukee Rabelais’n teoksia negatiivisina satiireina. Siihen lukijalla on täysi oikeus. Niin ovat lukeneet myös ranskalaisen kynäniekan merkittävimmät jäljittelijät, joista esimerkkeinä mainittakoon kirjallisuuden alalta Jonathan Swift, Voltaire, Paroni von Münchhausen ja Mihail Bulgakov, teatterista Alfred Jarry ja Dario Fo sekä elokuvataiteesta vaikkapa Monty Python -koomikkoryhmä.

Karnevaalin, eli Laskiaisen, ja muiden samantapaisten juhlien vaikutusta kirjallisuuteen ja taiteeseen Bahtin kutsuu karnevalisaatioksi. Karnevaalin vaikutus kirjallisuuteen ja sen muotokieleen oli suoraa 1600-luvulle saakka. Groteskin ja makaaberin lisäksi karnevaalin koomiset rituaalit synnyttivät kaunokirjallisuuteen mm. ironian ja parodian. Klassismin jälkeen karnevalisaatio on edennyt lähinnä intertekstuaalisesti teoksista toisiin. Mutta Rabelais’n Pantagruelin neljäs kirja syntyi jo 1500-luvun puolivälissä. Sen yhteys karnevaaliksi kutsuttuun kansanjuhlaan on yhtä ilmiselvä kuin aikalaistaiteilijan Pieter Brueghel vanhemman Karnevaalin ja Paaston taistelu -nimisen öljymaalauksen. Neljännen kirjan keskiössä on jakso, jossa Pantagruelin joukot joutuvat taisteluun pahansuopien makkaroiden armeijan kanssa. Kesken kaiken pohjoisesta lähestyy iso ja lihava lentävä porsas, jonka siivet ovat kuin tuulimyllyllä: ”Sen höyhenet olivat kirkkaanpunaiset, kuin phoenicopteruksella, jota eteläranskalaiset sanovat flamingoksi. Sen silmät hehkuivat punaisina kuin kaksi granaattia, korvat olivat vihreät kuin smaragdit, hampaat keltaiset kuin topaasit, häntä pitkä kuin Luculluksen marmori, jalat läpikuultavan valkoiset kuin timantit ja räpylämäiset kuin hanhilla tai kauan sitten Toulousessa eläneellä kuningatar Hanhenjalalla.” Renessanssissa tällaisia karnevaalinaamioita muistuttavia groteskeja otuksia näkee yleensä vain kuvataiteessa: Brueghelin lisäksi Boschilla.

Rabelais’n kirjassa karnevaali ja sille ominainen elämisenhimo ruumiillistuu messer Gasterissa (suom. Herra Vatsa). Hän on kaikkien taitojen oppimestari, joka ”keksii maailmalle kaikki taidot, koneet, ammatit, metkut ja niksit”. Hän opettaa linnut laulamaan ja puhumaan kuin ihmiset. Hän saa kaikki eläimet, jopa norsut, sarvikuonot ja leijonat, ”tanssimaan, valssaamaan, liihottamaan, taistelemaan, uimaan, piiloutumaan, noutamaan ja poimimaan”. Ei liene yllätys, että jumalankaltaisen Vatsan palvontamenoihin kuuluu valtaisa määrä moninaisia ruokalajeja ja herkkuja lueteltaviksi usean kirjansivun verran.

Brueghelin taulussa esiintyvän Paaston ruumiillistuman on katsottu viittaavan allegorisesti katolisen kirkon askeettisuuteen ja Karnevaali-hahmon puolestaan protestantismin elämäniloon. Rabelais kirjoitti kirjansa aikakaudella, jolla vellovat teologiset uskonriidat antoivat siemenen seuraavien sukupolvien uskonsodille. Vaikka Rabelais tekee jyrkkää pilaa katolisesta kirkosta ja sen valtiaasta esitellessään Paavimaanikkojen valtakuntaa, hänen teoksensa ei valitse mitään puolta. Sekalaisten seurakuntien hullabaloossa kaikki osapuolet joutuvat vuoronperään naurettaviksi. Ja jos tarkkoja ollaan, kirjailija ei varsinaisesti naura kristinuskolle, vaan sille, mitä tapahtuu jos uskonto ja teologia kytketään valta- ja valloituspolitiikan palvelukseen.

Kirjan keskiössä on jakso, jossa Pantagruelin joukot joutuvat taisteluun pahansuopien makkaroiden armeijan kanssa

François Rabelais julkaisi 1500-luvulla neljä romaaninmittaista teosta. Pantagruel, joka kertoo päähenkilönsä tarinan vauvajättiläisestä Utopian kuninkaaksi, on sarja hullunkurisia pikku parodioita. Niissä pilaillaan railakkaasti mm. kerskailevien sankaritarinoiden, lakimiesten oikeussalimongerruksen ja uskomattomien raamatunkertomusten kustannuksella. Pantagruelin isästä kertova Gargantua on monipuolisen renessanssikasvatuksen ja humanistisen sivistyksen ylistys, joka sisältää myös absurdin teologian ja järjettömän sotapolitiikan ivaa. Kolmannen kirjan juoneksi on näennäisesti valittu Pantagruelin palvelijan Panurgen avioitumissuunnitelmat, mutta todellisuudessa kirja esittelee aikansa erilaisia oppeja ja uskomuksia naurettavassa valossa, kriittisesti ja rehevästi liioitellen.

Rabelais’n teossarja on kääntynyt suomeksi kovin pitkän ajan kuluessa. Gargantuan suomensi Erkki Ahti vuonna 1947 ja Pantagruelin Erkki Salo 42 vuotta myöhemmin. Samaa laadukasta jiiaahollotasoa on jatkanut Ville Keynäs Kolmannen kirjan (1989) ja Neljännen kirjan käännöksillään. Keynäsin suomen kieli edustaa juuri sellaista rehevää värikästä ja monitasoista karnevalismia, joka kykenee tavoittamaan myös Rabelais’lle ominaisen intellektin.

On syytä kiittää myös Arto Kivimäkeä aiheeseensa taitavasti johdattavasta Neljännen kirjan avausesseestä sekä laajasta jälkiviitteistöstä, jota ilman Rabelais’n tekstin muhkea intertekstuaalinen taso kaikkine parodioineen ja pastisseineen jäisi tavalliselta lukijalta pimentoon.

Rabelais’n nimissä historiassa kulkee myös postuumi Viides kirja, joka on julkaistu ruotsiksi otsikolla ”Den gudomliga flaskans orakel”. Vaikka se lienee vain osittain hänen kirjoittamansa, suomalainenkin lukijakunta vaatii sarjan täydentymisen kokonaiseksi. Kuten Agricola sanoisi: ”Ele polghe Kiria quin sica, waicka henes on wehe wica”.