En ihmettelisi, vaikka maamme suomenkielisessä väestössä olisi enemmän australialaisen kuin suomenruotsalaisen nykyrunon asiantuntijoita. Kotikaupungin nähtävyydet saattavat jäädä tuntemattomiksi, samoin oman maan vähemmistön kirjoittama runous, joka jo lajityypiltään on marginaalista. Siksi on ilahduttavaa, että WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton käännöslyriikan kirjasarjassa on ilmestynyt suomenruotsalaisen nykyrunouden antologia. Ralf Andtbackan suomenruotsalaisen kirjallisuuden nykytilaa ja lähihistoriaa esittelevä essee on myös tervetullut täydentämään lukijoiden tietämystä toisella kotimaisella kirjoitetusta lyriikasta.

Etupainoinen pyrstötähti houkuttelee lukemaan jo tyylikkäällä taitollaan. Itse luin reilu 200-sivuisen kokonaisuuden yhdeltä istumalta. Yhden runoilijan käsialan jälkeen tuli halu tutustua vielä toiseen ja sitten kolmanteen… Antologian runoilijat ovat tarpeeksi erilaisia, kokonaisuudesta rakentuu onnistunut kukkakimppu.

Antologia on monin tavoin haasteellinen laji. Yksi suurista haasteista on rajaaminen. Millä perusteella valita tietyt runoilijat ja millä jättää toiset ulkopuolelle? Antologian toimittaja Tarja Roinila korostaa esipuheessaan valintakriteerien subjektiivisuutta. Yhdentoista suomenruotsalaisen runoilijan joukko on tasoltaan perusteltu. Lukija saattaa kuitenkin kaivata esimerkiksi Claes Anderssonia (ehkä ainoana entuudestaan tuntemanaan suomenruotsalaisena runoilijana!). Etupainoisen pyrstötähden tarkoituksena on nimen omaan tuoda esiin ”suuren yleisön” (niin suuren kuin nyt runouden yleisö yleensä on) vähemmän tuntemia runoilijoita.

Tarja Roinila halusi löytää antologiaan runoilijoita, jotka ilmentäisivät Tomas Mikael Bäckin ja Martin Enckellin aloittamaa murrosta suomenruotsalaisessa runoudessa. Bäck ja Enckell edustavat vanhinta polvea, tosin heidänkin ikäeronsa on lähes kymmenen vuotta. Bäckin runosta on poimittu myös antologian nimi. Jukka Koskelaisen suomentamien Bäckin runojen tunnelman voisi kiteyttää säkeisiin: ”Miksei mikään voinut, / edes hetken verran, / perin pohjin ravistaa minua / ulkopuolisuuden tunteesta, / vakaumuksesta että suunta puuttuu, / että oleminen jää arvoitukseksi?”

Martin Enckellin runot tuovat antologian jumaluuden ja metafysiikan aspektit. Helena Sinervon suomennoksina usein surumieliset, mutta filosofiset runot koskettavat. Kjell Westö tunnetaan prosaistina, on mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen varsin visuaaliseen ja rytmiä tehokkaasti hyödyntävään runouteensa Jyrki Kiiskisen suomennosten kautta.

Jos antologiaa ajattelee yksittäisten runojen kautta, nousee erityisesti mieleen Henrika Ringbomin Harjoitus jos jalka irtoaa (suom. Hannimari Heino), joka on kuin unenomainen loitsu. Ringbomin runo sopisi vaikka laajemmaksikin metaforaksi koko antologialle liikkeessään ja rajattomuudessaan.

Ralf Andtbackan (suom. Markku Paasonen) sellaisten runojen kuin Tout le monde est triste ja Hollannin kanavat välittämät kuvat piirtyvät kuulaina ja selkeinä. Andtbackan teksti on näennäisen yksinkertaista mutta täynnä ladattuja merkityksiä. Samaa voi sanoa myös Mårten Westön runoista, jotka myös ovat Jyrki Kiiskisen kääntämiä.

Merja Virolaisen kääntämät Merja-Riitta Stenroosin runot ovat muodoltaan usein laveita ja runsaita, silti hallittuja. Agneta Enckelliä voisi ehkä kutsua suomenruotsalaisen lyriikan Heidi Liehuksi. Jukka Koskelainen on joutunut todellisen haasteen eteen Enckellin runoja kääntäessään.

Peter Mickwitz vyöryttää runonsa lukijan eteen kaihtaen välimerkkejä ja käyttäen hyväkseen mm. säkeenylitystä. Tuloksena syntyy moneen suuntaan laajenevaa ja silti tarkkaa runoutta, jossa saattaa olla ironisia sävyjäkin, kuten runossa hyvin kasvatettu seurue.

Eva-Stina Byggmästaren runot ovat kokemuksia, nopeita, ohikiitäviä, säkenöiviä: ’Sillä täällä me laulamme kaikki. Virsikirjoja ovat / kätemme, tai makkaravoileipiä, niistä on mukavaa / selailla, tehdä uusia lauluja. Tule / mukaan, lämmin uunipelti jäisessä alamäessä—’ (Suom. Hannimari Heino). Byggmästaren kieli on virta, johon lukijaa tempautuu mukaan ja joka toisaalta huuhtoo turhan rationaalisuuden mennessään.

Antologian nuorimman runoilijan Hanna Ilanderin runoilijan ääni on jo varsin voimakas. Visuaalisuus on Ilanderillekin hyvin tärkeää. Joskus koko runo on kuva: ’Pistä pippurilla / kaksi pientä / sileää reikää / kaksi pyöreää reikää / vahattuun tulppaaninkaulaan / kaksi syvää / murskaavaa kaivoa / Punaiset käärmeensilmät / hehkuvat / muutama sulka / putoaa / Kaksi / kauheaa reikää / varressa’ (Suom. Helena Sinervo)

Lukuelämyksen voimakkuudesta päätellen käännökset ovat varsin onnistuneita. Joidenkin suomentajien omia runoja voi puolestaan lukea ruotsiksi Söderströmsin julkaisemasta antologiasta Ett svart får i motljus, joka esittelee nuoria suomenkielisiä runoilijoita ruotsiksi.

Vuosien varrella olen huomannut kaksi pettämätöntä testiä hyvän kirjallisuuden tunnistamiseen: Nouseeko iho kananlihalle lukiessa? Tekeekö mieli itse alkaa kirjoittaa? Jos ainakin toinen ehdoista täyttyy, kyseessä on hyvä kirjallisuus. Etupainoista pyrstötähteä lukiessa täyttyi.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa